Kesän ensimmäinen
festariviikonloppu saatiin kunnialla pakettiin ja olipa vain aikamoinen alku
tälle suvelle. Jo fyysisesti reissu oli uuvuttava ja kun lauantai-yönä pääsin
kotiin, kaikkien vakaiden aikomusten ja suunnitelmien sijaan rojahdin sohvalle,
missä käytännössä muutamaa pikku poikkeusta lukuun ottamatta makasin tähän
aamuun asti. Nyt lähden lenkille, muuten tulee huono omatunto. Henkisesti
viikonloppu oli vähän samankaltainen kuin Tampereen säätila, välillä oltiin
täydellisessä hellekelissä ja välillä tuli vettä taivaan täydeltä.
Kun samaan viikonloppuun
laittoi sekä Dimebag Beyond Foreverin että ruotsalaisen Shiningin keikat
kaikkine ihmisineen ja oheistoimintoineen, sitä mentiin melkoisessa
vuoristoradassa koko ajan DBF:n julmetusta ilottelusta Kvarforthin Niklasin
arkipäiväiseen sekoiluun. Mutta oli kyllä järjettömän kivaa nähdä kaikkia
ihmisiä, tuntuu että tuli sosialisoitua monen viikon edestä ja nyt voisi
vetäytyä jonnekin vuorille erakoitumaan. No, Elbrusin reissuun on nyt 46 päivää
aikaa ja sitä ennen on vielä ainakin neljät festarit käytävänä, joten ehkä
odottelen sinne heinäkuulle suosiolla.
Lopulta viikonloppu sai
kuitenkin aika surullisen käänteen ja päätöksen kun hyvä ystäväni joutui
lauantain päätteeksi tsekkaamaan itsensä sairaalaan psykiatriselle osastolle,
jonne onneksi pääsi saman tien akuuttina tapauksena sisään. Tuo ystävä oli
mukana tohinassa pitkin viikkoa ja se kouraisi jotenkin todella syvältä
vatsanpohjasta kun tilanne ilmeni. Ja kun lopun päivää joutui voimattomana
seuraamaan vierestä, kuinka ystävä hetki hetkeltä murenee pieniksi paloiksi.
Hän halusi ehdottomasti hoitaa päivän velvollisuutensa alta pois ennen
lähtöään, joten meidän muiden tehtäväksi jäi varmistaa, että hänellä oli kaikki
tarvittava apu siihen asti. Päivästä selvittiin ja mikä tärkeintä, ystävä pääsi
lopulta hoitoon.
Olin koko sunnuntai-päivän
melkoisen alakuloinen. Ajatukset olivat siellä osastolla ja omassa
voimattomuudessani. Jotenkin olisin halunnut uskoa, että samankaltaisia
kokemuksia omaavana tietäisin mitä tehdä, mutta tilanteen kasaantuessa
yllättäen päälle, huomasin kadottaneeni sanat. Tai siltä se ainakin tuntui.
Katsoessa sivusta kuinka toinen viimeisillä voimillaan yrittää pitää itseään
kasassa, oma olo oli täysin riittämätön. Vaikka suunnilleen pystyin ymmärtämään
mitä toisen mielessä tapahtuu, ei siihen ollut sanoja tarjota takaisin.
Mutta sitähän se juuri on.
Jokainen tapaus on erilainen ja jokainen kokee ja tuntee asiat omalla
tavallaan, tavalla, jota ulkopuolinen ei pysty koskaan täysin ymmärtämään.
Lopulta tulin siihen tulokseen, että tärkeämpää on ymmärtää ne asiat, joita ei
pidä sanoa ja ne, joita toinen ei halua kuulla. Mietin, että mitä ne olivat
omalla kohdallani, silloin kun oli pahimmassa tilassa ja yritin välttää niitä
itse. Tärkeintä oli olla läsnä ja antaa toisen tietää, että tässä ollaan, jos
siltä tuntuu.
Kaveri sai ottaa puhelimen
mukaansa osastolle ja viestittelimme eilen pitkin päivää. Yritin olla
kannustava mutten liian positiivinen. Antaa tukea mutta ilman turhaa elämänilon
hehkutusta. Päädyin illalla kirjoittamaan pitkän viestin sairaalaan, jossa
vertasin sitä miten itse asiat näin kolme vuotta sitten nykypäivään. Otin
vertauskuvaksi jäätelön.
Kolme vuotta sitten, kun oli
pimeää, kuvittelin etten ikinä tulisi nauttimaan mistään ja kaikki tulisi aina
olemaan mustaa. Myös jäätelö. Jos vaikka sellaista tekikin mieli, en koskaan
jäätelöä ostanut, koska se ei olisi muuttanut mitään ja sen syöminen olisi
tuntunut korkeintaan tekohengitykseltä ja se hetken nautinto olisi tehnyt sen
jälkeisestä olotilasta vain huonomman. En itse asiassa syönyt yhtäkään jäätelöä varmaan viiteen
vuoteen. Vielä kun olisi ymmärtänyt saman asian viinan kanssa hieman aiemmin.
Mutta asioilla on tapana muuttua. Vaadittiin ihmisen murtuminen täysin palasiksi
jotta siitä pystyttiin rakentamaan uusi. Ja kun sen uuden ihmisen palaset
alkoivat loksahtelemaan kohdalleen, yhtäkkiä löysin itseni syömästä jäätelöä
Kaivopuistosta. Se oli jotain jonka en koskaan uskonut olevan enää mahdollista.
Nykyään käyn jäätelöllä
vähintään kolme kertaa viikossa. Mutterikioskin myyjä kysyy aina, että
laitetaanko vanilja, mansikka vai sekoitus. Otan aina sekoituksen, koska siinä
on pientä lapsenomaista liitoittelua mukana. Vähän kuin lastenkutsuilla
laittaisi kokista ja jaffaa mukiin sekaisin, sekoitus on jotenkin se sellainen
överiluksus. Ja joka kerta se jäätelö maistuu ja tuntuu yhtä hyvälle, se tuntuu
sielussa asti.
Illan päätteeksi päätin,
että vielä joku päivä käymme ystäväni kanssa syömässä Kaivopuistossa
sekoituspehmikset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti