Soberismia

Kävin tänään aamulla Radio Helsingin Aamun vieraana puhumassa Sobersimista, kirjasta, vuorista ja Bad Religionista. Hieman jännitti ennakkoon, koska tiesin studiossa olevan Sacha Remlingin ja Aleksi Pahkalan lisäksi kovasti arvosamani Maria Veitola, jota olen aina vähän pelännyt. Sehän olikin kauhean kiva. Näin myös Njassan, joka on syypää siihen, että olen ylipäänsä alkanut radiota aikanaan itsekin tekemään. Olin kuunnellut häntä sen viitisentoista vuotta Radio Cityssa ennen kuin itse astuin samalla kanavalla puikkoihin haaveillen, että joku päivä minäkin olen yhtä kova jätkä kuin Njassa. Odottaessani tänään vuoroani astua studioon, hän käveli ohi. Kuin huomaamatta ryhtini hieman suoristui, kantapäät kolahtivat yhteen ja mieli teki vetää Kenraalille käsi lippaan.

Ajattelin istuvani Teurastamolla sen perinteisen 15 minuutin radiohaastattelumitan mikrofonin ääressä mutta lopulta vierailu kesti suunnilleen kolme varttia ja juttua olisi riittänyt vähintään toiseen mokomaan. En tiennyt ennalta, että Sacha, joka minulle on tuttu ainoastaan ravintola We Got Beefin omistajana ja 90-luvun Skate SM:ien juontajana, on myös päätynyt samaan ratkaisuun kuin minä läträyksensä kanssa. Hänen korkkinsa oli sulkeutunut muutamaa kuukautta minua ennen. Jos minulla olisi ollut hattu, olisin ottanut sen päästäni. Paitsi että eihän sisätiloissa saa pitää hattua kyllä muutenkaan, se on huono tapa. No, ehkä olisin laittanut sen päähäni hetkeksi ottaakseni sen pois. Ja toivonut, ettei Njassa näe, että minulla on huonot tavat.

Jälleen kerran, niin kuin aina kohdatessani viinahommansa lopettaneen ihmisen, selvistymiskokemuksemme Sachan kanssa olivat kovin samanlaiset. Se on mieltä lämmittävää tavata tyyppejä, jotka ovat omat korkkinsa kiertäneet kiinni kuka mistäkin syystä ja huomata, että sen jälkeiset ajat ovat menneet kovin samalla tavalla. Ja kuinka siihen oloon jää koukkuun, ymmärtää miten hyvältä se tuntuu ja jää niille teilleen. Puhuimme mikrofonien ollessa kiinni siitä, että hassua että tämä selvin päin olemisen hyvä olo on se, minkä pitäisi olla normaalia ja kuinka ne kaaosajat, jotka olivat jotain ihan muuta, kuitenkin koetaan usein normaalimmaksi. Se sama keskustelu, jota käydään usein, pitää täysin paikkansa. Siis että niitä, jotka eivät juo, pidetään Suomessa outolintuina vaikka heillä se olo on juurikin normaali. Mutta se, että siitä on oppinut nauttimaan, tekee heistä poikkeuksia. Se lienee se kulttuuri, johon on kuitenkin pakko tottua, koska, no, olemmehan Suomessa.  Me olemme outoja, koska meidän elämissämme hyvät aamut ovat tylsien iltojen arvoisia. Eikä ne illatkaan nyt oikeastaan aina tylsiä ole, usein jopa mukavia.

Puhuimme siitä viimeisestä niitistä ja siitä, mikä se lopulta oli, mikä minut sai lopettamaan, tajuamaan että juominen ei ole minulle enää hyväksi. Se pelottava Maria Veitola kysyi, että mikä se sitten on mitä ihmisille, joilla ongelma on, voisi sanoa, joka saisi heidätkin tekemään saman ratkaisun? Siis niille, jotka ovat omassa syyskuun neljännessä päivässään 2012 ja jotain pitäisi tehdä. Mietimme hetken. Tulin siihen tulokseen, ettei sellaista asiaa ole. Jokainen juo henkilökohtaisista syistään ja jokainen lopettaa henkilökohtaisista syistään. Jos jotenkin pystyisin kertomaan, näyttämään ja vaikka pullottamaan tämän tänä päivänä sisällä vellovan hyvän olon, sen toki tekisin heti. Sillähän rikastuisi, maksaisi juomavuosien velat pois. Mutta sellaista ei ole. Se ratkaisu kun lähtee ainoastaan sisältä päin eikä siihen yksi kirja, blogi, radio-haastattelu, Teemu Suominen tai Sacha Remling voi vaikuttaa.

Mutta sitten kun sellaisen päätöksen tekee, kaikki nuo asiat voivat siinä auttaa. Sen osoitti tämäkin aamu. Oma hyvä olo ja selvistely saivat lisää voimaa ja jatkuvuutta siitä, että toinen ihminen oli kokenut, ja kokee, saman. Ja sanoo sen ääneen.