Soberismia

Minusta piti tulla ammattisotilas. Pienestä pitäen ja Eiran puistojen poliisileikeistä lähtien se oli haaveeni, juosta tuolla pitkin viidakoita tai metsiä rynnäkkökivääri kädessä maastopukuun sonnustautuneena. En tiedä mikä siinä puoleensa veti, ehkä se oli jotenkin miehekästä ja ajattelin sotilaita jollain tapaa nykyajan ritareiksi, jotka puolustavat heikkoja ja ovat itse suunnattoman vahvoja.

Se haave murskautui sananmukaisesti helmikuussa 1996 kaatuessani lumilaudalla Tähtitorninmäellä. Ensimmäistä päivää uusi lauta allani arvioin vauhtini ja etenkin taitoni väärin ja tippuessani korkkiruuvimaisesta 540-asteen pyörimisyrityksestä selkä edellä hyppyrin alastulon kulmaan selkänikamani murtui ja painui noin 40 prosenttia sisäänpäin. En tajunnut kipua koska ilmat olivat menneet pihalle niin pahasti, että en saanut henkeä ja kun ystäväni otti minua kainaloista kiinni avatakseni hengitystieni kuului rusahdus ja minulta lähti taju. Seuraavasta kahdesta päivästä muistan ainoastaan, että iskin silmää hyvännäköiselle ambulanssihoitsulle ja että olin morfiinipäissäni jättänyt tyttöystävän puhelinvastaajaan 17 viestiä, kännykät kun eivät olleet vielä kovin yleisiä.

Oli kuulemma suunnattomasta tuurista kiinni, etten halvaantunut yhdeksännen nikaman kohdalta alaspäin. Jos alastulossa olisi ollut pienikin jääkokkare siinä kohtaa mihin laskeuduin, en todennäköisesti liikuttaisi mitään keskivartalosta alaspäin, koska sisään painunut murtunut nikama olisi katkaissut liikenteen selkäytimestä. Olin siis onnekas. Vähemmän onnekas olin kuitenkin vamman hoidossa. Ensimmäinen lääkäri lupaili korsetteja ja fysioterapiaa, seuraava tuli, antoi vahvan lääkereseptin, käski olla kumartumatta puoleen vuoteen ja lähetti kotiin. 16-vuotias ei osannut kyseenalaistaa valkotakkisen miehen käskyä ja lopulta nikama luutui ”väärin” ja minulla on nyt sitten selkävika kannettavana loppuikäni. Se oireilee välillä, mutta vähemmän nykyään kun olen tietoisesti alkanut urheilemaan ja vahvistamaan lihaksia ongelmakohdan ympärillä. Jotain, mitä olisin voinut alkaa tekemään jo kauan sitten, mutta silloin se ei kiinnostanut. Silloin kiinnosti seuraavana listalla ollut haaveammatti, radiotoimittaja, jonka oheistoiminta oli jotain ihan muuta kuin urheilua. Ja sitä kesti seuraavat 15 vuotta.

Radiotoimittajasta homma eteni keikkamyyjäksi, promoottoriksi, yrittäjäksi, label manageriksi ja ties miksi. Kaikki enemmän tai vähemmän sen sotilaan täysiä vastakohtia, joskin äärimmäisen mukavia hommia nekin. Paitsi ehkä yrittäjyys siinä kohtaa, kun laskuja oli pöydällä 50 000 eurolla ja tuloja tuhannella. Mutta siitäkin lopulta selvittiin.

Ja nyt pitäisi sitten keksiä se seuraava haaveammatti.

Tässä on tehokkaat 30 vuotta vielä työuraa edessä. Tai no, todennäköisesti enemmänkin eläkeiän noston ollessa vuosi toisensa perään hallitusten asialistoilla. Ja jotain sen ajan pitäisi tehdä, koska vieläkään en ole löytänyt halukasta mesenaattia, joka maksaisi minulle tämän blogin kirjoittamisesta ja vuorikiipeilystä, niistä asioista mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ne kun nyt vain eivät satu olemaan varsinaisia ammatteja. Olisipa helppoa, jos olisin sattunut soberismini myötä innostumaan päättömästi vaikka koodauksesta tai lähihoitajuudesta sen sijaan, että rakastuin kymmeniä tuhansia euroja ja tolkuttomasti aikaa vaativaan kevyeen ulkoiluharrastukseen.

Joka tapauksessa, nyt pitäisi siis keksiä, että mitä minä haluan tehdä isona.

Toistaiseksi minulla ei ole hätää. Kirja myy koko ajan sen verran, ettei makkarakastike taloudesta lopu ja luentokeikkojakin on luvassa maaliskuulle asti. Mikä antaa mahdollisuuden nyt ihan oikeasti miettiä yllä olevaa kysymystä tulemisesta ja isoudesta. Että mitä ihmettä minä haluan elämälläni vielä tehdä työn puolesta.

Täytin viime viikolla ensimmäistä kertaa työhakemuksia niin, että ihan oikeasti jouduin ajattelemaan, että mitä minä haluan, mitä haen, mihin tähtään. Erinäisiä työpaikkoja on tarjolla paljon, osa sivuaa niitä hommia joita olen tehnyt viimeiset 15 vuotta, osalla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Päätin hakemuksia pläräillessäni, että en aio hakea mitään työtä vain työn takia. Siis siksi, että jotain on ”pakko” tehdä. Koska tällä hetkellä ei ole. Päätin hakea ainoastaan sellaisiin avoinna oleviin positioihin, joihin aidosti haluan ja joissa näen, että viihtyisin. Ne vaihtelivat varastotyöntekijästä tapahtumatuotantoon ja luovaan kirjoittamiseen.

Samalla, kuin puolivahingossa työhakemuksia rustaillessani, hain Eerikkilän Urheiluopiston luonto- ja eräopaskoulutukseen, johon olin törmännyt muutama kuukausi sitten näitä samoja asioita pohtiessani. Se oli ajatuksissa sellainen puolihuolimaton suunnitelma B, että jos sitä vaikka menisikin kouluun ja opiskelisi itselleen pätevyyden ulkoiluun. Vuosi metsässä voisi tehdä varsin hyvää tähän väliin, niin fyysisesti kuin etenkin psyykkisesti ja parasta tietenkin olisi, jos siitä saisi jollain tapaa väännettyä vielä ammatinkin itselleen. Ei siinä, ettäkö etelähelsinkiläisille luonto-oppaille liikaa markkinoita olisi, mutta ehkä pätevöityminen alalle sen lisäksi, että varmasti auttaisi tulevien vuosien vuorikoitosten kanssa, mahdollistaisi kuitenkin jollain tapaa työn ja ulkoiluharrastuksen yhdistämisen tulevaisuudessa.

Eilen soi puhelin. Eerikkilän urheiluopisto kutsui haastatteluun.

Puolivahingossa tehdystä suunnitelmasta B tuli juuri suunnitelma A.