Soberismia

Olin eilen uuden, maanantaina aloittaneen radiokanava Ravun vieraana keskustelemassa alkoholiasioista. Ohjelma oli suora ja mukana oli minun lisäkseni lähinnä kai kirjailijana tunnettu ja opettajana työskentelevä Arno Kotro, joka ei myöskään tätä nykyä viinaksia nautiskele. Ei ole tehnyt niin lähes yhdeksään vuoteen. Huvittavana sivuhuomautuksena todettakoon, että toinen meitä haastatelluista toimittajista oli Kimmo Wilska, sama mies joka taannoin joutui jättämään Yleisradion leikiteltyään olutpullon kanssa studiossa uutislähetyksen päätteeksi. Odottelin koko eilisen radiohaastiksen ajan, että mies vetäisi pöydän alta Karhu-pullon.

Keskustelua radiossa kesti tunnin verran, joskin puhetta olisi tuntunut piisaavan vähintään toisen mokoman, sen verran tuntui ajatuksia pulppuavan sekä juontajilta, minulta että Kotrolta. Puhuimme niin henkilökohtaisista tapauksistamme, politiikasta, nuorten juomakulttuurista kuin aivokemioistakin.

Keskustelun timmellyksessä oli jotenkin mahtavaa huomata, miten ne oivallukset, joita minä olen viime vuosina tehnyt, kohtasivat oikeastaan liki identtisesti Kotron ajatusten kanssa. Oli kyse sitten omasta henkilökohtaisesta mielenterveydestä tai vaikka siitä, että mihin asti baarit saavat olla auki, ajattelimme asioista hyvin samankaltaisesti. Se tuntui hyvältä, sai ikään kuin vahvistusta monille niistä omista ajatuksista, joita päässä on viime aikoina visertänyt. Ja vaikken itseäni koskaan ole oikeastaan epäillytkään, se, että joku toinen sanoo vieressä samat asiat ääneen tuo tavallaan lisää varmuutta siihen omaan oloon. Ja siihen, että on oikealla polulla.

Erityisellä ilolla huomasin sen, että edelleen, yhdeksän vuoden selvistelyn ja oman soberisminsa jälkeen, Kotro tuntui vieläkin saavan sellaista syvältä sisältä kumpuavaa iloa juuri niistä samoista asioista, joista minä intoilen tällä hetkellä. Ihan vaikka lähtien fyysisestä olosta henkiseen tasapainoon tai käytettävissä olevaan energian määrään, joka ennen meni krapuloita ja siltoja poltellessa. Se, että vielä vuosienkin päästä voi näköjään fiilistellä pieniä asioita siitä omasta selvistelystään tuntuu jotenkin lohdulliselta. Ja ehkä tärkein pointti, joka Kotrollakin ajatuksessaan oli, on juuri sama jonka minä olen tässä pikkuhiljaa saavuttanut. Eli kuinka se, että puhuisin edelleen kuinka minä en voi tai pysty juomaan viinaa ei pidä paikkaansa. Kyllähän minä voin, tuossahan tuo Alko on kulman takana. Mutta minä en enää halua juoda. Siinä on se vissi ero, En siis kiellä itseltäni jotain, mitä oikeasti toivoisin tekeväni, ja siten tappele itseäni vastaan, vaan juurikin seuraan omaa haluani olla juomatta. Ja siksi se tuntuu juuri näin hyvältä. Teen nyt juuri jotain mitä haluan tehdä, olen jotain mitä haluan olla.

Haastattelun jälkeen juttelimme Kotron kanssa vielä hetken studion ulkopuolella, kiittelimme hyvästä keskustelusta ja toivottelimme hyvät jatkot ennen kuin lähdin tallustelemaan aurinkoisessa katupölyisessä keväässä kohti kotia. Mietin siinä matkalla, että olen melko varma, että olen tavannut Kotron joskus aiemmin ja yritin pinnistellä muistiani.

Sitten keksin!

Vuonna 2005 tein Jussi Heikelän kanssa jokapäiväistä aamuohjelmaa Radio Cityllä. Minä olin silloin lihavampi, Jussi laihempi ja molemmat meistä oli vähän väsyneitä. Toukokuussa pyysimme vieraaksi miehen, joka oli useamman vuoden sekoilun ja jonkinlaisen lakipisteen saavuttamisen jälkeen lopettanut viinanjuonnin koska ei ilmeisesti vain jaksanut enää. Ja me nuoret radiojuontajathan emme voineet  lainkaan ymmärtää, että miksi joku näin tekisi, joten pyysimme hänet studioon vieraaksi. Ihmettelimme häntä kuin häkkieläintä ja luonnonoikkua. ”Siis miten sä niinku kuvittelet et toi niinku muka voi onnistua? Siis niinku et sä et aio muka enää ikinä juonda? Hahhhah!”

Se mies oli Arno Kotro.