Soberismia

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,


kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,


jaolkoon onnellinen onnestaan


ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.


Kell’ onni on, se käyköön korpehen


ja eläköhön hiljaa,

hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

- Eino Leino, Laulu onnesta

Siinäpä se, ehkä suomalaisin runo ikinä.

Kyseinen Eino Leinon lyyrittely tuli mieleen viime viikolla, kun ystäväni siteerasi sen ensimmäistä värssyä ihan tosissaan, oli aidosti sitä mieltä, että onnelliset pitäkööt olonsa suosiolla visusti piilossa. Ilmeisesti koska sen näyttäminen tuntuu samalta kuin että sitä hierottaisiin hiekkapaperilla naamaan. Että lälläslää vaan, minulla on hyvä olla!

Vaikka voinkin jollain tasolla ymmärtää ystävääni, jäin pyörittelemään Leinon ajatusta mieleeni. Ja sitä, kuinka typerältä se minusta nykyään tuntuu. Paino kuitenkin sanalla ”nykyään”.

Oli aika jolloin olin sitä mieltä, että jokainen onneaan hihkuva voisi minun puolestani kävellä suoraan kolera-altaaseen ja hukkua sinne. Muiden onnellisuus ja hyvä olo tuntui viiltävän sisältäni, kuin joku olisi moottorisahaa pyöritellyt sisuskaluissani. Teki mieli oksentaa vihasta. En kestänyt esimerkiksi lastenvaunuja sunnuntaisin puistoissa työnteleviä pariskuntia lainkaan. He olivat pahimpia, sitä kun oltiin niin happily ever after, että! Aivan kuin heidän onnellisuutensa olisi suoraan minulta pois. Kaikki muut olivat syyllisiä onnettomuuteni.

Ja sitä minä toki olin. Onneton. Olin eronnut, lapseni oli muuttanut toisaalle. Vaimolla oli joku uusi mies. Minullakin oli uusi nainen, mutta se se vasta onnettomaksi tekikin. Elin kuplassa, jossa esitin kaiken olevan hyvin ja näyttelin päivät pitkät reipasta uutta elämää elävää aikuista. Ja iltaisin narauttelin pulloja auki kuin näyttääkseni että tässä sitä juhlitaan uutta alkua, vaikka oikeasti join pois sitä vanhan loppua. Ja siinä samalla muiden oikeaa iloa katsellessa olo oli aika katkera. Vihasin itseäni ja elämääni.

Kaikki tuo tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta. Vaikka muistan millaista se oli, en tunnista itseäni. Koska tänään olen onnellinen. Oikeastaan olen sitä lähes joka päivä, pidän sitä sellaisena hyvänä pohjavireenä koko ajan ja muistutan siitä itseäni. Ja vastoin Eino Leinon laulelua, mielelläni sen myös näytän. Joskus pienin teoin, joskus huutamalla sen koko maailmalle. Koska minun mielestäni onnellisuus on siinä määrin hyvä asia, että se ansaitsee tulla näytetyksi. Sitä ei ole tarkoitus hieroa naaman, siihen ei ole tarkoitus ketään pakottaa, mutta ei sitä kyllä ole tarkoitus taskunpohjallakaan säilyttää. Koska parhaassa tapauksessa se voi olla tarttuvaa!

Nykyään minä iloitsen suunnattomasti muiden onnesta. Tiedän ettei se ole minulta pois, päinvastoin, tulen siitä itsekin hyvälle tuulelle. Oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon, vaikkapa lastenvaunuja lykkivä sunnuntaipariskunta. Nykyään sellaiset saavat minut hymyilemään.

Ajatus siitä, että jonkun muun onni olisi minulta pois, tuntuu nykyään hölmöltä ja tekisi mieli uskoa, että kyseinen Leinon aikainen ajattelumalli olisi jo pikkuhiljaa meistä suomalaisista karissut. Toisaalta, jo yksi sukupuolineutraalin avioliittolain eduskuntakäsittelyn seuraaminen  osoittaa, ettei näin ole, mutta toivoa saa.

Eikö joku ansioitunut artisti voisi tehdä suomalaista versiota Pharrell Williamsin Happy:sta, jota seuraavat sukupolvet sitten voisivat rallatella menemään sen sijaan, että siteeraisivat edelleen Eino Leinoa?

Tässä Happy:n vapaa suomennos:

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos olo on kuin terassilla kesäsäällä

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos uskot että onni on just nyt täällä

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos tiedät mitä onni sulle tekee

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos lähdet mun onneen megeen!

Saa käyttää.