Soberismia

Tänään on 25. päivä kesäkuuta. Kello on yhdeksän aamulla ja tasan kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla Moskovan kautta piskuiseen Vodyyn Etelä-Venäjällä, parin sadan kilometrin päähän Krimiltä, Georgian rajalle. Vodylta muutaman tunnin ajomatkan  päässä siintää Euroopan korkein vuori, Mount Elbrus, 5642 metriä.

Kuukauden päästä.

Voi perkele minä sanon.

Eihän tässä, valmistelut ovat hyvällä mallillaan, kahvakuulakin heiluu täällä olohuoneessa tasaisin väliajoin ja lenkillä käyn vähintään kolmesti viikossa. Tämän viimeisen kuukauden ajattelin kiristää ruuvia vielä sen verran, että urheilen kuutena päivänä viikossa aiemman neljän sijaan. Fyysisesti en ole ollut näin hyvässä kunnossa koskaan enkä usko, että siitä tulee Euroopan katolle kiipeämisen este. Eikä kyllä psyykkisestäkään puolesta, kyllä tässä on pari vuotta jo valmistauduttu silläkin puolella tuohon valloitukseen. Ensin tietämättä, sitten tietoisesti.

Se oli vuosi sitten Tuska Festivalin jatkoilla, kun kaveri heitti ajatuksen ilmoille, että tällainen on suunnitteilla, lähdetkö messiin. Tilanne oli jotenkin outo, koska virallisesti paperilla minun ei olisi pitänyt erinäisistä syistä johtuen edes olla kyseisen ihmisen kaveri vaan lähinnä sen vastakohta, välimme olivat vähintäänkin viileät. Mutta ehkä se oli yksi osa sitä päätöstä, voittaa sekin epäkohta ja ylittää itseni, en tiedä. Joka tapauksessa, epä-ystävyys osoittautui oikeastaan oman pääni sisällä olevaksi pikkumaisuudeksi, jonka nopeasti karistin ja syyskuussa teimme lopullisen päätöksen lähteä.

Nyt lähtöön onkin sitten enää se kuukausi. En voi väittää, että jännittäisi erityisesti, enemmänkin mietityttää. Vaikka kuntoa on kuinka kerännyt, mietityttää että miten keho reagoi noissa korkeuksissa ilmastoon ja hapen vähyyteen. Se kun on sellainen juttu, mihin ei voi mitenkään valmistautua eikä sitä voi treenata. Sen tietää vasta kun paikalle pääsee ja nousun aloittaa. Sen ainoastaan tiedän, että se tulee olemaan jotain ihan muuta kuin tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely.

Olen henkisesti alkanut valmistautumaan myös siihen, etten ylös asti pääse. Koska niinkin voi käydä, monille käy. Elbrus on niitä paikkoja, missä tyhmyys tappaa ja jos vuoristotaudin oireet iskevät, ylös ei voi jatkaa, se olisi kohtalokasta. Silti liian moni jatkaa. Kun on vuoden valmistautunut kyseisen nyppylän valloitukseen, sitä ei helpolla viitsi luovuttaa ensimmäisten oireiden iskiessä ja mieluummin kieltäytyy huomioimasta niitä kuin keskeyttää nousun. Se kun olisi tietenkin kauhean noloakin palata kotiin luovuttajana sankarin sijaan. Kaveritkin nauraisi, pitäisi nössönä. Eihän sitä kehtaisi enää naamaansa lähipubissa näyttää. Joten siinä helposti siltikin jatkaa kohti huippua ja kun aivoödeema iskee, niin sitä ollaan sitten niin sankaria teho-osastolla, että. Jos sinne asti ehtii.

Minä olen miettinyt asian niin, että tärkeintä tässä ei ole se vuoren valloitus vaan jo ajatus siitä. Ajatus, että uskalsin lähteä edes kokeilemaan, pari vuotta sitten kun en olisi sitä tehnyt. Enkä olisi siihen pystynyt. Se vuoren valloitus on tavallaan jo tässä sohvalla, vuoden kuntoilleena ja psyykkisesti vahvana. Ja jos huonosti käy, matkasta Elbrusille tulee lähinnä leppoisa viikko henkeäsalpaavilla maisemilla ja huonolla venäläisellä ruoalla. Keksisin silti monta vielä huonompaa tapaa viettää aikani.

Samalla myös, kun matka lähenee, olen alkanut miettiä jo seuraavaa. Että mitäs sitä sitten kun tämä on paketissa, valloitettuna tai ei. Selkeästi minulle on ollut hyväksi ottaa joku tällainen selkeä projekti, johon keskittyä ja kohdistaa fokuksensa, se kun vaikuttaa kaikkeen fyysisesti ja henkisesti. Ja kun tämä projekti on ohi, olo on varmaan melko tyhjä, jolloin pitää sitten keksiä se seuraava vuori valloitettavaksi. ”Vuori” tässä kohtaa metaforana, koska se voi olla mitä vain. Olen heitellyt ajatuksia jo Kilimajaron kiipeämisestä Norjan päästä päähän kävelemiseen koska tiedän, että jotain pitää keksiä. Mutta ehkä se selviää minulle sitten vaikka tuolla vuorella kuukauden päästä.