Soberismia

Olen viime viikkoina ollut tolkuttoman väsynyt. Aamuisin väsyttää, iltaisin väsyttää, saatan nukkua usean tunnin päiväunia ja siltikin väsyttää. Huomaan olevani uupunut välillä pienempienkin asioiden edessä ja joidenkin arkistenkin asioiden hoito on ollut kauhean työn takana.

Aloin jäljittää oloani, koska se ei ole ollut ihan normaali. Eikä välttämättä kovin lupaavakaan miettien taustaani. Olen kuitenkin viime vuosien aikana oppinut ja löytänyt aika hyvät työkalut fiilisten tunnistamiseen ja niiden hoitamiseen, jo käytännön kautta osaan nykyään huomata, jos kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Tulin tulokseen, että tarvitsen lomaa.

En ole lomaillut käytännössä kunnolla yli vuoteen ja samaan aikaan on ollut kaikennäköistä myllerrystä päällä. Ensin hoidettiin masennuksen rippeitä. Sitten suunnittelin kirjan, jonka päätin tehdä omakustanteena itse. Siinä välissä treenasin ja kiipesin yhden vuoren, jonka jälkeen piti toteuttaa se kirja. Painosta tullut tuote kädessä piti vielä myydä ja markkinoidakin se samalla, kun yritti ymmärtää mitä omassa päässä tapahtui sen kiipeilyreissun jäljiltä. Jos vaikka en fyysistä työtä ole tehnyt sitä kiipeilyä lukuun ottamatta, pääni on käynyt aika kovilla kierroksilla läpi koko kevään, kesän ja tämän syksyn. Edeltävistä vuosista puhumattakaan. Tähän kun on sitten ynnännyt vielä kaiken maailman firma- ja työkuviot ja muut elämän ihmetykset, onko se nyt sitten ihme, että sitä on vähän uupunut.

Se, miksi uupumus on iskenyt juuri nyt mietitytti. Kunnes tajusin, että kaiken tämän ajan ja tämän vuoden suurin stressin aihe on ollut rahatilanteeni ja ne velat, jotka ovat jomottaneet takaraivossa koko ajan. Joka ikinen vapaapäivä, joka ikinen kesäinen hetki taustalla piili ajatus valtavasta velkataakasta, joka samalla kun ahdisti, piti varpaillaan. Se ei ikään kuin antanut minulle lupaa pysähtyä hetkeksikään, koska lorvimalla ei raha-asioita voi hoitaa. Tuntui, että velkojien suurennuslasi seurasi minua joka hetki ja jos olisin lomaillut, se olisi polttanut minut heti.

Rahastressi, kuten aiemmin kirjoitinkin, laukesi viimein muutama viikko sitten kun sain huhtikuusta lähtien myynnissä olleen asuntoni viimein kaupaksi. Kaupat tehtiin viime viikolla ja velkojen maksu alkaa tänään kauppasumman saapuessa tililleni. Samalla ensimmäistä kertaa vuoteen pystyn hengittämään tasaisesti. Se on myös aiheuttanut sen, että vihdoin pääkoppani on antanut itselleen luvan pysähtyä ja ottaa happea. Ja se pysähdys on alkanut purkautua uupumuksena.

On siispä reagoinnin paikka! Se on hyvä fiilis, kun huomaa tunnistavansa olonsa ja osaa siihen tarttua. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistuttavat siitä kuinka pitkälle sitä onkaan tullut niistä ajoista, kun reagoi ajatuksiinsa ryyppäämällä lisää tai paiskomalla kiviä ikkunoihin.

Nyt päätin ottaa muutaman viikon lomaa.

Kun velat on kuitattu, joku satanen tuonne tilille kai jää ja yritin miettiä niille parasta mahdollista käyttötarkoitusta. Pohdin viime viikolla, että mikä olisi se yksi asia, mistä eniten tällä hetkellä nauttisin, se paras henkinen pääoma johon juuri tänään haluaisin sijoittaa. Päädyin vuorille. Tai no, tuntureille. Ulos. Luontoon. Maisemiin. Vittumaisiin olosuhteisiin.

Lähden ensi sunnuntai-aamuna ajelemaan kevyen 1156 kilometrin siivun kohti Nikkaluoktaa, missä Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren, lähin parkkipaikka sijaitsee. Tarkoitus olisi olla perillä iltaan mennessä. Parkkipaikalta noin 35 kilometrin päässä ja 2099 metrin korkeudessa siintää läntisen naapurimme korkein piste ja sinne minä ajattelin itsekseni seuraavina päivinä taivaltaa. Ja toivottavasti takaisinkin vielä. En usko, että on parempaa tapaa nujertaa uupumus ja stressi kuin tämä.

Eilen illalla intoa puhkuen varustelistaa kasatessani muistelin Elbrusin matkaa ja sitä fiilistä, mikä kesällä lähtiessä oli ja mikä siellä vuorella syntyi, sitä kaikkea mitä se yksi matka minussa teki ja mitä se antoi. Tulin siihen tulokseen, että yksittäisten fiilisten ja kokemusten lisäksi parasta tässä kaikessa, viime vuosissa, sairastumisessa, siitä selviämisessä ja tässä hetkessä on se, että olen löytänyt sisältäni halun lähteä ja kiivetä.

Ruotsin lappi, ole minulle armollinen.