Olenko koskaan kertonut, että rakastan terapeuttiani?

Siis sellaisella platonisella tavalla tietenkin, vaikka kyllä kutsunkin häntä Seksibuutsiterapeutiksi. Tämä juontaa juurensa siitä, että ensimmäistä kertaa kun vastaanotolleen menin, oli hänellä jalassaan sellaiset  mustat korkeavartiset erotiikkabuutsit ja käärmeennahkakuvioiset nahkahousut jotka rutisivat aina kun hän liikahti. Ja niin, hän on siis nainen.

En tiedä oliko asuvalinnallaan asiaan vaikutusta, mutta heti ensiminuuttien keskustelun jälkeen tiesin, että olen vihdoin tavannut ihmisen, joka voi minua auttaa. Jostain syystä tiesin sen heti. Ehkä se oli ne saappaat? Sitä ennen olin käynyt Viiskulman lääkäriasemalla pyytämässä apua mutta siellä minut vastaanottanut lääkäri kohtasi hätäni kertomalla horoskoopeista ja kyselemällä, että onko niin paha olla ettei paneta enää?

Todettuani hyvin nopeasti, että kyseisestä planeettakaverista ei nyt ehkä ole ahdinkoani lievittämään, löysin ystäväni suosituksesta itseni tämän saapasjalkaisen naisen vastaanottohuoneesta istumasta. Onneksi löysin. Kolkossa ja kliinisessä huoneessa oli vain työpöytä, vihreä nojatuoli ja seinällä taulu, jossa oli kuva kahdesta kivestä rannalla. Huoneessa kaikui, ne nahkahousut rutisivat ja minä kuulemma istuin siinä tuolissa lähinnä kasaan lyhistyneenä satakiloisena räjähdysvalmiina pommina. Muistan miten lohdulliselta tuntui kuulla sanat ”Jos haluat, pystyn auttamaan sinua.”

Tästä on nyt viitisen vuotta aikaa ja sen jälkeen olen istunut katselemassa noiden rantakivien kuvaa samaisessa paikassa vähintään muutaman viikon välein. Ikkunalaudalle on ilmestynyt jossain vaiheessa huonekasvi, vihreää nojatuolia rasittaa enää alle 80-kiloinen ihminen, joka ei istu kasassa vaan selkä suorana, minä olen palaamassa minuksi ja terapeutti on tienannut itselleen vähintään pienen perheauton ja uudet Manolo Blahnikin buutsit. Muutos on huikea.

Puhuimme eilen tuosta muutoksesta. Terapeuttini kertoi oikeastaan ensimmäistä kertaa ammatillisesta näkökulmasta miltä minä vaikutin silloin. Silloin viisi vuotta sitten kun koko maalimani oli romahtanut mustaksi. Hän oli itse erikoistuva lääkäri ja lääketieteen tohtori, joka oli kuitenkin vasta vain hieman aiemmin käytännössä aloittanut psykoterapeuttina. Ja sitten sisään kävelin minä. Ensimmäisten tapaamistemme jälkeen hän oli kävellyt työnohjaajansa luo ja sanonut että olen hänelle liikaa.

Asiaa punnittuaan, jostain syystä hän oli päättänyt kuitenkin jatkaa. Kuulemma intuitio, itse veikkaan hiustyyliäni. Ja tietenkin herttaista olemustani, joka kuulemma muistutti psykoottista tulevaa massamurhaajaa. Jossain vaiheessa matkaa jälleen työnohjaajansa kanssa keskustellessa he olivat suunnitelleet lähettämistäni sairaalahoitoon, koska se olisi ollut paras ja turvallisin paikka minulle. Ei niinkään itsetuhoisuuden takia vaan enemmänkin, koska pitivät minua uhkana muille. Olin niin räjähdysherkkä, että pelkäsivät minun tekevän jotain harkitsematonta.

Kuitenkin taas intuitio oli sanonut, että ei. Terapeuttini sanoi nähneensä häivähdyksiä jostain ”veijarimaisuudesta”, joka pyrki kurkkimaan minusta välillä ulos. Ja hän oli päättänyt että joku päivä se sieltä vielä tulee.

Meni vuosia, meni viinaa, meni istunto toisensa jälkeen ja pikkuhiljaa alkoi solmut vähän löystymään ja narut liikkumaan. Ymmärsin ja uskalsin alkaa tekemään ratkaisuja terapian ja etenkin sen yhden nimenomaisen terapeutin tukemana ja jossain vaiheessa rupesin repimään sitä umpisolmua väkisin auki. Lopetin juomisen, löysin itseni uudelleen, tutustuin. Pääsin irti lääkkeistä, löysin ensin omatunnon, sitten itsetunnon.

Tuntui hurjalta kuunnella tätä tarinaa jonkun muun kuin itseni kertomana. Sitä kuvausta itsestäni vuosien takaa sekä etenkin sitä, että millaisia askeleita tässä onkaan menty.

Tänään aamulla katsoin itseäni peilistä. Tuijotin syvälle omiin silmiini, hymyilin ja näin sen veijarin. Sen tyypin, joka tuolloin syvimmissä vesissä kahlatessani haaveilin vielä joku päivä olevani ja jonka terapeuttini oli vannonut vielä herättävänsä.

Nyt se veijari on tullut ulos. 

Moi. Mä oon Teemu.

Puhuvat aina, että on se hienoa kun mies osaa olla herkkä. Ja kuinka siinä on jotain koskettavaa, kun karun ulkokuoren alta paljastuukin sellainen nallekarhumainen pehmeä puoli.

Se on varmasti totta.

Mutta minäpä itken nykyään jo curlingia katsoessa. Ja siinä ei ole mitään seksikästä.

Syksyllä, kun olin päässyt mielialalääkityksestä eroon, alkoi normaalit tunnetilat vuosien jälkeen tekemään paluuta. Samalla kun olen joutunut opettelemaan uudelleen käsittelemään ahdistusta ja surua ilman kemikaaleja, myös sellaiset positiiviset superfiilikset ovat tulleet takaisin. Ja mitä ilmeisimmin noin neljäkymmentäseitsemänkertaisina.

Jotenkin tässä on nimittäin tapahtunut niin, että herkistyn jo lähes kaikesta ja koko ajan. Olen viime aikoina tirauttanut kyyneleitä ja kokenut pakahtumisen tunteita ainakin olympialaisten avajaisissa, kun Suomen joukkue käveli areenalle ne hölmöt pikkuliput käsissään, katsoessani Avaraa luontoa, lukiessani omaa Facebook-statustani, pulkkamäessä, nähdessäni kuvan kirahvista  ja kun poikani laittoi ensimmäistä kertaa jääkiekkohanskat käteen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin voihkia liikutuksesta kuunnellessani ruotsalaisen Ace of Basen tuhnuisia 90-luvun hittejä, aloin miettiä että ei tämä nyt kyllä enää ihan normaalia ole.

Sinänsähän siis kaikki nämä ovat ihan niitä hyviä tuntemuksia. Se sellainen olo, kun tuntuu että koko elämä pakahtuu ja jonkinlainen lämpö valtaa kehon samalla, kun sydän jättää pari iskua väliin, sehän on ihan kiva fiilis. Tuntee tuntevansa, mikä taas kaikkien näiden vuosien jälkeen on puhdistavaa. Mutta rajansa voisi olla siinäkin. Kun itkeä pillittää jossain delfinaariossa, kun se eläin hyppää renkaan läpi, niin kyllähän se nyt jo vähän noloa alkaa olla.

Outoa tässä on se, että en silti vieläkään osaa itkeä surua. Siis niitä itkuja, jotka minulta on jäänyt itkemättä tässä vuosien mittaan ja jotka varmaan pitäisi nekin saada kehosta ulos. Se sellainen surullinen, puhdistava itku ei vain tule ja niitä raskaampia asioita käsittelen edelleen lähinnä hiljaa ja ilmeettömänä, kotona ja yksin. Tuntuu siltä, että kun tässä on aikamoista katharsista käynyt läpi, ikään kuin tunnustanut syntinsä julkisesti ja esittänyt jotain superhahmoa, joka on kavunnut takaisin helvetin porteilta vihreämmille niityille, niin niitä huonoja fiiliksiä ei enää osaa ja halua näyttää ulospäin. Tai ehkä se on sitä, että kun vuosia tuolla baareja mongersin masennustiloissani ja oksensin sitä oloa koko ajan ympärilleni, en halua enää näyttää kellekään että suren vieläkin. En edes itselleni.

Ja ehkä tuolla jossain silmieni takana on joku iso kyynelvarasto, joka siis purkautuu vain niinä ilon ja herkistymisen hetkinä, kun kerran suru ei suostu sitä varastoa hyödyntämään.

No, en minä silti valita. Viisi vuotta sitten en kuvitellut enää koskaan itkeväni onnen kyyneleitä tai kokevani arkisia hyvänolontunteita jotain Omar-karkkipussia avatessani. Eli sinänsä tässä ollaan ihan plussan puolella kaikin puolin.

Pyydän tässä nyt silti jo etukäteen anteeksi kaikilta ystäviltäni pian alkavia olympialaisten jääkiekkopelejä, lupaan ottaa omat nessut mukaan. Ja lupaan olla kuuntelematta Ace of Basea seurassa. 

Muistan kun joskus yläasteikäisenä päätin, että joku päivä minä saan vielä oman radio-ohjelman ja sitten kirjoitan kirjan. Radiojuontaja-haave oli syntynyt jo ala-asteella, kun luokkakaverin ystäväkirjassa kysyttiin että mitä minusta tulee isona, mutta tuota kirjailijaksi ryhtymisen motiivia en muista. Muistan vain, että brassailin sillä vastakkaiselle sukupuolelle jo hyvissä ajoin. Näin jälkeenpäin voi tietenkin miettiä, että onko se nyt sitten niin kovin vakuuttava avauslaini teini-ikäisille tytöille ollut samalla, kun vierekkäisillä jätkillä oli jotkut maailman cooleimmat rock-bändit ja lätkänpelaajien sixpackit.

Olen kausittainen lukija. Joskus saattaa vierähtää helposti puolikin vuotta ilman että edes avaan yhdenkään kirjan kansia ja sitten taas voi käydä niin, että ahmin kirjan toisensa perään kauhealla innolla kun sellaisen vihdoin käsiini saan. Olen huono lukemaan fiktiota koska en osaa suhtautua siihen vakavasti tietäen sen olevan, no, fiktiota. Ja usein taas totuus on aina tarua ihmeellisempää, siksi yleensä sukellan dokumenttien, elämänkertojen ja historian pariin. Esimerkiksi 40-luvun tapahtumista Euroopassa jaksan lukea jokaisen pienenkin turhan teoksen.

No, sen radio-ohjelman saavutin 22-vuotiaana ja siitä seuraavina kuutena vuotena, jotka Radio Cityssä vietin. Ne olivat hienoja aikoja ja monta nuoren egoistin unelmaa toteutui. Samalla siinä se kirja-haave oikeastaan unohtui moneksi vuodeksi, lähinnä ajanpuutteesta ja muista mielenkiinnon kohteista johtuen. Sitä paitsi, enhän minä mikään kirjoittaja oikeastaan ole koskaan ollut.

En ennen tämän blogin aloittamista.

Syksyllä 2012, etsiessäni kanavaa purkaa tunteitani muuallakin kuin terapiassa, jostain syystä tartuin kynään. Tai no, en oikeasti, mutta se kuulostaa paljon proosallisemmalta, kuin että tartuin näppäimistöön ja avasin Wordin. Mutta kuitenkin. Aloin kirjoittamaan, suoltamaan tekstiä, tietämättä yhtään mitä paperille tarttuu. Edellisen kerran olin luultavasti oikeasti kirjoittanut jotain tekstiviestiä merkityksellisempää ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen ainetta rustatessa. Vaan jotenkin siitä kynänpäästä, eli läppäristä, alkoi ulostumaan tekstiä luontevasti oksennuksen lailla ja pikkuhiljaa huomasin, että samalla kun se tunteiden purkaminen helpotti oloa, olin löytänyt uuden rakkauden, kirjoittamisen. Tai ehkä se ei niinkään ollut uusi, vaan vanha rakkaus, joka oli vain kaikki nämä vuodet odottanut, että sen tuolta mieleni sopukoista löytäisin.

Soberismia on kerännyt tähän aamuun mennessä 249 382 lukukertaa ja nämä tekstit ovat levinneet kulovalkean tavoin. Palautetta tulee edelleen tutuilta ja tuntemattomilta päivittäin ja pääasiassa hyvää sellaista. Se ruokkii tätä uusvanhaa rakkauttani kirjoittamiseen hetki hetkeltä lisää ja saa minut välillä vähän myös piehtaroimaan omahyväisyyden tunteessa. Mikä taas on äärimmäisen tärkeää sen kerran niin pirstaleiksi lyödyn terveen itsetunnon uudelleenrakentamisessa. Paino sanalla ”terveen”.

Elämäni on tällä hetkellä vahvassa murrosvaiheessa ja olen selkeästi jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan välissä. Entinen työni, joka tuhosi minut ja jonka minä käytännössä tuhosin sen jälkeen, on jäämässä taka-alalle. Ja kuten olen sanonut, tuntuu siltä että edessä on jotain uutta, vielä tuntematonta. Mutta pitkästä aikaa pidän kiinni siitä uskosta, että siellä edessä olevat asiat ovat hyviä. Uskallan haaveilla.

Yksi niistä haaveista oli joskus se kirja. Ihan ikioma kirja, jonka voisi äidin valtavaan kirjakokoelmaan sujauttaa ja jolla äiti voisi brassailla kavereilleen samaan tapaan, kuin minä silloin joskus yläasteella tytöille. Ja nyt olen päättänyt tehdä sen haaveen todeksi. Viime viikolla terapiassa kuiskasin asian ääneen. Terapeuttini käski saman tien lopettaa sen hissuttelun ja sanoa sen haaveen ääneen, niin että itsekin siihen uskon. Siellä minä sitten Töölön Mehiläisessä huusin kurkku suorana että PERKELE MINUSTA TULEE ISONA KIRJAILIJA niin, että varmaan leikkauspotilaatkin yläkerroksissa heräsivät nukutuksistaan.

Lokakuun alussa ilmestyy ensimmäinen Soberismia-kokoelma, jonka suuntaviivat alkavat pikkuhiljaa olla selvillä. Julkaisen kirjan omakustanteena ja se tulee perustumaan näihin blogiteksteihin. Ja sen kirjan tarkoitus on kertoa tarina siitä että haaveet pystyvät toteutumaan jos niitä alkaa toteuttaa. Koska unelmia, kuten kirjojakin, on kahdenlaisia: niitä jotka on kirjoitettu ja niitä, jotka ovat jääneet kirjoittamatta.

Ai että mä aion brassailla tytöille ensi syksynä.

Silmiini osui tänään parin vuoden takainen lehtijuttu sairaanhoitajasta, joka oli listaillut nettisivulleen työssään kuulemiaan asioita, joita saattohoidossa olleet potilaat olivat jääneet katumaan kuolinvuoteellaan. Asioita, kuten että olisi pitänyt toteuttaa unelmia enemmän, antaa itselleen lupa olla onnellinen, nauttia yksinkertaisesta ja olla katkeroitumatta. Jutun otsake kysyi, että jos tietäisin kuolevani huomenna, sulkisinko silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt?

Aloin mietiskelemään. Kun viime vuodet ovat menneet enemmän tai vähemmän negatiivisia asioita ajatellen ja itseäni sirpaleista takaisin kokoillen, sitä tuppaa usein unohtumaan, että mitä kaikkea sitä onkaan saanut kokea, nähdä ja tehdä. Mietin, että kummatko asiat siellä kuolinvuoteella sitten lopulta tulevat mieleen, kaikki lukuisat hyvät vai ne vähemmät pahat?

Koska kuitenkin elämästäni enemmän on mieleeni jäänyt hyviä asioita ja hetkiä,  päädyin tekemään niistä listaa. Ajattelin, että niitä minä nimittäin haluan viimeistä korinaani koristessani ajatella mieluummin kuin mitään muuta. Aluksi suunnittelin listaavani elämäni viisi onnellisinta hetkeä, mutta ensinnäkin lista kasvoi jo ensiminuutteina liian pitkäksi ja toisekseen, ei niitä onnen hetkiä voinut millään muotoa yrittää arvottaa minkäänlaiseen järjestykseen.

Ainoastaan kaksi hetkeä elämässäni ovat onnellisuusasteikolla selkeästi ylitse muiden: Lapseni syntymä Kätilöopistolla syksyllä 2007 sekä se hetki, kun häissäni nostin katseeni ja näin tulevan vaimoni valkoisessa puvussaan kävelemässä minua kohti muutamaa vuotta aiemmin.

Mutta koska nyt kuitenkin olen jo puoli päivää elämästäni käyttänyt onnellisten hetkien pohtimiseen, on muutama jotka haluan kirjata myös ylös. Ihan vain vaikka vastaisuuden varalle, jos käykin niin, että tähän listaan pitää jossain vaiheessa palata kun joku saattohoitaja kyselee.

1.  Vuonna 1992 lähdin jääkiekkoleirille Savonlinnaan innostuttuani lajista ja ajattelin, että lätkäleiri on sellainen paikka missä opetellaan pelaamaan lätkää. Vasta leirillä selvisi, että minä ja ystäväni olimme ainoat, jotka eivät jo niittäneet mainetta missään joukkueissa ja jotka eivät olleet pelanneet kiekkoa koko ikäämme kuten muut. Olimme siis heittämällä huonoimmat pelaajat jotka Savonlinna oli koskaan nähnyt, hyvä kun juuri luistella osasimme. Kuitenkin, koko viikon kaikki muut tsemppasivat meitä eteenpäin, auttoivat, neuvoivat ja ohjasivat ja kun leirin päättäneessä turnauspelissä tein maalin, olin maailman onnellisin 13-vuotias!

2. Muistan kun ensimmäisen kerran olin vastakkaisen sukupuolen kanssa peiton alla. Se oli ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja luokkamme söpöimmän tytön luona. Meitä oli iso ryhmä leikkimässä ja leikimme kotia, missä minä ja tuo tyttö olimme äiti ja isä muiden joutuessa tyytymään lasten tai lemmikkien rooleihin. Jossain vaiheessa leikkiä tuli ”yö” ja piti ”mennä nukkumaan” jolloin tuo söpö tyttö pyysi minut viereensä peiton alle. Olin maailman onnellisin, koska ajattelin, että se tyttö tykkää minusta.

Yläasteella harrastimme sitten seksiä saman tyttösen kanssa. Se ei ollut ihan yhtä romanttista.

3. Kampin metroaseman vieressä oli aikanaan kolmen portaan askelmat, joiden sivussa meni kaksi eri tasossa kulkevaa kivetystä, eli curbia, kuten niitä rullalautojen päältä kutsuttiin. Vuosien harjoittelun ja satojen ja tuhansien mustelmien ja nyrjähdysten jälkeen kun ensi kertaa hyppäsin nuo kolme porrasta suorittaen skeitilläni 360° flipin ja laskeutuessani pystyssä lautani päälle, olin sillä hetkellä maailman historian kovin jätkä. Kaikki ympärillä huusivat ja hakkasivat dekkejään maata vasten ylistäen juuri nähtyä temppua ja minä tunsin itseni voittamattomaksi.

4. Insomnium -yhtye julkaisi kolmannen levynsä, Above the Weeping Worldin syyskuussa 2006. Olin tavannut bändin muutamaa kuukautta aiemmin ja olimme sopineet yhteistyön aloittamisesta, minun harteilleni tuli hoitaa kyseisen albumin promootio ja myydä keikat sen ympärille Suomessa. Tein työtä käskettyä ja levy nousi ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle yhdeksän. Koska bändi oli ilmestymisen aikaan Euroopassa kiertueella, jouduin järjestämään bändin ensimmäisen kotimaan keikan noin kuukauden päähän tapahtuneesta, torstai-illalle. Insompparit, kuten heitä leikkisästi kutsuin, palasivat rundilta tiistaina kotiin ja pitkin hampain suostuivat raahaamaan ahterinsa Joensuusta Helsingin Tavastialle kaksi päivää myöhemmin. Kun keikan avannut, levynkin introna toimiva The Gale lähti soimaan, kurkkuuni meni pala. Vähän samanlainen kuin Simban noustessa sateessa Jylhäkalliolle Leijonakuninkaan lopussa. Ja kun intron päätteeksi Insomnium ryhtyi soittamaan Mortal Share -biisiä, purskahdin valtavaan itkuun. Onnen itkuun. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin omalla keikallani silkasta ylpeydestä ja silloin tiesin olevani oikealla alalla.

5. Viime syyskuussa tuli vuosi täyteen selvin päin. Se oli rajapyykki jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ajateltuani aina, että jos sen ensimmäisen vuoden selviän, selviän aina. Sinä päivänä olin ylpeämpi itsestäni kuin koskaan aiemmin.

Olin muutamaa viikkoa aiemmin ollut Saksassa ja valitellut parhaalle ystävälleni, kuinka Suomesta ei enää saa KitKat-suklaata muualta kuin Lidlistä, minne taas minun keskiluokkaista etelä-helsinkiläistä takalistoani ei saa ei sitten niin millään. Yhtäkkiä tuona syyskuun viidentenä ystäväni soitti, että tulepas läski avaamaan ovi ja tehtyäni työtä käskettyä, oven takana seisoi mies viisi kiloa KitKat-patukoita mukanaan. Laatikon päällä oli vauvoille tarkoitettu yksivuotis-synttärikortti jonka taakse ystäväni oli kirjoittanut  ala-asteen jälkeen muuttumattomalla käsialallaan ”Ollaan ylpeitä susta.” Pakahduin.

Tätä listaa, kuten sanoin, voisi jatkaa loputtomiin aina ensirakkaudestani siihen kun tapasin Paavin Eiran kalliolla ja päädyin lehteen, mutta lopetan nyt tähän.

Palatakseni kuitenkin vielä takaisin alun kysymykseen, niin kyllä. Kyllä sulkisin silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt. Koska vaikka aina ei ihan siltä tunnukaan, lopulta elämässäni on kuitenkin ollut enemmän onnellisia hetkiä kuin huonoja. Ja haluaisin uskoa, että niin tulee olemaan vastakin.

Tulevana lauantaina lukuisat yökerhot järjestävät valtakunnallisesti minuutin hiljaisen hetken kello kaksi yöllä vastalauseena suunnitteilla olevalle lakimuutokselle, joka poistaisi jatkoajat ilmeisesti kokonaan ja näin sulkisi kaikkien suomalaisten ravintoloiden ovet viimeistään tuolla kellonlyömällä. Huolena on etenkin tuhansien työpaikkojen menetys puhumattakaan taloudellisesta iskusta, jonka kyseinen lakimuutos alalle aiheuttaisi.

Tuntuu siltä, että jossain ministeriöiden kabineteissa yökerhot nähdään jonkinlaisina alkoholikulttuurin suurina rappiosaleina, joissa lattian lainehtiessa oksennuksesta täysin tolkuttomat ihmiset ensin lääppivät ja sitten hakkaavat toisiaan. Maksoja ja haimoja räjähtelee, kun kansa viinapäissään tuhoaa perhe-elämiään ja työpaikkojaan odottaen, että seuraavana aamuna valtio hoitaa kustannukset ja suojelee heitä, ettei vastaavaa pääsisi enää tapahtumaan.

Olen nyt käynyt baareissa ja yökerhoissa säännöllisesti puolitoista vuotta selvin päin. Olen käynyt keikoilla, bileissä tai vain tapaamassa ystäviä ja viettämässä heidän kanssaan aikaa. Pari kertaa myös karaokessa, mutta siitä ei puhuta. Ja tällaisena selvin päin elävänä Suomen kansalaisena olen huolissani siitä, että yllämainittu lakimuutos tapahtuisi. Että baarini, nuo minunkin juhlapaikkani, laitettaisiin väkisin kiinni jo aiemmin.

Miksei kukaan koskaan puhu kapakoiden ja yökerhojen tuomasta hyvinvoinnista? Siitä hyvänolontunteesta ja ilosta, mitä kyseiset tilat meille tarjoavat. Ja vielä turvallisissa olosuhteissa, valvotusti. Anniskeluravintolat ovat kohtaamispaikkoja, missä sosialisoidaan kanssaihmisten kanssa, vietetään iltaa yhdessä, nautitaan elämästä. Paikkoja, jotka tarjoavat valopilkkuja siihen harmaaseen arkeen, joka kuluu työpaikoilla, kokouksissa, lentokoneissa, autoissa, junissa, raksoilla ja kotona. Ne ovat paikkoja, joissa pääsee hetkeksi pois siitä arjen veronmaksuympyrästä, jossa ehdottomasti suurin osa aikuisista elää. Ja säntillisesti elääkin.

Muutama viikko sitten Skotlannin The Medical Reserch Counsil julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan baareissa, pubeissa ja yökerhoissa käynti on hyväksi skotlantilaisten miesten mielenterveydelle juuri yllämainituista syistä. Mielen kun pitää päästä tuulettumaan jotta se voi toimia kunnolla myös arkipäivässä. Baareissa käynti, tietenkin siis kohtuudella, edesauttaa siis myös esimerkiksi työsuoritusta ja kaikkia muitakin elämän osa-alueita pitämällä pääkopan paremmin kasassa.

Ja se on sellainen asia, että ei ne ihmiset, jotka haluavat tuulettua, jätä tuulettamatta jos eivät kapakkaan pääse. Sitten sitä rontataan selkä vääränä etelästä kaljaa kotiin ja juodaan ne jossain metsissä. Yökerhot sentään tarjoavat tähän arjen juhlaan valvotut tilat, missä lainsäädännöllä jo nyt rajoitetaan juomien tarjoilua liian päihtyneille. Siitä, toteutuuko tämä täysin, voidaan tietenkin keskustella, mutta niin voidaan myös niistä salakapakoista, joita suunniteltu lakimuutos loisi.

Yökerhoissa tavataan, tanssitaan, kuunnellaan elävää musiikkia, seurustellaan, pussaillaan, rakastutaan ja tehdään paljon asioita, joita muualla ei tapahdu. Myös hyvässä. Jopa enemmän siinä hyvässä! Minulla on kaveripiirissäni jopa lapsi, joka on saanut alkunsa edesmenneen Lostarin vessassa. Ja ihan hyvä lapsi se on, joku päivä siitä tulee myös hyvä veronmaksaja.

Selvin silmin katsottuna yökerhojen tunnelma on jotain, mitä muualla ei tavoita. Se on hurmoksellinen, iloinen, siinä on elämänriemua. Ja ehdottomasti suurin osa ihmisistä niissä yökerhoissa myös käyttäytyy ihan normaalisti ja hyvin, yksinkertaisesti vain nauttien elämästään, pitäen hauskaa. Ja jos me sitä nautintoa lähdemme nyt rajoittamaan siksi, että ehdoton vähemmistö, kuten minä, ei osaa sitä hommaa hyppysissä pitää , sen hyvinvoinnin rappeutuminen näkyy sitten jo ihan muissa tilastoissa.

Tekopyhää jargonia mieheltä, joka on joutunut lopettamaan viinanjuonnin? Ehkä. Mutta minun ongelmani, kuten suurimman osan muidenkaan, ei ollut se viina tai ne paikat missä sitä juotiin aamuneljään, minun ongelmani oli mielenterveydessäni, johon siihen sitten kuitenkaan en tältä valtiolta apua lopulta saanut.

Tuossa yhtenä päivänä jäillä sauvakävellessäni aloin miettimään, että mikähän siinä on, että mieli haikailee aina menneeseen vaikka edessä olisi täysin tyhjä canvas piirrettävänä?

Tuntuu siltä, että aina kun minulla tulee vastaan huonommat hetket ja tilanteet, mieleni yrittää kääntyä sen tarkan 180 astetta ja lähteä takaisin päin. Jonnekin sinne, missä asiat olivat vielä hyvin.

Esimerkiksi aina kun kohdalleni osuu jonkin sortin epäonnistunut parisuhdesutina ja säätö, joka ei sitten otakaan onnistuakseen, ensimmäinen ajatus on, että jaa, pitäisikö sitä soitella tuolle ex-vaimolle. Että se se sentään ymmärsi minua. Haikailen takaisin radiohommiin, eli sinne mistä lähdin vuosia sitten seikkailemaan omille poluilleni. Tässä olen miettinyt myös, että pitäisi tuo auto vaihtaa vähän taloudellisempaan vaihtoehtoon ja eilen aloin jo ikävöimään vanhaa Volvoani. Lapsuudenkotiini muutinkin takaisin jo pari vuotta sitten.

Kaipa sitä kuvittelee jotenkin, että paluu vanhaan ja jonkinlaiseen lähtötilanteeseen antaisi mahdollisuuden tehdä asioita toisin nyt, kun luulee tietävänsä miten ne pitäisi tehdä. Tai ehkä se on enemmänkin niin, että ajan kullatessa muistot sitä jotenkin ajattelee, että kun kaikki asiat oli hyvin silloin joskus, mikseivät ne voisi taas olla?

Jossain välissä on päässyt unohtumaan, että se Volvohan piti vaihtaa, kun se ei enää palvellut tarkoitustaan, radiohommat loppuivat kun ne eivät oikein tarjonneet enää mitään ja se vaimokin lähti lätkimään ihan syystä, kun ei se homma mitään lintukotoa ollutkaan. Sitä vain kuvittelee olevansa niin kovin paljon viisaampi nyt, että jotenkin ajattelee, että vanhaan paluussa olisi jonkinlainen korjaamisen mahdollisuus.

Jotenkin päässäni myllertää kaikki viime vuodet edelleen niin paljon, että työstämistä riittää näköjään vielä pitkään. Jos ensin kävi niin, etten muistanut historiastani mitään muuta kuin ne huonoimmat puolet ja niissä muistoissa eläminen väritti koko maailmani sysimustaksi, nyt tuntuu etten muista kuin pelkät hyvät asiat ja vaimon kuppikoon. Ehkä siis seuraavaksi luvassa olisi jonkinlainen näiden asioiden yhdistyminen mukavaksi historiankirjaksi, jonka osaisin vihdoin sulkea ja alkaa katselemaan eteenpäin.

Aina huonoina hetkinä pitäisi muistaa ja ymmärtää, että se lähtötilanne, jota minun pitäisi pitää nollakohtana, on se syyskuun viides päivä lähes 1,5 vuotta sitten. Ja että kuinka oikeastaan, vaikka välillä sekaisin tuntuu kaikki olevankin, kaikki on aika paljon paremmin kuin tuona päivänä.

Seisoskelin niiden sauvojeni kanssa siinä jäällä ja katselin taaksepäin. Mietin, että kääntyisinkö ja menisinkö vain takaisin kotiin, siellä kun odottaisi pizza-ainekset ja viltti sohvalla. Käännyin kuitenkin sen 180 astetta uudelleen, jatkoin eteenpäin ja päätin, että jossain tuolla edessä siintää kaikki maailman hienoimmat uudet autot, uudet  mielenkiintoiset työt, kirkkaammat päivät ja varmaan se joku unelmien prinsessakin siellä jo jossain vartoo.  Vaikka en näe niitä vielä, siellä ne ovat. Edessä ollut jää oli tyhjä jalanjäljistä mutta tajusin, ettei niitä jälkiä sinne koskaan tule, ennen kuin joku sinne ensimmäisenä kävelee.

Lähdin kävelemään.

Toivottavasti se unelmien prinsessa ei nähnyt, että harrastan sauvakävelyä.

Tuossa yhtenä päivänä jäillä sauvakävellessäni aloin miettimään, että mikähän siinä on, että mieli haikailee aina menneeseen vaikka edessä olisi täysin tyhjä canvas piirrettävänä?

Tuntuu siltä, että aina kun minulla tulee vastaan huonommat hetket ja tilanteet, mieleni yrittää kääntyä sen tarkan 180 astetta ja lähteä takaisin päin. Jonnekin sinne, missä asiat olivat vielä hyvin.

Esimerkiksi aina kun kohdalleni osuu jonkin sortin epäonnistunut parisuhdesutina ja säätö, joka ei sitten otakaan onnistuakseen, ensimmäinen ajatus on, että jaa, pitäisikö sitä soitella tuolle ex-vaimolle. Että se se sentään ymmärsi minua. Haikailen takaisin radiohommiin, eli sinne mistä lähdin vuosia sitten seikkailemaan omille poluilleni. Tässä olen miettinyt myös, että pitäisi tuo auto vaihtaa vähän taloudellisempaan vaihtoehtoon ja eilen aloin jo ikävöimään vanhaa Volvoani. Lapsuudenkotiini muutinkin takaisin jo pari vuotta sitten.

Kaipa sitä kuvittelee jotenkin, että paluu vanhaan ja jonkinlaiseen lähtötilanteeseen antaisi mahdollisuuden tehdä asioita toisin nyt, kun luulee tietävänsä miten ne pitäisi tehdä. Tai ehkä se on enemmänkin niin, että ajan kullatessa muistot sitä jotenkin ajattelee, että kun kaikki asiat oli hyvin silloin joskus, mikseivät ne voisi taas olla?

Jossain välissä on päässyt unohtumaan, että se Volvohan piti vaihtaa, kun se ei enää palvellut tarkoitustaan, radiohommat loppuivat kun ne eivät oikein tarjonneet enää mitään ja se vaimokin lähti lätkimään ihan syystä, kun ei se homma mitään lintukotoa ollutkaan. Sitä vain kuvittelee olevansa niin kovin paljon viisaampi nyt, että jotenkin ajattelee, että vanhaan paluussa olisi jonkinlainen korjaamisen mahdollisuus.

Jotenkin päässäni myllertää kaikki viime vuodet edelleen niin paljon, että työstämistä riittää näköjään vielä pitkään. Jos ensin kävi niin, etten muistanut historiastani mitään muuta kuin ne huonoimmat puolet ja niissä muistoissa eläminen väritti koko maailmani sysimustaksi, nyt tuntuu etten muista kuin pelkät hyvät asiat ja vaimon kuppikoon. Ehkä siis seuraavaksi luvassa olisi jonkinlainen näiden asioiden yhdistyminen mukavaksi historiankirjaksi, jonka osaisin vihdoin sulkea ja alkaa katselemaan eteenpäin.

Aina huonoina hetkinä pitäisi muistaa ja ymmärtää, että se lähtötilanne, jota minun pitäisi pitää nollakohtana, on se syyskuun viides päivä lähes 1,5 vuotta sitten. Ja että kuinka oikeastaan, vaikka välillä sekaisin tuntuu kaikki olevankin, kaikki on aika paljon paremmin kuin tuona päivänä.

Seisoskelin niiden sauvojeni kanssa siinä jäällä ja katselin taaksepäin. Mietin, että kääntyisinkö ja menisinkö vain takaisin kotiin, siellä kun odottaisi pizza-ainekset ja viltti sohvalla. Käännyin kuitenkin sen 180 astetta uudelleen, jatkoin eteenpäin ja päätin, että jossain tuolla edessä siintää kaikki maailman hienoimmat uudet autot, uudet  mielenkiintoiset työt, kirkkaammat päivät ja varmaan se joku unelmien prinsessakin siellä jo jossain vartoo.  Vaikka en näe niitä vielä, siellä ne ovat. Edessä ollut jää oli tyhjä jalanjäljistä mutta tajusin, ettei niitä jälkiä sinne koskaan tule, ennen kuin joku sinne ensimmäisenä kävelee.

Lähdin kävelemään.

Toivottavasti se unelmien prinsessa ei nähnyt, että harrastan sauvakävelyä.