Soberismia

Ensimmäinen työpaikkani oli surffi- ja lumilautaliike Take Off Töölössä. Olin siellä koulun pariviikkoisen TET-jakson joskus ysiluokalla ja sen pohjalta menin seuraavana kesänä kuukaudeksi taloon kesätöihin. Asiakkaita ei juuri ollut ja päivät menivät lähinnä graffiteja paperille piirrellessä ja röökiä oven edessä poltellessa, mistä omistajat löivät minulle suoraan kassasta sata markkaa per päivä palkkaa. Ei ihme, että paikka meni konkurssiin melko pian.

Niin meni joitain vuosia myöhemmin myös surffikauppa Pulp, mikä oli seuraava työpaikkani ja oikeastaan ensimmäinen oikea työ jota tein. Tällä kertaa oli välillä jo asiakkaitakin, parhaiten rahaa tuli venäläisiltä, jotka tulivat tasaisin väliajoin Helsinkiin ja ostivat puoli kauppaa tyhjäksi, veikkasimme että vain myydäkseen kamat parempaan hintaan itärajan tuolla puolen, missä ei siihen aikaan pahemmin lumilautakauppoja omasta takaa ollut.

Urani Pulpissa ja lumilautahommissa katkesi vuonna 2000, kun sain kovasti haaveilemani työharjoittelupaikan Radio Citylta. Olin uneksinut työstä radiossa lähes koko pienen ikäni ja lähetellyt hakemuksia ympäri Suomen radiokenttää siinä toivossa, että joku uskaltaisi ottaa innokkaan mutta kokemattoman tyypin töihin. Ei uskaltanut. Kunnes päätin, että kerran vielä laitan viestiä suosikkikanavani ohjelmapäällikkö Jone Nikulalle yrittäen hieman erilaista lähestymistapaa kuin aiemmissa hakemuksissani. Selitin sähköpostin verran jotain jargonia siitä, kuinka joskus meinasin tykätä teknosta mutta en onneksi retkahtanut ja kuinka osaan soittaa sähkökitaralla Metallican Onen soolon huonosti. Jone vastasi lähes saman tien, että ”jumalauta mikä hakemus, tulepas käymään.” Tein työtä käskettyä ja jäin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Aluksi keittelin kahvia kaikille kovasti fanittamilleni radiojuontajille, kuten Ari Taposelle ja Anna Laineelle ja tietenkin Jonelle itselleen. Jone otti välillä päiväunia niin, että laittoi Slayerin soimaan täysilä huoneessaan ja nukahti tuoliinsa, minua nauratti. Pikkuhiljaa aloin saamaan lisää hommia, pieniä reportaaseja, haastatteluja ja sen sellaisia. Lopulta pääsin tuuraamaan Harri Niemeä viikonloppulähetykseen Harrin ollessa keikkareissulla Arto Munan kanssa ja unelmani oli täyttynyt. Olin 21-vuotias ja tein radio-ohjelmaa Radio Citylla. Harjoitteluni päätyttyä Jone löi käteeni työsopimuksen ja seuraavina vuosina tein lähes jokaista mahdollista ohjelmapaikkaa aamusta iltaan, satoja haastatteluja Paul McCartneysta Kerry Kingiin ja yli 5000 tuntia suoraa lähetystä ensin paikallisesti ja lopulta valtakunnallisilla taajuuksilla. Olen aina sanonut, että Radio City oli minun yliopistoni ja korkeakouluni samalla, kun muut ystäväni opiskelivat itsestään ties mitä fyysikoita ja ekonomeja.

Lopetin radiossa vuonna 2005 omasta tahdostani ajatellen, että olisi ehkä aika tehdä jotain muuta. Jäin kuitenkin freelanceriksi samalla kun perustin ensimmäisen oman yritykseni jonka tarkoitus oli tehdä albumi- ja musiikkipromootiota avun tarpeessa oleville yhtyeille ja levy-yhtiöille. Ensimmäinen oma promootiocaseni oli Ancara-yhtyeen debyttialbumi, joka nousi ilmestyessään albumilistan sijalle 26. Siihen aikaan listasijoituksilla oli vielä merkitystä ja sija 26 tarkoitti jopa jonkinlaista myyntiä kaupoista ulos. Olin taas onneni kukkuloilla ja näin silmissäni vuoden tiedottaja -titteleitä ja glooriaa Musiikki & Median Industry Awardseissa, koska pidin itseäni maailman kovimpana jätkänä. No, palkintokaappi ei karttunut, mutta yhtenä harmaana kevätpäivänä soi puhelin kesken päiväunieni. Vastatessani unisena pirinään, luurin toisessa päässä oli Elina Orma Welldonelta, Suomen sen ajan suurimmasta ohjelmatoimistosta, joka kysyi, että tulisinko heille töihin. Vastasin suunnilleen, että ”Mmitäköhähtotamänukun...mitä?” mutta jotenkin onnistuin sopimaan tulevani seuraavana päivänä käymään. Menin ja minut vastaanotti Orman lisäksi toinen agentti, Juha Juoni, sekä Welldonen omistajaperustaja Risto Juvonen. Juvonen oli, ja on, arvostettu mies musiikkialalla, Suomen suurin promoottori ja mies Metallican ja Madonnan takaa. Hänen työhaastattelunsa sisälsi kysymykset ”Sä oot tehny jotain radioo vai?” sekä ”Ai joku pari tonnii kuussa vai?” ja sain paikan.

Huvittavana yksityiskohtana myöhempiä aikoja ajatellen muistan ihmetelleeni miksi Welldonella, josta tuli sittemmin Live Nation Finland emoyhtiönsä mukaan, oli tosi paljon absolutisteja töissä. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että absolutistin ja alkoholistin raja on veteen piirretty.

Live Nationilla kauppasin hevibändeille kiertueita ja festareita seuraavat kolme vuotta. Jos en välttämättä pitänyt, ainakaan alkuun, kauhean paljoa itse työstä, pidin siitä ilmapiiristä ja niistä kuvioista, missä sitä tehtiin. Tunnelma Live Nationin toimistolla oli aina hyvä ja bändieni kanssa minulla oli kivaa. Myös huonetoverini Tiina Vuorinen, jota pelkäsin kuollakseni, osoittautui puolen vuoden murjottamisen jälkeen mahtavaksi ihmiseksi. Toimin lukuisten suomalaisten nykyään kansainvälisestikin tunnustettujen heviaktien agenttina ja managerina ja jonkinlaisena lastentarhanopettajana ollen lapsi silti itsekin. Elin rock’n’roll -elämää ilman, että minun piti itse soittaa mitään tai esiintyä, minä vain vaikutin taustajoukoissa ja join omat osuuteni keikkapaikkojen raidereista hyvällä omatunnolla.

Jostain syystä kuitenkin koin, että metallimusiikin ympärillä työskentely olisi helpompaa ja monella tapaa mukavampaa oman yrityksen puitteissa ilman Live Nationin kaltaisen jättiläisen byrokratiaa ja jähmeää päätöksentekoa. Olimme jossain vaiheessa ystävieni Jukan ja Villen kanssa alkaneet visioimaan omaa monitoimifirmaa, joka voisi palvella artisteja näiden omista lähtökohdista. Lause kuulostaa hienolta, mutta ei meillä oikeasti ollut mitään hajua mitä olimme tekemässä. Muistan vain, että päätös firmasta tehtiin ravintola Sävelessä lehtipihvien ja useamman tuopin jälkeen. Muutamaa viikkoa myöhemmin kävelin Risto Juvosen huoneeseen kertomaan, että minä lähden. Juvonen ei ilmoituksestani varsinaisesti pitänyt eikä puhunut minulle ainakaan vuoteen sen jälkeen. Se oli ensimmäinen polttamani silta muttei missään nimessä viimeinen. Mutta se oli sen oman firman arvoista.

Yhdisimme Villen ja oman promootiofirmani nimet ja näin Metalheadista ja Jotunheimista syntyi Metalheim marraskuussa 2008. Saimme toimiston Urho Kekkosen kadulta Tavastian yläkerrasta ja koimme olevamme musiikkiskenen pääkallopaikalla koska Juhani Merimaan ja Virpi Immosen toimistot olivat seinän takana.

Seuraavat muutamat vuodet teimme vähän kaikkea keikkojen ja festareiden järjestämisestä managerointiin, tuotantoon ja levy-yhtiöpromootioon, yhden levynkin päädyimme julkaisemaan. Metalheimilla oli hyvä maine ja vielä parempi artistikattaus kotimaisen hevibuumin ollessa huipussaan. Ei se firma meitä elättänyt kuin korkeintaan kädestä suuhun, mutta homma eteni, hauskaa oli ja visioimme, että viidessä vuodessa voimme maksaa kaikille kolmelle palkkaa ja tehdä tästä täyspäiväisen elantomme. Jossain vaiheessa kilpaileva yritys suunnitteli Metalheimin ostoa mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, koska pyysimme liikaa rahaa visiomme ollessa suuri.

Vuonna 2010, samalla kun Metalheim pyöritti jo ainakin 15 kotimaisen hevibändin keikkaruljanssia ja kolmen yhtyeen managerointia, sain kutsun saapua Universal Musicin toimarin pakeille. Tapasimme salaisesti Cafe Ekbergin aamiaisella missä Herra Toimitusjohtaja pyysi minua siinä croissantin ja myslilautasen välissä Universalin omistaman legendarisen Spinefarm -levy-yhtiön label manageriksi. Positio oli sellainen, josta Suomen kokoisessa maassa ei ollut varaa kieltäytyä ja ylpeänä otin pestin vastaan. Olin urani huipulla.

Innosta puhkuen aloitin Spinefarmilla marraskuussa 2010. Päässäni vilisi ideoita, ajatuksia ja intoa enkä malttanut päästä niitä toteuttamaan yhdessä hyvän porukan kanssa, jotka kaikki oikeastaan tunsin jo ennestään, Suomen raskaan musiikin piirit kun eivät kovin isot ole.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2012 istuin sunnuntai-iltana krapulassa Universalin toimistossa Merimiehenkadulla Herra Toimitusjohtahan kanssa ja allekirjoitin eropaperini.

En tarkalleen osaa vieläkään sanoa mitä niinä muutamana vuotena Spinefarmilla tapahtui. Firma, kuten musiikkikenttä yleisestikin, oli valtavassa murrosvaiheessa ja niin olin minäkin. Sen innokkaan alun jälkeen tuntui, että mikään ei mennyt niin kuin olisi pitänyt, niin kuin oli sovittu tai niin kuin olin visioinut. Samalla kun kvartaalitalouden paineessa pyrin tekemään firman kannalta tuottavia ratkaisuja, pyrin tekemään niitä myös taiteelliselta kantilta ja hyvin pian kävi selväksi, että näiden asioiden naittaminen minun päässäni oli utopiaa. Joko piti tehdä kompromisseja talouden kanssa tai sitten sainata ainoastaan kultamyyntiin yltäviä kunnianhimottomia yhtyeitä ja lopulta kumpikaan ei onnistunut. Samalla tuntui siltä, että lupauksia petettiin pöydän molemmin puolin koska kukaan ei tuntunut tietävän mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kaikki olivat turhautuneita ja koko Spinefarmin kohtalo oli epäselvä. Enemmän kuin katsoimme eteenpäin, tappelimme talon sisäisesti kaikesta. Lopulta, kaiken muun jälkeen ja viimeisenä niittinä, kun esimieheni päätti tehdä itsestään sankarin levy-yhtiön isoimman artistin silmissä uhraamalla minut narriksi, tunsin oloni petetyksi ja olin saanut tarpeekseni. Niin oli myös Universal ja lähettäessäni Japanista kännissä yöllä johtoryhmälle viestin, jossa haukuin esimieheni kaikille sanoja säästelemättä tiesin, että urani on ohi. Viikkoa myöhemmin oli eropaperit kädessäni ja muhkea eroraha tililläni. Oli kesäkuun viides, 2012.

Lähtöni Spinefarmilta on jäänyt todella epämääräiseksi. Myöhemmin kävi esimerkiksi ilmi, että työkavereilleni oli kerrottu erottamiseni syyksi aivan eri asiat kuin minulle, ja se tuntui, ja tuntuu vieläkin, erittäin omituiselta ja epäreilulta. En edelleenkään tiedä tarkalleen mitä muille on sanottu, tiedän ainoastaan, että osa heistä ei puhu minulle vieläkään. Puoli vuotta myöhemmin paikkani ottanut ystäväni erosi tehtävästään pitkälti niistä samoista syistä, joista minä olin esimieheni haukkunut ja tunsin, että ehkä nyt minuakin ymmärretään paremmin. Lopulta Spinefarmin johto siirrettiin Universalin alle ulkomaille mikä todennäköisesti koitui sen pelastukseksi.

Parin vuoden katastrofaalisen levy-yhtiöuran jälkeen palasin pöytäni ääreen Metalheimille ajatellen, että mikäs tässä, onhan näitä hommia ja oma firma on aina oma firma.

Samalla, kun tämä ura ja vuodet olivat puuskuttaneet eteenpäin, päässäni oli alkanut kehittyä jotain, jota en ymmärtänyt kuin vasta liian myöhään. Samalla kun työelämässä meni kaikki asiat kuin missäkin menestystarinassa ja tein uraa Suomen musiikkiteollisuuden keskiössä, henkilökohtainen elämäni oli syöksykierteessä. Olin sairastunut vaikeaan masennukseen, jota pitkään aikaan en ensin tunnistanut ja jonka lopulta pyrin piilottamaan. Se teki tuhoaan sisältäpäin samaan aikaan kun seisoin loppuunmyydyn Nosturin monitoritiskillä saamassa taputuksia selkään ja ylpeilin edustamieni artistien listasijoituksilla Musiikki & Mediassa Tampereella. Pinkfloydmaiset madot söivät pään sisällä reissatessani maailmaa New Yorkista Cannesiin suomalaisena musiikkimogulina ja hevivisionäärinä. Ja jossain vaiheessa, kun kulisseja alkoi olla liian vaikea pitää pystyssä, kaikki sekoittui yhdeksi valtavaksi mössöksi joka vain odotti kaikkien naamalle räjähtämistä. Se oli aikapommi, jota ei olisi kukaan voinut purkaa.

Näin jälkeenpäin haluan ehkä lohdullisesti ajatella, että se en ollut minä joka kaiken tärveli, se oli se sairaus. Ja koska tänään voin sanoa, että se sairaus on nujerrettu, uskallan ajatella kuitenkin selvinneeni voittajana. Vaikka taakse jäi sauhuavia raunioita ja rikottuja ystävyyssuhteita, olen itseni kanssa rauhan tehnyt ja lopulta kuitenkin yhtä uraa tärkeämpää on tämä hetki, tämä sateinen sunnuntai terveenä miehenä.

Niin, entäs tämä hetki sitten? Lopulta kaatui nimittäin se omakin firma. Kesän 2012 jälkeen, juotuani ne Universalin erorahat, haistatettuani vitut vähän kaikille ja osuttuani lopulta seinään oli sadonkorjuun aika. Kun ryhdyin viimeisten vuosieni vyyhtiä purkamaan, kävi ilmi että erorahojen lisäksi oli oman firmani tililtä nostettu aika paljon muidenkin rahoja maailman baaritiskeille sen musiikkimogulin pitäessä korttitaloaan pystyssä. Rahaa ei ollut ja kun tilanteeseen ynnättiin yleinen taantuma, keikkayleisön kaikkoaminen, hevibuumin laantuminen ja paniikissa tehdyt taloudelliset virheet, lopputulokseksi saatiin konkurssikypsä ohjelmatoimisto, jolla ei ollut rahkeita enää jatkaa. Yhteisestä sopimuksesta yhtiökumppanini Jukka ja Ville lähtivät omille teilleen ja minä otin harteilleni Metalheimin vastuun ja kaatamisen.

Päätin silloin, että aion pitää huolen, että kaikki saavat rahansa, meni firma konkurssiin tai ei. Että jokainen velka, lasku ja ryypätty penni maksetaan takaisin tavalla tai toisella.. Kaiken sen sekoilun ytimessä oli kuitenkin ollut lopulta vain minä itse ja jotta edes jollain tasolla voisin saattaa musiikkurani päätökseen kunniakkaasti, aioin maksaa jokaisen velan takaisin. Sen jälkeen olisin vapaa tekemään mitä haluan, koska omatuntoni olisi viimein puhdas, kaiken muun olen jo itselleni anteeksi antanut.

Ensi torstaina olen menossa tekemään asuntokaupat. Olen vihdoin saanut hyväksytyn tarjouksen kämpästäni ja mukavan oloinen nuoripari on löytänyt itselleen rahaa vastaan kodin. Kun kauppasumma saapuu tililleni, otan siitä ehkä screenshotin muistoksi, jonka jälkeen raha lähtee pieninä paloina eteenpäin velkojilleni ja siihen päättyy yksi 14 vuoden työura musiikkibisneksessä.

Jos tilille jotain jää, ajattelin viedä itseni syömään, huoltaa auton ja ostaa Pittsburgh Penguinsin t-paidan.

Sen jälkeen alan etsimään töitä. Vaikka jostain surffikaupasta.