Soberismia

Istuskelimme jokunen viikko sitten vanhalla kaveriporukalla ystäväni uuden kotitalon pihalla Matinkylässä. Alkoi olla yksi kesän toistaiseksi viimeisiä lämpimiä iltoja, saunoimme, teimme hampurilaisia, muut nautiskelivat Jaloviinan puraisusta, minä kahvista ja kuvailimme typeriä hidastusvideoita kännyköillä. Ilta oli ihan samanlainen kuin millainen se olisi ollut joskus viisi vuotta sitten, sillä erotuksella, että kännyköissä ei ollut silloin laadukkaita kameroita ja minä olisin ollut kännissä.

Muutamaa päivää tätä ennen olimme pelailemassa petankkia Engelinaukion hiekkakentällä, aurinko paistoi, siemailimme olusia ja vissyä. Ilta oli ihan samanlainen millainen se oli tarkalleen kaksi vuotta sitten, sillä erotuksella että tuolloin minä heräsin seuraavana aamuna putkasta. Se oli viimeinen iltani näiden vanhojen ystävien kanssa kännissä, näiden, joiden kanssa olemme juopuneet  porukalla 90-luvun puolestavälistä asti. Ja kaiken tämän härdellin jälkeen, tässä me olimme edelleen. Samassa Eirassa, samassa Matinkylässä, samalla ryhmällä. Se tuntui todella hyvältä.

Jollain tapaa hellyttävää oli, kun paras ystäväni näytti puhelimestaan kuvan siltä viimeiseltä illaltamme. Laulan siinä karaokea Tehtaankadun Restroomissa, olen 25 kiloa pyöreämpi ja minulla on ruma tukka. Ystävä on pitänyt sitä muistona puhelimessaan viimeisestä yhteisestä kerrasta kännissä kanssani.

Tuntuu, että elämässäni on kolmenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka olen tuntenut aina, niitä jotka tapasin silloin kun join korkealta ja kovaa ja niitä, jotka ovat tulleet mukaan vasta oltuani selvin päin. Luulisin, että kaikilla on hieman erilainen ajatus siitä kuka ja mikä minä olen. Joillekin olen nyt minä, ihminen, jolla on menneisyys jota he eivät osaa kuvitella, koska eivät sitä Restroomin karaokelaulajaa koskaan tavanneet. Joillekin olen se menneisyys enkä enää oma itseni, koska olen muuttunut ja joillekin olen aina ollut minä. Tyyppi, jolla oli vain jonkinlainen kaaosvaihe tuossa välissä mutta joka palasi takaisin omaksi itsekseen.

Siitä ajatuksesta minä pidän eniten. Se lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden minä oli sellainen tyyppi, josta itsekin pidin. Ja pidän tänäänkin, koska uskoisin että sen tärkeimmät palikat ovat minulla edelleen. Ei ne koskaan oikeastaan kateissa olleet, ehkä lähinnä piilotettuina silloin kun olin masentunut enkä vain löytänyt niitä vaikka kuinka etsin. Ja ajatus siitä, etten ole uusi ihminen vaan se vanha hyvä minäni on jotenkin rauhoittava. Viisaampi ehkä, muutamaa kokemusta ja kaatumista rikkaampi, mutta kuitenkin sama ihminen.

Muistelimme siinä petankki-kuulia heitellessä sitä viimeistä yhteistä iltaa ja katselimme sitä kuvaa, kun ystävä kuin puolihuolimattomasti totesi, että ”Olithan sä ny ihan kauhee silloin. Mut onneksi tulit takaisin.” Otin huikan vesipullosta ja mietin vain, että niinpä.