Soberismia

Elämme jännittäviä aikoja. Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirja näkee päivänvalon virallisesti keskiviikkona, joskin ainakin osa onnekkaista ennakkotilaajista ovat saaneet omat kappaleensa jo viime viikolla. Istuskelin pitkin viikkoa toimistolla nimmaroimassa ja pakkaamassa painosta tulleita opuksia ja jatkan urakkaa taas tänään. Nyt sitä siis viimein saa! Oi onnea! Lähiviikkoina sitä pitäisi saada myös ihan oikeista kirjakaupoistakin, mikä tuntuu jotenkin ihan pöljän hyvältä. Ettäkö minun oma kirjani? Ihan oikeassa kirjakaupassa? Sellaisessa, jossa äiti käy? Kirjan muuten saa vielä tänään edullisemmin sivujeni kautta, huomenna hinta on jo kapitalistisikalukemissa eli 25 eurossa. Vink, vink ja www.soberismia.fi.

Nimmarointipostittelun ohessa päivät ovat viime viikot koostuneet pitkälti kirjan markkinointiyrityksistä ja siinäkin on hommat edenneet ihan mallikkaasti erinäisten radiovierailujen kautta Iltalehden aukeaman juttuun, Annaan ja huomenna Ylen Aamu-tv:hen. Ilahduttavan paljon kiinnostusta on tuleva opus herättänyt ja olen päässyt käymään lukuisia äärimmäisen kiinnostavia keskusteluja toimittajien kanssa aiheesta. Joka kerta, kun menee jonkun kanssa puhumaan kirjasta, haastattelu saa omanlaisensa muodon ja jokainen kerta on erilainen.

Vaikkakin suurin osa haastatteluista ja keskusteluista ovat olleet, kuten sanoin, todella mukavaa ja palaute hyvää, yksi asia on alkanut nostaa lisänäkyvyyden myötä päätään, sellainen johon en ehkä ollut varautunut. En johtuen mistään ylimielisyydestä vaan enemmänkin siitä, etten ollut suonut sille edes mitään ajatusta ennakkoon. Siis kritiikki. Huono palaute. Pahat sanat.

Ei sinänsä, että se minulle jotain uutta olisi, tai yllättävää. Tokihan olen törmännyt kritiikkiin jos jonkinlaiseen viimeisten parin vuoden aikana jo tämän bloginkin tiimoilta, mutta nyt sitä tulee kiihtyvässä määrin, johtuen luonnollisesti melko laajasta näkyvyydestä. Ja siis sehän on osa ihan minun omaa kaivamaani kuoppaa ja toki ymmärrän kirjan julkaisun ja aiheen olevan sellainen, joka ei isoa osaa kansasta, tai edes ystävistä, kiinnosta ja joka vähintään yhtä isoa osaa jopa vituttaa. Joitain vituttaa se, että siitä kirjoitan, toisia se, että en enää juo ja kolmansia se niiden yhdistelmä. Onneksi radiossa voi vaihtaa kanavaa ja Iltalehden voi sulkea, kuten Facebook-ystävyydenkin. Se ei myöskään millään tavalla oikeastaan vaikuta omaan tekemiseeni tai siihen, että ihan aidosti olen ylpeä niin kirjasta kuin itsestänikin. Oloni on tällä hetkellä ihan tolkuttoman hyvä, innokas ja ylpeä ja nauttiessani tästä olosta nautin ehkä hieman myös sen huomaamisesta, ettei minua pahat sanat enää viillä. Jotenkin olen vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärtänyt, että kun ympäröin itseni ihmisillä ja asioilla, jotka tekevät päivästäni paremman, ulkopuolisilla asioilla ei ole isommassa kuvassa väliä.

Mutta yhtä asiaa en silti vieläkään aina ymmärrä. Sitä, että koska en enää juo, minulla ei yleisen mielipiteen mukaan saisi enää olla sanottavaa niistä jotka juovat. Että koska itse olen henkilökohtaisista syistäni lopettanut viinalla läträämisen, en omaa enää oikeutta kenenkään muunkaan juomista kommentoida. Ihmiset arvottavat minua juomatapojeni mukaan ja jos itse teen samoin, se ei ole missään nimessä hyväksyttävää. Minä kuljen jollekin intiaanipäällikkönimellä ”Se, joka ei juo” mutta jos kutsun jotakuta ihmistä nimellä ”Hän, joka juo”, kuvittelen olevani muita parempi. Siis niiden muiden mukaan.

Ymmärrän toki, että jos kiertäisin tuolla viikonloput läpeensä baareissa arvostelemassa ihmisiä juomatavoistaan, se olisi tekopyhää. Se olisi myös järjetöntä ja melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että jengi juo, niin minäkin varmasti tekisin, jos se minulle vielä sopisi. Tai jos julistaisin päivä toisensa jälkeen jotain Suurta Ajatusta, että viina is bad, mmmkay, se kävisi tietenkin ihmisten hermoille, se olisi kuin jotain uskoon tulemista. Mutta viime viikolla sain jo kuulla, että se, että en enää viihdy kapakoissa, on ylimielistä käytöstä. Siis se, että en enää niissä käy. Ja se menee jo vähän yli omankin hilseen.

Samalla, kun olen monestakin tapaamastani ja tuntemastani ihmisestä sitä mieltä, että he ovat oikeasti parempaa seuraa ollessaan selvin päin kuin kännissä, annan heidän känninsä nauttia. Eihän se ole minun asiani eikä se minua pitäisi liikuttaa mitenkään. Mutta se, että minä en saisi samalla nauttia omasta tavastani viettää iltojani, sitä en voi ymmärtää. Enkä sitä, että juomattomuus koetaan jotenkin hyökkäyksenä niitä kohtaan, jotka olusensa vielä  haluavat nauttia.

Se kun on vain mielestäni edelleen outoa elää kulttuurissa, missä, samalla kun juominen ei tarvitse mitään syytä, juomattomuutta joutuu selittämään. Ehkä se on lopulta myös juuri se syy, miksi päätin kirjan aiheesta kirjoittaa, siellä kirjassa on se minun selitykseni. Ainoa harmi tietty on se, että sitä kirjaa eivät tule koskaan lukemaan juuri ne, jotka minulta syitä selvin päin olemiseeni tivaavat.