Soberismia

Tästä on jo muutama viikko, kun juttelin ystävän kanssa elämän ihmeellisyyksistä ja ihmisten tavoista kohdata niitä ja erilaisia päiviä. Ystäväni kertoi pitävänsä mottonaan lausetta ”parhaat bileet on aina siellä missä minä olen” ja tuo ajatus on jäänyt pyörimään paljon päähäni sen jälkeen.

Ajatuksen takana ei siis ollut minkäänlainen minäminäminä-syndrooma, jossa nostaa itseään jollekin jalustalle maailman keskipisteenä vaan oikeastaan juuri sen vastakohta, eli ajatus siitä, että pitäisi aina pyrkiä tekemään bileet sinne missä juuri sillä hetkellä on. Paino lauseessa ei siis ole sanalla ”minä” vaan ”olen”. Parhaat bileet on aina siellä missä minä olen.

Ystävän motto toimii oikeastaan kahdella tasolla. Ensinnäkin sitä pitäisi pyrkiä päivittäin olemaan sellaisessa paikassa missä viihtyy ja toisekseen, pitäisi pyrkiä siihen, että tekee niistä paikoista, joihin päätyy, hyviä. Eikä niiden bileiden tarvitse aina olla mitään ilotulitusta, orgasmeja, simaa ja serpenttiinjeä, riittää että pään sisällä on hyvä olla. Rauhallisuuskin voi olla bile. Tyyni meri on usein hienompi kuin tyrskyävä aallokko.

Rauhallisen mielen ja päänsisäisten bileiden saavuttamiseksi pitäisi pyrkiä ympäröimään itsensä sellaisilla ihmisillä ja asioilla jotka tekevät onnelliseksi, tehdä elämästään sellainen josta pitää. Joillekin se on korkeapalkkainen, kunnianhimoinen uraohjustelu, joillekin vapaaehtoistyö. Yhdelle se on perhe, toiselle villi sinkkuelämä. Joku rakastaa hienoja lenkkareita, toinen vaikkapa kauniita astioita, kolmas kuuntelee musiikkia ja neljäs keräilee kirjoja. Ja jokainen kaipaa ympärilleen ihmisiä, jotka kunnioittavat sitä omaa onnea ja joiden Tupperware-kokoelmaa voi itse kunnioittaa takaisin.

Mutta eihän se aina tietenkään niin mene. Ei aina voi olla jossain happy placessa, missä kaikki on ihanaa ja vaaleanpunaista ja niin helvetin kivaa koko ajan. Jokainen meistä joutuu päivittäin paikkoihin ja hetkiin, jotka ovat epämukavia ja kaikki ovat välillä tilanteissa, missä ne parhaat bileet olisivat oikeasti jossain ihan muualla kuin missä itse juuri on. Mutta ystäväni motto kehottaa ottamaan niistäkin hetkistä parhaan irti, järjestämään ne bileet siihen. Jos seisoo postin jonossa viimeinen jonotusnumero kädessään palauttamassa myöhässä olevaa veroilmoitusta, josta tulee varmuudella mätkyjä, varmaa on, että tilanteen kiroaminen ja sadattelu ei ainakaan paranna sitä. Kuten minulle viimeisenä krapula-aamunani tekstiviestitse muistutettiin, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö sitä dokaamalla saisi vielä huonommaksi. Motto, jonka itse pyrin muistamaan.

Terapeuttini tapaa sanoa, että suurimman osanhan meidän ajastamme täällä joku asia vituttaa. Aina on jotain häiritsemässä sitä täydellistä päivää, oli se sitten sadesää, soittimessa pomppiva cd-levy tai ne mätkyt. Mutta se on sitten lopulta ihan omasta päästä kiinni, että antaako sille vitutukselle vallan vai hengittääkö sen rauhallisesti pois, järjestää ne bileet mieluummin. Turhaa on ainakin jäädä odottamaan, että joku muu ne sinulle järjestäisi ja maksaisi mätkyt pois.

Parin viikon takaisen keskustelumme jälkeen olen alkanut kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja pyrkinyt pitämään niitä bileitä päässäni missä milloinkin olen. Samalla, kun monikin arkinen asia on saanut vitutuskäyrän nousemaan, lähtien huonosti toimivasta kahvinkeittimestä sähköpostiini ilmestyneeseen ”20 syytä miksi et ansaitse olla onnellinen” -listaan, olen pääni sisällä pysynyt lopulta todella tyynenä ja hymyillyt koko ajan vähän sisään päin. Ehkä myös ulos. Se on aika paljon ihmiseltä, jonka jokainen ajatus vielä kaksi vuotta sitten oli pikimusta ja joka ajatteli aina, että parhaat bileet olivat jossain saavuttamattomissa ja muiden käsissä. Ei ne olleet. Ne olisi olleet koko ajan juuri siinä missä hän oli.