Soberismia

Kaipa tämä on Tanskan ilmatilaa, missä nyt lennellään. Tai  Norjaa, en ole varma. Aurinko paistaa täydellä teholla vaikka onkin jo ilta, lento Lontoosta Helsinkiin laskeutuu joskus puolenyön aikoihin. Takana on kolme päivää Doningtonia ja Lontoota suomalaisten metallimanagerien ryhmämatkalla musiikinvientiorganisaatio Music Finlandin järjestämänä.

Kovin mukava reissu. Hyviä ihmisiä, loistava matkaseurue, paljon naurua ja todella paljon äänekästä musiikkia. Download Festivalilla vuodatin pari kyyneltä kaksikin eri kertaa; ensin kun Richie Sambora veti Bon Jovin Dead Or Alivea ja 40 000 ihmistä – minä mukaan lukien – lauloi mukana ja toistamiseen, kun entisen Pantera-vokalisti Phil Anselmon keikalla yhtäkkiä basson varteen tarttui Panteran basisti Rex Brown ja bändi veti yhdessä New Levelin. Molemmat hetkiä, jotka pakkaan loistavien muistojen arkkuun vuosiksi tästä eteenpäin. Tuli tavattua paljon sekä vanhoja että uusia tuttuja ja otettua kaverikuva Crazy Town -yhtyeen laulajan kanssa. Siis sen, jolla oli se ärsyttävä Butterfly / kammaleidi- kam-kammaleidi -renkutus, paljon tatuointeja ja paha huumeongelma. Oli pokassa pitelemistä, kun sanoin miehelle, että ”I’m looking forward to the show, man”. Valehtelin.

On tullut mietiskeltyä kunnianhimoa tässä viime päivinä. Ja mitä se minulle nykyään tarkoittaa. Kun katson ympärilleni, etenkin tällaisessa reissussa, huomaan ihmisiä joita ajaa eteenpäin valtava kunnianhimo. En siis tarkoita sellaista ”hei katsokaa minua, minä olen joku” -tyyppistä tärkeilyä, vaan sellaista isoa eteenpäin ajavaa voimaa halussa saavuttaa jotain merkittävää.

Livemusiikin ammattilainen. Se oli jotain mitä halusin olla ja missä halusin olla paras, sitä kohti kunnianhimoni minua ajoi. Halusin olla suomen hevimusiikin seuraava Jouni Markkanen, sellainen jota kaikki kunnioittavat, jonka kanssa kaikki haluaisivat tehdä töitä ja jota seuraavat promoottorinalut katsovat ylöspäin vähän ihaillen. Ja peläten. Minäkin pelkäsin Jouni Markkasta pitkään ja samalla halusin olla kuten hän. Halusin itse, omalla firmallani, en muiden palkkatyöläisenä, saavuttaa samanlaisen aseman ja siinä ohessa kasvattaa bändini maailman suurimmiksi. Sellaisiksi, jotka pääsisivät maailman ääriin kuten Jouni Markkasen luotsaama Amorphis. Tai vaikka Nightwish, jonka manageri Toni istuu tuolla pari penkkiriviä edempänä. Veikkaan että se juo punaviiniä ja miettii seuraavaa maailmanvalloitussuunnitelmaansa. Kuten tekee vieressäni istuva Tinakin. Ensimmäistä sellaistaan, valtavan kunnianhimon sanelevana, nuorena managerinalkuna. Minä mietin, että haluaisin viedä poikani kesällä ruotsinlaivalle ja telttailemaan.

Sen jälkeen kun on ollut aika monta vuotta huono ihminen ja tehnyt pahaa, sekä itselleen että muille, ja sitten siitä tilanteesta herää, koko oma ajatusmaailma menee vähän ympäri. Tai ainakin minulla on mennyt. Minä olen lakannut ajattelemasta kunnianhimoisesti työtä, niitä bändejä, sitä maailman ääriin menemistä ja Jouni Markkasta. Jos aiemmin kohtasin uusia ihmisiä, arvotin heitä ensimmäisenä työnsä kautta. Että tuon on pakko olla hyvä tyyppi, koska se on saavuttanut sitä tätä ja tuota. Että onpa kova jätkä, sen kanssa kannattaa varmaan olla kavereita. Samaten arvotin myös itseni ensisijaisesti työn ja sen kautta, että mitä kovempi promoottori ja manageri olen, sitä enemmän minua arvostetaan ja jos minua arvostetaan, minusta tykätään. Ajattelin jotenkin olevani parempi ihminen jos olen hei niinku tosi kova hevimanageri.

Se tuntuu tänään, tässä lentokoneessa istuskellessa, jotenkin kauhealta ajatukselta.

Tänään pyrin arvottamaan ihmiset ihmisyytensä kautta. En sen kautta mitä he ovat työssään tehneet tai minkä statuksen he ovat saavuttaneet. Ei se oikeastaan edes kiinnosta minua. Minua kiinnostaa ainoastaan, onko ihminen hyvä vai ei. Tuntuuko hän siltä. Onko hän mukava. Kohtelias. Ottaako hän muut huomioon, onko hän reilu. Kai se virallinen termi on ”pehmeät arvot”. Niitä minä arvostan.

Tärkeämpää vielä kuitenkin on, että arvotan myös itseni nykyään sitä kautta. Mietin kohtelenko muita hyvin, olenko reilu, huomioonottavainen. Oma kunnianhimoni on siirtynyt elämänhallinnan puolelle, minua eteenpäin ajava voima on pitää itseni terveenä ja mielenterveyteni kasassa, nauttia joka päivästä, pysyä positiivisena. Yritän olla valittamatta, koska oikeasti valittamisen aihetta ei ole. Toinen suurin elämäntavoitteeni on isyydessä, siitä selviämisessä kunnialla ja siinä, että pojastani tulisi myös sellainen hyvä ihminen josta voin olla ylpeä, saavutti hän jotain suurta tai ei.

Jossain vaiheessa luulin kunnianhimoni kadonneen ja pelkäsin motivaationi menneen pesuveden seassa viime vuosien myllerryksen mukana. Olen kuitenkin tällä reissulla enemmän ja enemmän ymmärtänyt sen, että ei se kunnianhimo mihinkään ole mennyt, se vain on muuttanut hieman muotoaan. Se kohdistuu työn tai materian sijaan minuun itseeni ja siihen, että statuksista viis, haluan vain tehdä itsestäni hyvän ihmisen, sellaisen josta voin olla ylpeä. Mielestäni olen jo päässyt hyvään alkuun. 

Joku päivä aion olla oman elämäni Jouni Markkanen.