Soberismia

Eilen oli kyllä olotiloiltaan tämän minun soberismi-aikani yksi mystisimmistä päivistä.

Kuten aiemmin kirjoittelinkin, olin keikkakiertueella töissä muutaman bändini mukana viime viikon. Mukavasti eteenpäin huristeleva perinteinen suomalainen keikkabussi kuljetti ryhmää Helsingistä Lahden kautta Tampereelle, sieltä Ouluun, mistä matka taittui Joensuun kautta takaisin Lahteen. Koska olin taktisesti ajatellut, että sunnuntaina on kuitenkin mukava heräillä kotoa, olin jättänyt oman auton ennen rundiin lähtöä viimeiselle keikkapaikalle valmiiksi odottelemaan, jotta voisin sitten yötä myöten vielä ajaa posottaa takaisin Helsinkiin. Kuten teinkin.

Bussimatkailu on mukavaa. Oli kevät, suomalaiset maisemat vilisivät ikkunoissa, taustalla kuunneltiin Kirkaa. Ja Markoboy87-nimimerkillä kulkevan YouTube-artistin tuotoksia, jotka kuvaavat hyvin sitä mitä keikkabusseissa yleensä tuppaa tapahtumaan. Joku juttu siinä on, että aina kun bussin ovi suljetaan, sen sisällä olevat taantuvat korkeintaan ala-asteikäisiksi sudenpennuiksi ja huumorin taso näkökulmasta riippuen nousee tai laskee kaikkien Kummeli-sketsien alapuolelle. Ja siihen pieruhuumorin valtakuntaan jotenkin uppoutuu tyystin mukaan. Veikkaisin, että keikkabusseissa on joku nappi, josta painamalla matkustamoon leviää jotain paskahuumorikaasua, joka on hajutonta ja huomaamatonta ja jota hengittäessä jokainen arkielämän aivokirurgi ja ydinfyysikkokin taantuu taas pieneksi lapseksi.

Mutta tässä oikeastaan juuri piileekin se keikkamatkojen suurin ilo. Sellainen yhtenäisyyden tunne ja veljeys niitä Markoboy-videoita katsellessa. Vuosien päästä tulemme muistamaan ja huutamaan videoiden punch lineja tavatessamme ja ne vievät meidät aina hetkeksi takaisin siihen tiettyyn hetkeen, tiettyyn bussiin ja tiettyyn kiertueeseen.

Olennainen osa tätä koko taantumusruljanssia on toki myös se kaljoittelu. Vaikka tärkeintä on toki soittaminen, onnistuneet keikat ja sen oman bändin eteenpäin vieminen, monelle matkassa mukana olevalle näiden luontevana jatkeena toimiva tissuttelu on yksi kohokohta sekin. Tällä iällä sitä ollaan jo perheenisiä ja -äitejä ja ties mitä pikkupomoja ja henkilöstöpäälliköitä ja tällainen neljän päivän keikkareissu päästää itse kunkin pois siitä normaalista arjen juoksupyörästä. Juuri se, että saa kerrankin taantua ihan rauhassa, saa olla vähän hölmö, vastuu on sen pienen hetken vain itsestä, ei perheistä tai firmoista tai liiketuloksista. Ja kun onnistuneen keikan päätteeksi keikkapaikka tarjoaa usein sopimusten mukaisesti aika monta ravintola-annosta viinaa takahuoneessa, niin se arjesta pakeneminen on tehty pienelle ihmiselle aika helpoksi. Nytkin keikkojen soittamisen jälkeen ehdittiin käydä ainakin parit karaokepaikat Oulussa ja järjestää ysäridisko Joensuussa, unohtamatta tietenkään niitä bussibileitä aamun tunteina. Kaikki tämä on muuten harvinaisen kivaa myös selvin päin pienissä kahvi- ja sokeriövereissä. Koska myös niitä on keikkapaikoilla rajattomasti tarjolla.

Mutta sitten siihen eiliseen.

Kaiken tämän riemukulun jälkeen kotiinpaluu on yleensä ollut melko raskasta. Neljän päivän krapula, unta takana ei juuri lainkaan ja isät haisee vähän rock-musiikille. Joillain on joku siellä kotona odottamassa jonka syliin voi sulkeutua, jotkut  toivovat ettei olisi. Toisilla lapset ovat leiponeet isille kotiinpaluun kunniaksi mokkapaloja, toiset tulevat tyhjän jääkaapin ääreen ja miettivät, että pitäisikö sitä viedä tyhjät pullot kauppaan.

Itse ajoin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sysipimeää moottoritietä sataaneljääkymppiä jotta pääsisi heräämään kotoa seuraavana aamuna. Aiemmin näillä reissuilla tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista, koska ajokunnossa olisin ollut parhaassa tapauksessa johonkin keskiviikkoon mennessä. Nyt ajattelin, että ah, sunnuntai-aamu kotona, kahvit, sitten ehkä lenkille ja jos vaikka Majavassa kävisi ja tekisi sitä, tätä ja tuota kun kerrankin palaa keikkamatkasta ilman oloja. Miten väärässä olinkaan.

Heräsin puoliltapäivin ja siirryin sohvalle. Päätä jomotti. Kurkkua kuivasi. Sydämen rytmi oli jotain Meshuggah-yhtyeen kakkoslevyn luokkaa. Ruokahalu oli jäänyt sinne bussiin. Minulla oli krapula!

Ahdisti. Oli suruisa ja haikea olo. Kuuntelin surkuttelevaa musiikkia ja hoin itsekseni, että voi minua pientä. Ei ollut ketään paijaamassa eikä mokkapaloja lapsilta pöydässä. Jääkaapissa oli raejuustoa. Olo jatkui läpi koko päivän. Yritin nukkua, ei onnistunut, rinnasta puristi. Yritin päästä ulos ja kävelylle, mutta jalkani sanoivat, että pysypäs nyt säälittävä ihmisraunio paikallasi, elä turhia kuvittele.

Eilinen oli ensimmäinen kunnon krapulapäivä pariin vuoteen vaikken, tietenkään, ollut juonut tippaakaan. Ensimmäistä kertaa sitten syyskuun viidennen 2012 oli henkisesti jonkunlainen paha olo edellisiltojen tekemisistä vaikkei edes syytä olisi ollut. Siinä krapulassa velloessa päähän tuli aika monta muistoa menneiltä vuosilta näistä samoista päivistä, kun sitä raahautui maakuntamatkoilta kotiin karmeissa oloissa toivoen, että kotona saisi rakkautta kaulimen sijaan. Harvemmin sai. Pikkuisen tässä sohvalla tihrustaessa mietin kuitenkin, että kuinka paljon pahempaa tämä olikaan silloin joskus. Että miten ihmeessä sitä onkaan voinut selvitä hengissä näistä päivistä aikanaan.

No, tänään on maanantai ja selvisin. Ilman lääkkeitä tai krapularyyppyjä ja olokin on ihan ookoo, joskin vähän vielä väsyttää. Vaan olipahan päivä. Välillä on ihan kiva saada muistutuksia siitä, että on vain ihminen. Ja siitä, että onneksi en juo enää viinaa.