Soberismia

Huomista perjantaita voinee pitää kesän virallisena starttina, koska huomenna käynnistyy uusi festarisesonki Tampereelta. Tai no, olihan tuossa viime viikolla jo Sonisphere Helsingin Hietsussa, mutta lämpötilan ollessa noin neljä astetta ja vettä tullessa kuin Esterin ahterista, edes hiekkaranta ei luonut sinne pakkaseen kesän tunnelmaa. Omituisten mutkien kautta päädyin katsomaan Metallicaa kahden metrin päähän James Hetfieldista aivan lavan eteen, mutta jouduin jättämään leikin kesken orastavan hypotermian uhatessa noin tunnin fanittamisen jälkeen. Nyt kuitenkin näyttää vähän paremmalta, Tampereen South Park Festivaliin luvataan viikonlopuksi lämpöasteita jotain 25:n verran ja auringonkin pitäisi möllöttää kaikella voimallaan.

Viime kesältä on niin lämpimät muistot festareista takataskussa, että onpa nastaa lähteä taas tuonne pitkin maakuntia pyörimään töiden merkeissä. Varsinkin tietäen, että tämä on viimeinen kesäni ainakin toistaiseksi bändien mukana pyöriessä. Luulisin, että elokuussa, kun viimeiset keikat on taputeltu, iskee haikeus ja siksi onkin ainoastaan osuvaa, että kesän 2014 niin ensimmäinen kuin viimeinenkin festarikeikka minulla on yhdessä Dimebag Beyond Forever -bändin kanssa.

Oikeastaan Dimebag Beyond Forever on jotain muuta kuin bändi. Se on veljeskunta, se on rakkautta, se on soittamisen iloa ja siinä kiteytyy kaikki ne asiat, joiden takia alunperinkin musiikkihommiin vuosia sitten lähdin. Kokoonpano perustettiin kymmenen vuotta sitten lavalle kesken keikan murhatun Dimebag Darrellin muistolle. Se koostuu noin kahdestakymmenestä erinäisissä yhtyeissä vaikuttavasta muusikoista, jotka esittävät Pantera-yhtyeen tuotantoa ja lahjoittavat kaikki keikkojen voitot hyväntekeväisyyteen. DBF on kokoonpano, jossa jokainen pääsee soittamaan ja kunnioittamaan omaa suosikkiyhtyettään tyylillä ja pilke silmäkulmassa, se on luokkaretki from hell, kuten leikkisästi ryhmää kutsumme. Viimeisen kiertueemme teimme vuonna 2010 ja sen jälkeen sovimme, että vastaisuudessa Luokkaretki keikkailee valitusti ja harvoin ja nyt, Dimebag Darrellin kuoleman kymmenvuotismuiston kunniaksi, päätimme tehdä muutaman täsmäiskun kesälle ja ensimmäistä kertaa festarilavoille. Ja ne iskut ovat sopivasti minun tämän kesän ensimmäinen ja viimeinen vetoni.

Dimebag Beyond Forever -kiertueista on tullut melkoisia legendoja. Sen lisäksi, että olemme soittaneet läpi lähes kaikki Suomen merkittävimmät keikkapaikat ja loppuunmyydyt salit ja keränneet yli 30 000 euroa hyväntekeväisyyteen, olemme saaneet porttikiellon ainakin neljään hotelliin, polttaneet yhden keikkabussin Tampereen moottoritielle, maksaneet kymmeniä ylimääräisiä siivouslaskuja, saaneet hääyötään viettäneen morsiamen itkemään Oulussa ja juoneet vähintään Viron kansantalouden verran olutta. Taitaapa kiertueet olla aiheuttaneet myös ainakin muutaman avioeron, muutaman bändin hajoamisen ja aika monta alkoholiongelmaa. Ja yksi kuopiolainen hotellinomistaja haluaa varmaan edelleen saattaa minut hengiltä jos joskus minut vielä tapaa. Kuten sanoin, melko legendaarisia reissuja. Samalla myös työurani parhaita muistoja.

Näimme porukalla eilen pitkästä aikaa. Edellisestä kiertueesta kun on jo neljä vuotta aikaa ja porukan asuessa ties missä Keravan ja Oulun välillä, emme ole ryhmällä nähneet vuosiin ennen kuin eilen keräännyimme Herttoniemeen ensimmäisiin soittotreeneihin kesää varten. Olo oli kuin olisi kotiinsa kävellyt. Se sama porukka, ne samat naamat ja etenkin ne samat jutut. En ole varmaan missään muussa ryhmässä tuntenut samanlaista yhtenäisyydentuntua kuin luokkaretkeläisten kanssa. En ole koskaan harrastanut joukkuelajeja, mutta voin kuvitella että juuri tältä tuntuu olla voittavassa lätkäjengissä juuri ennen play-offien alkua.

Siinä on aina jotain todella juhlavaa, kun kaveriporukka tapaa pitkästä aikaa. Isot miehet halailevat, nauru raikaa, Pantera soi ja muistot heräävät. Oli jotenkin todella mukavaa huomata muistelevansa juopotteluhommia pelkästään hyvällä, ilman minkäänlaista häpeäntunnetta.  Sen häpeän, joka jossain vaiheessa korkkini sulki. Sitä on nykyään sellaisessa tilassa, että pystyy jo täysin katsomaan itseään ja entisiä sohelluksiaan ulkopuolelta ja miettimään niitä vähän kuin nuoruuden toilailuina, olkoonkin että niitä sattui minulle vielä kolmekymppisenä. Ja etenkin silloin. Joka tapauksessa, itselleen nauraminen tekee todella hyvää ja välillä tekisi mieli paijata itseään vähän päälaelle, että voi voi kun sinäkin olet Teemu lutunen idiootti ollut. Kirjoittelin joskus, että en pidä muistoista, koska ne muistuttavat minua kaikesta pahasta. Nyt voin sanoa, että se ei pidä enää paikkaansa. Minulla on paljon muistoja, hyviä, parempia ja uskomattomia ja niitä on nykyään mukava ajatella. Jopa niitä huonompia, ne kun muistuttavat enemmänkin siitä, mihin olen päässyt.

Ai että. Tulipa eilisestä hyvä fiilis. Se on jatkunut tänään, se jatkuu huomenna, se jatkuu läpi kesän ja kun elokuussa lyödään viimeiset soinnut Dimebag Beyond Foreverin ja minun keikkakesääni, tulee varmaan itku siitä hyvästä fiiliksestä. Mutta suotta sitä vielä elokuuta miettimään, nyt on ensin aika nauttia auringosta ja alkavista festareista. Ja etenkin luokkaretkestä.