Soberismia

Näitä ehkä yleisimpiä mindfullness-hokemia on, että ”uskalla päästää irti”. Irti menneestä, ihmisistä, jostain mistä et enää mitään saa tai vaikka kaikesta joka on sinulle haitaksi.

Yleisin se on varmaan siksi että se on totta. Ja sitä todennäköisesti hoetaan loputtomasti siksi, että se on ihan järjettömän vaikeaa. Siksi se hokema myös ärsyttääkin niin paljon, tuntuu että sitä hierotaan päin naamaa joka kulman takana. Ja koska jokaisella meistä on jotain asioita, joista pitäisi päästä ja repäistä itsensä irti, jotta voisi aloittaa jotain uutta, ärsyttää että siitä muistutetaan joka toisessa Facebook-feedissa ja jonkun Cosmopolitainin kansissa. Koska se on niin vaikeaa.

Miksi?

Miksi ihmeessä se voi ollakin niin hankalaa? Siis tehdä jotain oman itsensä hyväksi, jotta tulisi parempi olo. Ainakin todennäköisesti tulisi, siksihän siitä jostain halutaan irti. Oli kyse sitten töistä, huonosta parisuhteesta tai vaikka vanhasta autosta, jos asia vaivaa, se pitäisi voida jättää taakse. Paino sanalla ”pitäisi”. Koska useinhan emme niin tee. Joko pelkäämme sen seurauksia tai sitten tyydymme toivomaan, että nykytilanne paranee. Ehkä tuo auto tuosta alkaa taas puksuttaa paremmin ja moottorivalo sammuu itsestään, ehkä vaimokin suostuu joskus jättämään valot päälle seksin ajaksi ja pomokin antaa lisää lomaa.

Miksiköhän muuten kirjoitan kolmannessa persoonassa kun puhun itsestäni?

MINÄ pelkään seurauksia. MINÄ toivon, että nykytilanne paranee.

Tai no, toivoin eiliseen asti.

Ja siis, olenhan minä pari kertaa jo uskaltanutkin päästää irti. Erotessani vaimostani ja  lopettaessani juomisen neljä vuotta sen jälkeen, näin muutaman mainitakseni. Kaksi tapausta, jotka ovat määrittäneet elämäni sen jälkeen täysin uusiksi. Ensimmäinen oli elämäni isoin virhe, joka ehkä kuitenkin, oloani helpottaakseni, ei ollut ainoastaan minusta kiinni, ja toinen oli paras päätös ikinä. Molemmat kuitenkin sellaisia, jotka ovat muuttaneet elämäni suuntaa lopullisesti, hyvässä ja pahassa.

Mutta palataan nyt siihen eiliseen.

Joku mainosti, että kevään ensimmäinen päivä on täällä ja että ulkona on lämmin. Lähdin siispä kesämusiikit korvissa lenkille tuonne Kaivopuiston rantaan, missä tykkään tuijottaa Uunisaaren kallioilta merelle. Se ”joku” oli vain unohtanut sanoa, että tuolla keväässä muuten tuulee vähintään saman verran kuin Krimin parlamenttipaikoilla ja naama meinasi revetä irti kun yritin eteerisesti sitä hiljalleen sulavaa Suomenlahtea katsella.

Kuuntelin Bad Religionin Hooray For Me:ta, josta on tässä viime vuosien saatossa tullut minulle vahva motivaatiobiisi ja jolla usein herättelen fiiliksiäni siitä, että olenko nyt tekemässä jotain mistä pidän vai onko pää taas vähän mennyt pusikkoon viime aikoina.

No onhan se.

Joten oli aika vetää se taas ulos. Seisoin siinä Uunisaaren kalliolla, naama tolkuttomaan vastatuuleen ja aloin hymyillä. Näytin samalta kuin ranskanbulldoggi, joka nostaa poskensa ylös läähättäessään. Olin tehnyt päätöksen.

Päätöksen taas kerran luopua jostain, joka on ollut iso osa minua jo pitkään, jonka kautta olen määrittänyt itseäni ja paikkaani täällä ja josta vielä joitain kuukausia sitten en olisi koskaan uskovani voivani luopua. Kunhan tätä tässä nyt muutaman päivän ehdin ensin itsekseni mutustella, niin kerron lisää.

Mutta pointtina se, että uskalsin! Koska jotenkin kuitenkin aina asiat menevät niin, että uutta tulee tilalle. Emme tiedä mitä, mutta jotain aina tulee. Toinen raivostuttava hokema, jonka muistan ex-vaimoni laittaneen eromme jälkeen Facebook-seinälleen, on se, että kun yhden oven sulkee, toinen aukeaa. Tai jotain sinnepäin. Mikä ei kyllä sinänsä pidä paikkaansa, koska se toinen ovi pitää kyllä avata ihan itse, muuten jää huoneeseen sisään. Mutta se on sivuseikka, tuo klisee on paljon poeettisempi ja lohdullisempi.

Seuraavaksi siis aukomaan uusia ovia! Hooray for me!