Soberismia

Jotenkin ajatuksissani ”kaupunginhotelli” kuulostaa juhlavalta, sellaiselta kaupungin ykköspaikalta, jossa järjestetään isoja juhlia ja johon vastanaineet vetäytyvät viettämään hääyötään. Tornion kaupunginhotellissa oli siniset seinät ja käytävillä haisi joku Old Spicen tapainen vanhemman väen partavesi. Se ei voinut olla kovin tuore tuoksu, koska en usko että näillä käytävillä oli kukaan kävellyt sitten 80-luvun. Talon juhlavuus loisti poissaolollaan. Pahin pelkoni ei onneksi kuitenkaan toteutunut, hotellin televisiosta löytyi kuin löytyikin maksukanavat! Aikuisviihdettä oli saatava vaikka väsyttikin. Olin juuri ajanut 450 kilometriä Ruotsin Lapista Suomen puolelle ja Tornion Kaupunginhotelli oli ensimmäinen löytämäni majoitus kaupungista.

Vain muutamaa päivää aiemmin olin ajaa posotellut reilut 15 tuntia ja 1170 kilometriä Helsingistä Kiirunan kupeessa sijaitsevaan Nikkaluoktaan, minne olin saapunut sunnuntaina yhdentoista aikoihin illalla. Ajomatka oli pitkä kuin synti mutta sujui leppoisasti aina siihen asti, kun autoni cd-soitin alkoi temppuilemaan ja jouduin viettämään matkani ruotsalaisten radiokanavien armoilla. Löysin mm. kanavan, josta tuli aplodeja aina kun sen käänsi päälle. Nimesin sen ”ruotsalaiseksi motivaatiokanavaksi”. Olin ehkä saapunut maahan missä ei tarvitse taputtaa itseään olalle, voi vain kuunnella aplodit suoraan radiosta aina tarvittaessa. Nikkaluoktassa oli pilkkopimeää ja viimeisen ihmisen olin nähnyt 60 kilometriä aiemmin Kiirunasta harhautuvassa risteyksessä. Olin todella ypöyksin. Saatuani auton tyhjälle parkkipaikalle tein leirin ja kävin nukkumaan, ulkona oli muutama aste pakkasta.

Maanantaina aamulla nousin kilpaa auringon kanssa. Edessäni oli 19 kilometrin matka Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren juurelle, mistä tarkoituksenani olisi seuraavana päivänä lähteä nousemaan kohti huippua. Selässä painoi 22 kiloinen rinkka, sää oli kirkas ja lempeä ja laaksossa oli täydellisen tyyntä. Olin kuullut reitin Kebnekaiselle olevan suhteellisen helppo ja motivaatio korkealla lähdin matkaan. Edellisen illan pimeydessä ei ympärillä näkynyt kuin mustaa ja auringonnousun paljastama upea tunturimaisema sai hymyn kasvoille. Löysin reitin lähtöpisteen, hyvästelin autoni ja aloin laittaa vaelluskenkää toisen eteen.

Ehkä ensimmäinen vinkki reissuni mielekkyydestä olisi voinut olla se, että reitillä ei ollut yksiäkään kengänjälkiä vaan raivasin hankea eteenpäin ensimmäisenä. Selvästi alueella ei ollut ollut ketään vähään aikaan. Olin kuitenkin niin innoissani tulevista päivistä, etten ajatellut asiaa sen enempää, nautin vain täydellisestä yksinäisyydestä vuorten ympäröimänä. Jossain kohtaa polkua oli kaatunut puu, joka oli katkennut noin metrin korkeudelta kuin puomiksi tieni eteen. Sitä syvän hangen kautta kiertäessäni naureskelin, että ehkä joku on tarkoituksella kaatanut koivun reitille kertoakseen, että tästä eteenpäin ei kannata jatkaa.

Polku Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle oli raskaampi kuin olin odottanut. Se näkyi välillä hyvin, välillä sai jo vähän soveltaa, että mistäs kohtaa sitä joutuisi painamaan eteenpäin. Aika ajoin eteen tulleet lumiset pitkospuut kuitenkin toimivat hyvänä maamerkkinä siitä, että etenen oikeaan suuntaan. Sen lisäksi seurasin etenemistäni puhelimestani GPS:n satelliittikuvan kautta. Vauhtini oli hyvä, joskin ehkä hieman liian ripeä, energiaa olisi voinut yrittää mieluummin säästellä kuin käyttää mahdollisimman nopeaan taivallukseen. Sään ollessa lähes täydellinen en kuitenkaan halunnut jarrutella koska tiesin, että olosuhteet voivat muuttua koska tahansa. Olin ennakkoon arvellut vauhdikseni noin 3-4 kilometriä tunnissa mutta reitin kunnon huonotessa mitä edemmäksi pääsin, etenin todellisuudessa vain 2-3:n kilometrin tuntivauhtia. Paino selässä alkoi tuntumaan sitä raskaammalta mitä pidemmälle pääsin ja mitä enemmän polku muuttui haastavammaksi. Pidin taukoja noin kolmen vartin välein ja yritin muistaa tankata nestettä paljon, asia joka Elbrusia huiputtaessa oli jäänyt tekemättä ja joka tuntui kehossa vielä pitkään sen jälkeen. Löysin aurinkoisen paikan lounaalle ja voin väittää, että nuudelit ja ruisleipä eivät ole koskaan maistuneet niin hyvältä kuin erämaassa järjettömän upeissa maisemissa.

Noin 12 kilometrin kohdalla polkuun ilmestyi jalanjäljet. Karhu, ajattelin. Ahma, valisti puhelimitse luontokuvaaja-ystäväni etelähelsinkiläistä city-vuorikiipeilijää. Huh. Yläpuolellani liiteli kotka. Tai haukka. Tai joku lokki, en ole varma. Haluan uskoa, että se oli kotka. Olin selkeästi tehnyt loukkauksen hänen ilmatilaansa ja hän tuli tunnistuslennolle. Taivaalla liitelevä valtava lintu näytti uljaalta.

Pimeys alkoi laskeutua jo kolmen aikaan oltuani liikkeellä noin seitsemän tuntia. Ajattelin kuitenkin ehtiväni ennen täyttä pimeyttä tunturiasemalle, joten yritin kiristää tahtia. Rinkka tuntui koko ajan vähän painavammalta. Läpi päivän valaissut aurinko, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut vuorten takaa näkyville, hävisi pilvien taakse ja alkoi hiljalleen sataa lunta. Aloin olla väsynyt. Välillä luulin näkeväni jo tunturiaseman edessäni ja innostuin, kunnes tajusin hämärässä tuijottavani vain kalliomuodostelmaa vuoren seinässä lumisateen yltyessä. Lopulta, kun pimeys alkoi jo olla ylläni ja lumisade yltyi, jouduin tunnustamaan, etten pääse määränpäähäni turvallisesti ja pysähdyin. Päätin edetä enää sen verran, että löydän hyvän paikan leirille ja jäädä siihen yöksi, olisihan se tunturiasema paikallaan huomennakin. Ikävä kyllä pysähtyminen tekisi myös huiputuspäivästäni raskaamman, mutta se olisi seuraavan päivän huoli, nyt olisi vain saatava nopeasti leiri pystyyn ennen kuin pimeys kätkee reitin maastoon.

Hetken taivalluksen jälkeen löysin leirille paikan kahden kukkulan välisestä pienestä notkosta, jossa rinne ei ollut jyrkkä ja jossa ympäröivät pensaikot ehkä vähän suojaisivat tuulelta. Otsalamppu päässä aloin pikaisesti pystyttää telttaa ajatuksenani, että kunhan leiri on kasassa, pääsen keittämään päivän ensimmäiset kahvini. Majoitukseni oli harjakorkeudessa viidessä minuutissa, missä ajassa vieressä odottava rinkkani oli jo peittynyt täysin lumeen sateen yltyessä. Jonkun kilometrin päässä pauhaavan kosken ääni taustalla oli vakuuttava.

Päästyäni telttaan ja saatuani varusteet sisään tuo kosken jylinä yltyi. Sen ääni kuulosti yhtäkkiä kymmenkertaiselta muutamaa hetkeä aiempaan verrattuna, ihan siltä kuin joku olisi kääntänyt hanat täysille auki. En edes ehtinyt ihmettelemään yllättävää volyymin nousua, kun ensimmäinen tuulenpuuska puhalsi kohdalle. Se painoi telttani katon alas ja sinkosi ilmeisesti alun perin huonosti kiristämäni köydet irti. Meteli oli huumaava. Ensin luulin, että luontokuvaaja-ystäväni oli ollut väärässä ja majoitukseni katolla makaa nyt se karhu, en nimittäin ollut koskaan nähnyt tuulen painavan kattoa ja alumiinikaaria täysin alas. Puhalluksen voima oli valtava. Pelästyin ensimmäistä puuskaa pahasti ja aloin miettimään vaihtoehtojani. Seuraavan, vielä kovemman puuskan, joka muuttui äkkiä koko ajan samalla voimalla puhaltavaksi tuuleksi, kohdalla tajusin, että vaihtoehtoja on tasan yksi: koteloitua makuupussiin teltan pohjalle ja pysyä paikallaan. Ulkona tuuli parikymmentä metriä sekunnissa ja lunta ja jäätä piiskasi vaakasuorassa lämpötilan tippuessa koko ajan kylmemmäksi. Päivän muutama lempeä pakkasaste oli tippunut nyt neljääntoista. Tuulen puhallettua kiristysköyteni irti pakkauduin telttani oikeaan reunaan estääkseni sen reunojen nousun, jolloin tuuli pääsisi pohjan alle. Selvää oli, että en voisi sijoiltani poistua tai koko leirini lentäisi taivaan tuuliin. Kahvikuppi tai iltaruoka jäi haaveeksi. Onneksi olin sen verran nestevajauksissa päivän rääkistä, että kusihätä hävisi pelkällä ajatuksen voimalla.

Maatessani päätä myöten makuupussissani teltan normaalisti puolentoista metrin korkeudessa oleva katto kiinni naamassani olo oli omituinen. Tiesin olevani turvassa niin kauan kun telttani kestää mutta silti luonnon järjestämä näytös pelotti. Entä jos jotain tapahtuu? Jos telttani hajoaa? Olen yksin erämaassa, viimeisen ihmisen olen nähnyt yli 80 kilometriä sitten. Pääsenkö takaisin autolle jos pakkotilanne tulee? Vai soitanko apua? Missä se ahma on?

Lähetin sovitusti isälleni tarkat koordinaatit sijainnistani ja olin iloinen, että puhelin toimi. Varavirtaa riitti ja yhteys kotiin oli olemassa. Päivittelin tilannetta Facebookiin kaverin nauraessa ”nykyajan vuorikiipeilijöiden some-olkapäälle”, että kuinka ”ennen kiipeilijät joutuivat vain rukoilemaan”. Itse olin iloinen, että yhteys oli, se antoi tarvittaessa jotain mihin keskittyä ja kevensi tunnelmaa, joka muuten oli käymässä raskaaksi. Välillä tyydyin vain makaamaan ja kuuntelemaan myrskyä, välillä jouduin pitämään kaksin käsin kiinni teltan tukikaaresta, ettei se vääntyisi poikki. Äitiä oli ikävä oikeastaan koko ajan. Pojalleni lähetin tekstiviestin, että kaikki on täällä hyvin vaikka samalla mietin, että missähän on lähin laskeutumispaikka helikopterille, jos joudun apua soittamaan. Jos olin lähtenyt etsimään yksinäisyyttä, sitä todella sain. En nimittäin usko, että ihminen voi enempää yksin olla, kuin vuorella keskellä talvimyrskyä pakotettuna paikalleen.

Jossain vaiheessa tuuli tyyntyi hetkeksi ja riskin uhalla sinkosin otsalamppu päässä ulos laittamaan teltan kiristykset kuntoon ja varmistamaan narut uusiksi. Ja onneksi sinkosin, se takasi minulle turvallisen yön. Seuraavat kymmenen tuntia nukuin pienissä pätkissä toivoen, että aamulla näyttää paremmalta. Haaveilin kahvikupista, oraaliseksistä ja BigMacista.

Puoli seitsemän aikaan tiistaina nousin ylös. Tuuli oli hieman tyyntynyt ja uskalsin jo vilkaista ulos. Aurinko teki hidasta nousuaan jossain Suomen suunnalla ja pakkasta oli edelleen lähes parikymmentä astetta. Makialta matkaani saamalleni untuvatakille tulisi käyttöä. Tuuli oli puhaltanut maaston varsin erinäköiseksi kuin miltä se eilen taivaltaessani näytti.

Oli aika tehdä riskianalyysi. Olin yksin tunturissa ja tunnistin kokemattomuuteni ääriolosuhteissa. Nyt ei oltu armeijan talvileirillä, missä näennäisen rankkuuden turvana olisi lämmitetty upseerien puolijoukkueteltta jossain parin sadan metrin päässä piilossa. Olin nukkunut huonosti ja tankkaamisestani huolimatta kärsin jonkinlaista nestehukkaa jäätyäni jumiin paikalleni ilman, että pääsin keittämään lumesta lisää juomavettä. Myöskään ruokaa en ollut pystynyt tekemään myrskyn silmässä ja olin käytännössä elänyt suklaalla ja muutamalla ruisleivän palalla viimeiset 15 tuntia. Edessäni olisi vielä 1500 metrin nousu vertikaalisuunnassa ja noin 13 kilometriä taivallusta huipulle mistä pitäisi päästä alaskin. Mikä ei onnistuisi jos myrsky nousisi uudelleen. Lisäksi tuulesta pakkautunut lumi oli piilottanut reittini alleen tehden siitä sekä vaikeammin huomattavan että raskaammin kuljettavan. Lisäksi olin henkisesti ja fyysisesti aika poikki edellispäivän vaelluksesta ja yön koettelemuksista, niinpä en nähnyt mitään mahdollisuutta jatkaa turvallisesti, riski olisi yksinkertaisesti liian suuri.

Harmitellen mutta tietoisena ratkaisun järkevyydestä, rupesin pakkaamaan leiriäni auringon noustessa tietäen, että paluumatka on pitkä ja todennäköisesti raskaampi kuin edellinen päivä sääolosuhteiden muututtua. Autolle oli päästävä ennen auringonlaskua joten jälleen jäi aamukahvit keittämättä. Suunnittelin pysähtyväni noin viiden kilometrin päässä näkemälleni laavun tapaiselle kahville. Siihen päästessäni olin jo niin poikki, etten jaksanut kaivaa Trangiaa esille.

Paluumatka oli haastava. Pakkanen oli kireää ja tuuli puhalsi naamaan. Eilisen lähes nuoskainen lumi oli jäätynyt ja askeleitaan sai varoa, etenkin kapeilla pitkospuupätkillä, joiden sivuilla oli jokia ja ilkeän näköisiä kivikoita. Samalla myrsky oli pakannut lunta isoiksi nietoksiksi ja välillä sai rämpiä polvia myöten hangessa sauvat kainaloissa. Ei paljoa enää ahman jälkiä näkynyt. Kuuntelin musiikkia pitääkseni tahdin yllä ja etenin kymmenen-biisiä-ja-tauko -säännöllä kiroillen soittolistallani olleita yli kymmenminuuttisia Moonsorrown biisejä. Täytin juomapullojani suoraan vuoristopuroista ja join raikkainta koskaan maistamaani vettä.  Lounastauolla poltin kieleni ahnehtiessani ensimmäistä kunnollista ateriaa vuorokauteen.

Lähestyessäni taas Nikkaluoktaa fyysisesti jo täysin romuna mietin, että onneksi oli järki päässä. Tässä kunnossa ja näissä olosuhteissa en olisi koskaan päässyt huipulle tai ainakaan sieltä alas. Jos en olisi kääntynyt takaisin, olisi reissu voinut olla kohtalokas kun se nyt oli ainoastaan opettavainen. Saapuessani taas reitille kaatuneen puun luo mietin, että olisi vain pitänyt uskoa vinkkiä.

En usko että olen koskaan ollut niin onnellinen nähdessäni autoa kuin saapuessani yhdeksän tunnin vaelluksen päätteeksi parkkipaikalle, mistä olin puolitoista vuorokautta aiemmin lähtenyt. Kello oli neljä, minua väsytti, itketti ja harmitti mutta samalla olo oli helpottunut. Päätin lähteä vielä ajamaan Suomeen päin, jotta seuraavan päivän matka kotiin ei olisi niin tuhottoman pitkä. Ja koska Kiirunaan oli matkaa ainoastaan 63 kilometriä ja siellä saisin ensimmäisen kahvini kahteen päivään.

Se kahvi maistui hyvältä. Se oli bensa-aseman konekahvi mutta ah niin täydellinen. Matkalla kuuntelin taas ruotsalaista motivaatiokanavaa ja mietin miten hienoa olisi, jos autoon saisi lisäosana musiikin tahdissa viuhuvat tuulilasinpyyhkijät.

Lopulta, reilun viiden tunnin ajomatkan, 38 kilometrin sauvakävelylenkin ja elämäni ensimmäisen tunturimyrskyn jälkeen nukahdin partavedelle haisevassa Tornion Kaupunginhotellissa kesken pornoleffan ensimmäisen kohtauksen.