Soberismia

Istun keikkabussissa jossain Tampereen ja Oulun välillä. Paha mennä sanomaan missä, koska bussin lähinnä ruumisarkkua muistuttavassa sängyssä ei oikein ole ikkunaa sen enempää kuin mitä nyt kattoluukusta välillä joku valo pilkahtaa. Leppoisaa täällä joka tapauksessa on, kuudentoista ihmisen puolikrapulainen matkaseurue kuuntelee musiikkia, katselee Youtubesta Bat & Ryyd -videoita, lueskelee Sami Lopakan Marrasta ja nauraa paljon.

Olen tämän ja ensi viikon pitkästä aikaa keikkareissussa työhommissa Profane Omen ja myGrain –yhtyeiden kanssa, jotka juhlivat yhteensä 25-vuotista taivalta keikkailevina ja levyttävinä artisteina. Sitä juhlintaa myös kuuntelin viime yönä johonkin puoli kuuteen asti tuolla sänkyni pohjalla, kun en saanut unta. Kun on ensin vuosikaudet rällännyt menemään näissä busseissa itse aamukuuteen, on kohtaloni nyt kärsiä siitä kun muut tekevät samoin. Karmaksi sitä kutsuvat.

Mitkä ihmeen Profane Omen ja myGrain, kysyt? Jotain niinku ihan nevöhöördejä!

Isolle osaa ihmisistä varmasti kyllä. Ne ovat niitä bändejä, joita tämäkin maa on pullollaan ja jotka ovat vuosikausia tehneet työtä sen eteen, että näille keikoille tulisi väkeä. Ns. keskisarjan metalliyhtyeitä, jotka ovat julkaisseet kansainvälisesti nelisen albumia, soittaneet Kuopion Henry’s Pubissa ja Tampereen YO-Talolla vuosien mittaan varmaan vähintään kymmenisen kertaa ja jotka sanovat lavalla ennen viimeistä biisiä, että tulkaa ihmiset keikan jälkeen paitatiskille ostamaan uusia huppareita ja tukemaan köyhää artistia. Ja jotka jaksavat edelleen tehdä järjestelmällisesti työtä sen eteen, että ehkä jonain päivänä kansainvälinen menestys tulee palkintona vastaan. Joillain se onnistuu, suurimmalla osalla ei.

Makoilin yöllä punkassani ja kuuntelin kuinka jätkät  ja tuo yksi tyttö muistelivat monenlaisia kohdilleen osuneita kommelluksia vuosien varrelta ja kuuntelivat  edesmenneen Sentenced-yhtyeen musiikkia. Bändin, joka on ollut kaikille tämän sukupolven hevimuusikoille valtava inspiraatio, pioneeri ja esikuva. Ja josta mainittu, Sami Lopakan kirjoittama loistava Marras kertoo.

Marras, joka on siis lähtökohtaisesti fiktiivinen tarina, kertoo hevimuusikkona menestymisestä sen nurjan puolen. Pohjoissuomalaisen totuuden siitä elämästä, josta Profane Omenin ja myGrainin tyypit toistaiseksi vielä vain haaveilevat. Kuinka se kulutti loppuun, söi sisältä, tuhosi parisuhteita ja perheitä, aiheutti masennusta, mielenterveyshäiriötä, loppuun palamista ja päihdeongelmia. Ja lopulta myös kuoleman. Kuinka sen ”glamourin”, josta niin moni lavalle nouseva muusikonrenttu haaveilee, takana on oikeasti aika paljon raadollisempi ja surullisempi todellisuus. Ja vaikka kaikki sen tietävät ja ovat parhaassa tapauksessa päässeet sitä jopa vähän maistamaan, silti sitä haluavat.

Jossain vaiheessa myös minä halusin olla osa sitä kaikkea. Varmasti ja epäilemättä, yhtenä osasena, juomiseni ja kaiken tapahtuneen taustalla oli palava halu olla yksi heistä, osa siitä menestyksestä vaikken muusikko itse olekaan. Minä elin artistien mukana sitä rock’n’roll -unelmaa, johon kuuluu olennaisesti baarit, juopottelun ihannointi ja koko se kaaos. Näin käristäen. Ja se on aina kuulunut, kaikki tämä on edelleen osa sitä mystiikkaa, mikä sen lavalla meuhkaavan porukan kokonaisuuteen kuuluu. Se on olennainen osa artismia ja niin halusin olla minäkin.

En voi enkä edes yritä väittää, että olisin kokenut mitään vastaavaa kuin mitä Lopakka ja Sentencedit ovat sillä tiellä, jota Marras kuvaa, kokeneet, mutta masennuksesta ja mielenterveysongelmista minäkin jotain tiedän. Ja siitä viinasta. Ja voin vain kuvitella miten se vie siinä artismissa niin kovin helposti mennessään, sama kun voi helposti tapahtua jo neljän päivän kotimaankiertueellakin. Sen minäkin olen kokenut ja nyt tässä pari viikkoa matkaillessa en voi olla ajattelematta, että voi onnea, että ymmärsin omat ratkaisuni aikanaan tehdä. Eilen bussin sängyssä makoillessa tuli monenmoista ahdistavaa muistoa mieleen samalla kun mieli täyttyi myös  niistä hyvistä. Oli aika ristiriitainen olo.

Mutta silti, kun eilen unettomana kuuntelin Profane Omenin ja myGrainin tyyppien juttuja kiertueen ensimmäisen keikan jälkeen, en voinut olla ajattelematta kuinka paljon näitä ihmisiä kunnioitan. Kuinka he vuosi toisensa perään jaksavat tavoitella sitä unelmaa joka samalla, kun voi viedä ihmisen vuoren korkeimmalle huipulle, voi olla tuhollisin asia mitä ihminen voi itselleen tehdä. Ja silti jokainen tässä bussissa tänään istuva sitä haluaa ja on elämänsä sen eteen pyhittänyt. Ja uhrannut. Ei nimittäin tarvitse olla edes säännöllisesti ulkomailla kiertävä ja kohtuullisesti menestynyt yhtye, jotta musiikkihommilla saa tuhottua terveydentiloja, taloustilanteita tai parisuhteita, kyllä kaikki nämä on onnistuneet tältäkin tänään Ouluun matkaavalta matkaseurueelta. Mutta se ei ole koskaan ketään täällä pysäyttänyt.

Yön pimeinä tunteina joku laittoi soimaan AC/DC:n biisin joka hiljensi bileet. Tunnelma Tampereen YO-Talon edessä seisovassa pimeässä bussissa oli lähes uskonnollinen kun Bon Scott rääkyi kurkkunsa pohjalta sanat ”It’s a long way to the top if you wanna rock and roll.”