Soberismia

Perjantaina tuli vierähtäneeksi kaksi vuotta siitä, kun viimeinen alkoholin pisara on tähän kehoon virrannut. Ilta sujui leppoisasti mökillä Elbrus-porukan karonkassa katsellen aamuviiteen kuinka muut tyhjensivät viimeisiä jäljellä olleita Venäjältä raahattuja vodka-tuotteita. Nauratti niin, että viikon vatsalihastreeni tuli kerralla flunssan jälkeen hoidettua.

Samalla sitä pitkin päivää ynnäili jälleen päässään kaikkea tapahtunutta sekä ennen että jälkeen soberismi-päätökseni. Että missä sitä onkaan ollut, mistä tullut, mitä tehnyt ja etenkin mihin on menossa. Tulin tulokseen, että jos vaikka mennyt onkin hieman sekavaa ollut, suunta tällä hetkellä on täysin oikea. En ole ollut näin hyvinvoiva sitten ties koska, olo on monella tapaa parempi kuin vuosiin. Tai vaikka edes kuukausiin. Kaikki on vain niin paljon paremmin tällä hetkellä kuin oli esimerkiksi kuluneen kesän alkaessa. Syitä on monia, lähtien fyysisestä kunnosta ja olosta henkiseen hyvinvointiin, yhden vuoren kiipeämiseen ja sitä seuranneeseen fiilikseen. Edelleen olen rauhallisempi kuin vuosiin, ehkä koskaan, monella tapaa ymmärtänyt sen mitä olen ja tiedostanut sen mitä haluan olla. Kuin viimeisenä pisteenä i:n päälle olen vahingossa löytänyt sieltä vuorelta ihmisen vierelleni. Parisuhteen. Ihastumisen. Rakkauden. Se on hurja tunne, minä kun en ole koskaan ennen rakastunut selvin päin.

Samaan aikaan olen julkaisemassa ensimmäistä kirjaani, joka on jo painossa. Kaupoista sen pitäisi löytyä kolmen viikon päästä ja se tuntuu hurjalta. Ettäkö minun kirjani, ihan ikioma kirjoitukseni? Yksi niistä nuoruuden haaveista, joka ehti hukkua matkalla, konkretisoituukin omituisten mutkien, ratkaisujen ja sekoilujen päätteeksi nyt, 35-vuotiaana. Kirjojen pitäisi tulla painosta lähiaikoina enkä oikein osaa edes odottaa, että mikä on se fiilis kun saan ensimmäistä kertaa oman tuotteen käteeni. Hassua, että olen vuosia tehnyt töitä musiikkipuolella artistien kanssa ja ollut mukana näiden hetkissä kun ovat uuden levynsä käteensä saaneet, mutta en koskaan ole itse kokenut sitä tunnetta. Sen on oltava muikea. Samalla on hieman outoa, sen sijaan, että markkinoisi muiden tuotoksia, tehdä promootiota omalle lempilapselleen. Samalla kun se ei tunnu luontevalta, se tulee sydämestä ja jokainen pienikin nytkähdys eteenpäin saa minut hyppimään kattoon toimistolla. Luvassa on ainakin Anna-lehden, Iltalehden, Ylen Aamu-tv:n, YLEX:n, Radio Cityn ja ties minkä haastattelut ja olen jokaisesta niin kovin ylpeä. Tarinan ollessa tässä vaiheessa on aina yhtä jännittävää lukea haastattelun jälkeen lopputulos ja nähdä, millaisen kuvan toimittaja on saanut sanoistani jotka omassa päässäni kuulostavat kuitenkin erilaisilta.

Vuorikiipeily. Se se vasta onkin asia, jota en osannut edes ajatella kaksi vuotta sitten, kun tähän rumbaan lähdin. Nyt alla on kuin sattuman kautta kaksi huiputettua vuorta ja suunnitteilla matkat Alpeille, Norjaan, Australiaan ja Kilimanjarolle. Näin ensialkuun. Pidemmällä tähtäimellä sitten jo maailman katolle. Olen edennyt pikkuhiljaa yhteistyökumppanien haussa ja aloitan erilaiset kiipeilyhommiin tähtäävät treenit lähiviikkoina normaalin kuntoilun päälle. Yritän imeä kaiken mahdollisen tiedon sisääni ja näen silmissäni kuvia itsestäni maailman kauneimmissa paikoissa. Asia, josta en koskaan ollut uskaltanut edes haaveilla.

Kaksi vuotta ei ole mitään mutta se on paljon. Se on pienen pieni hetki mutta samalla minun pääni sisällä ikuisuus. On monta asiaa, jotka viimeisestä kahdesta vuodesta olen saanut karistettua pois ja on vielä useampi asia, joita kannan mukanani ylpeänä. Yksi niistä on myös tämä blogi, joka sekin ensi viikolla pääsee taaperoikään. Joku kysyi minulta, että loppuuko blogi nyt, kun kirja tulee, olokin on parempi ja kirjoittamisen terapeuttinen merkitys on ehkä vähentynyt. Jäin miettimään tullen kuitenkin siihen lopputulokseen, että koska niin monella tapaa elän ja hengitän näitä tekstejä ja niiden kautta omat ajatukseni edelleen kirkastuvat päivä päivältä, en näe syytä lopettaa kirjoittamista.

Kovasti kunnioittavani Marko Annala, Mokoman laulaja ja pitkäaikainen absolutisti, sanoi minulle vuosi sitten, että odottaa eniten sitä päivää jolloin voin muuttaa blogini nimen joksikin muuksi. Se kun tarkoittaisi sitä, että soberismin, absolutismin ajattelu ei enää hallitse minua, vaan siitä on tullut luonteva osa elämää ja osaan keskittyä johonkin muuhun.

Marko, se päivä on hyvin lähellä.

”Altitudismia”?