Soberismia

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan.

No, en minä mestaruudesta tiedä, mutta ainakin se auttaa eteenpäin kehittämään mitä ikinä sitten onkaan tekemässä. Minä kävin harjoittelemassa vuorten kiipeämistä Ranskassa.

Mercantourin luonnonpuisto Ranskan ja Italian rajalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Nizzasta on jäänyt Rivieran matkakohteiden seassa melko vähälle huomiolle. Lieneekö syy siinä, että paikalle on hankalahko päästä ilman autoa tai siinä, että Cöte D’Azurin seudulle tullaan enemmänkin aurinko ja meri mielessä, mutta tuntuu siltä, ettei Mercantouria mainita alueen esittelyissä oikeastaan ollenkaan. Lähes välimeren rantaan ulottuvat Meri-Alpit ovat siis usein lähinnä maisemissa taustalle jäävä kaunis näky ”jossain tuolla” samalla, kun nenä kääntyy  enemmänkin Nizzan kiviseen hiekkarantaan, Antibesin huvijahteihin tai vaikka Cannesin filmijuhlien suuntaan.

Vaan samoinhan se on ollut aina ennen minullakin. Olen Nizzassa käynyt säännöllisesti yli 14 vuoden ajan mutta vasta kesällä heränneen kiipeämisen himon myötä huomasin itsekin, että tuossahan noita kukkuloita perkele nököttää. Meri-Alppien korkeus kumpuilee parhaimmillaan kolmen tuhannen metrin molemmin puolin alueen korkeimpien pisteiden ollessa Italian puolella 3297-metrinen Mont Argentera ja Ranskassa 3143-metrinen Cime Du Gélas.

Jälkimmäinen oli kohteemme, kun kello kuudelta aamulla herätti. Aamukahvi naamaan ja vuokra-auton keula kohti Madonne de la Fenêtren vuorimajaa, jonne matkaa on Nizzan keskustasta vain noin 70 kilometriä. Vaikka olisi onnistunut välttämään ranskalaisten järjettömän huonosta viitoituksesta johtuvan moottoritiesekoilun, matkaa piti lopulta taittaa silti yli kaksi tuntia reitin muuttuessa nopeasti pieneksi kiemurtelevaksi vuoristotieksi, jolla keskivauhti pysytteli suunnilleen 40 kilometrin tuntivauhdissa. Upeat maisemat ja sympaattiset vuoristokylät suorastaan kehottivat ajelemaan rauhassa ja nauttimaan näkymästä. Keli oli lempeä kuten ennuste oli luvannut ja saapuessamme Madonne de la Fenêtren pihaan 1900 metriin aurinko paistoi jo täydellä tehollaan. Lämpötila lähtöpisteessä oli muutaman asteen plussalla ja oikean varustuksen valinnan kanssa olikin hankalaa, koska odotettavissa oli, että ylempänä pakastuu. Pääasia oli kuitenkin, että viime päivät Rivieraa piinannut vimmainen tuuli oli viimein laantunut, mikä helpottaisi oleellisesti nousua ja laskua. Edellisellä viikolla Mercantour oli saanut yli 30 senttiä lunta ja seuraavana päivänä sitä oli luvassa lisää, joten meille auennut sääikkuna ei olisi voinut olla parempi.

Nousun alkupää oli kivikkoista mutta selkeää polkua, joka ylitti välillä vuolaasti auringossa virtaavia vuoristopuroja. Hapen vähyyden huomasi ainoastaan suunnilleen ensimmäisen tunnin ajan, jonka jälkeen siihen tottui, ilmanpaine kun ei oikeastaan oleellisesti ole matalampi vielä parin kilometrin korkeudessa. Rinne ennen varsinaista lumirajaa oli täynnä vuorikauriita, jotka hyppelivät näyttävän ketterästi jyrkissä kivikoissa välillä toisiaan jahdaten ja ihmisiä ihmetellen.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme lumirajalle. Hangessa kulki muutamat jalanjäljet ja koska askelet suuntasivat kohti edessämme oikealla seissyttä Cime du Gélas’ta, päätimme seurata niitä. Tiesin, että jonkun sata metriä korkeammalla sijaitsee Lac de Fenestren pieni järvi ja samaan suuntaan jäljetkin kulkivat. Eteneminen oli edelleen helpohkoa, lumi kantoi hyvin ja sää oli upea. Välillä piti muistaa pysähtyä ja kääntää naama rinteestä kohti takana siintäviä upeita vuoria, joiden välistä aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Jossain huippujen takana aukeni välimeri.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän lumi kuitenkin lisääntyi ja noin 2300 metrissä sijaitsevan Lac de Fenestren kohdalla muutamaa päivää aiemmin satanut hanki upotti jo koko ajan enemmän. Seuraamamme jäljet kuuluivat valokuvaajalle, joka oli jäänyt järven rantaan laitteistoaan virittelemään, joten tästä eteenpäin tie olisi tehtävä itse. Pidimme juomatauon ja tutkimme reittiä edessämme. Muutama sata metriä meistä ylempänä oli autioitunut myrskysuoja, jonka otimme tähtäimeemme sen näyttäessä järkevältä paikalta pysähtyä lounaalle. Arvioimme nousun kestoksi noin tunnin.

Hangen raivaaminen oli raskasta, lunta oli jo noin metri ja nousukulma muuttui välillä lähes 45-asteiseksi. Osa matkasta meni reisiin asti yltävässä nietoksessa puuskuttaen, osa käytännössä nelinkontin lumessa ryömien, jotta sai pidettyä painopisteen rinteessä kiinni. Takana alempana oli kiviä ja kallioita eikä sinne tehnyt mieli horjahtaa. Välillä istahdimme syvään hankeen katsomaan maisemia ja sopimaan, että ensi kerralla otetaan sitten lumikengät mukaan.

Olimme olleet vauhdin suhteen liian optimistisia ja kun pari tuntia myöhemmin saavuimme myrskysuojalle, olimme todella poikki. Samalla oli selvää, että ilman lumikenkiä, hakkua ja cramp-oneja ei Cime de Gélas’n huipulle asti ollut pääsyä, aika ei yksinkertaisesti riittäisi ja loppunousu ja sieltä lasku olisi todennäköisesti varsin epäturvallista.

Hitto. Jo toinen huiputuksen epäonnistuminen viikon sisään, kun myös Kebnekaiselle nousu jäi olosuhteiden pakosta kokeiluksi! Istuessamme lounaalla hieman alle kolmessa tuhannessa metrissä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Koska tärkeämpää kuin se huippu oli kuitenkin tiedostaa se fakta, että tässä sitä istuskellaan vuorella uskomattomassa maisemassa, parhaassa seurassa ja eletään tätä hetkeä. Ja se, että taidot eivät vielä tässä vaiheessa riitä pidemmälle vaikka pitkälle on jo tultu. Jokainen tällainen reissu valmentaisi seuraavaan ja joka kerta oppii jotain uutta asiasta, jossa on kuitenkin vielä täysin noviisi. Tavoitteita minulla on paljon ja jokainen nousu ja lasku, veivät ne sitten huipulle tai eivät, antavat jotain lisää tuonne taskun pohjalle myöhemmin käytettäväksi. Fiilis oli siis joka tapauksessa hyvä.

Syötyämme alkoi keli heiketä. Aurinko oli mennyt piiloon, tuuli yltyi ja yllättävä matalapaine toi pilven kohdallemme. Myrskysuojan takana oli jonkun sata metriä kohoava harjanne ja päätimme, että jotta nyt edes pienen loppunousun reissuun saisimme ennen paluuta alas, kiipeämme sille. Jätimme varusteet suojalle ja lähdimme kahlaamaan lumessa kohti kallioseinämää. Seinästä erottui selkeä reitti, jota pitkin pääsisi kiipeämään ylös. Tai siltä se ainakin näytti alempaa katsottuna. Lähdimme vähän turhan itsevarmoina kiipeämään kallionseinämää, mikä nopeasti osoittautui melko typeräksi ideaksi. Seinä muuttui lähes pystysuoraksi nousuksi, joka oli käytännössä kalliokiipeilyä noin 70-asteisessa kulmassa. Jossain kohtaa tajusimme, että vaihtoehtoja ei ole, olimme nousseet jo sen verran matkaa, että oli turvallisempaa nousta ylös asti kuin kääntyä alas. Lähinnä siksi, että alas ei enää olisi päässyt ja vaihtoehtoja ei näin ollut. Adrenaliini virtasi ja pieni pelko hiipi kalsareihin. Jos ylhäältä ei olisi toista reittiä alas, olisimme kusessa.  Noin puolen tunnin pinnistämisen, haparoinnin ja pelonsekaisten tunnelmien jälkeen pääsimme harjanteelle ja istuimme taas turvallisesti lumessa. Katsoessamme alas juuri kiipeämäämme kalliota totesimme lähes yhteen ääneen, että tämä oli muuten sitten tosi typerää ja valtava riski, jollaista ei tässä vaiheessa harjoittelua pitäisi ottaa. Eikä oikeastaan missään vaiheessa, jos tarkempia ollaan. Harjanteen laelta paljastui vielä seuraava kallio, joka olisi pitänyt kiivetä jos olisi ylös asti halunnut päästä, mutta sydämen pamppaillessa neljääsataa totesimme, että emme lähde enempää riskeeraamaan. Nyt oli mieluummin aika etsiä turvallinen reitti alas, etenkin kun keli huononi koko ajan ja muutaman tunnin takainen auringonpaiste oli vaihtunut jo kevyeksi lumisateeksi.

Löysimme lumisen ja loivemman reitin takaisin myrskysuojalle ja pääsimme noin vartissa alas varusteidemme luo. Juomatauolla katselimme juuri kapuamaamme kalliota alhaaltapäin ihmetellen, että miten ihmeessä edes olimme alun perin päättäneet lähteä sitä kiipeämään. Taitaa olla niin, että näissä kiipeilyhommissa suurin riski onkin juuri kiipeilijä itse ja se halu ja pakko päästä ylös. Siis juuri se, jota ajattelin, että  pystyn hillitsemään riskien edessä. Tulipa otettua opetus siitäkin, ensi kerralla sitä ehkä osaa kartoittaa omaa tyhmyyttäänkin järkevämmin.

Aloitimme laskeutumisen alas, koska tarkoitus oli päästä Madonne de la Fenêtrelle auton luo ennen pimeän tuloa. Paluu oli onneksi hieman helpompi seuratessamme omia jälkiämme metrin syvyisessä hangessa vaikka polvet ja nilkat kovilla olivatkin. Uupumus alkoi painaa ja selässä matkannut rinkkakin tuntui monta kiloa aamua painavammalta samalla, kun lumisade, joka alemmas mennessä muuttui vedeksi, yltyi. Lopulta, noin kahdeksan tuntia lähtömme jälkeen, ilmestyi kukkuloiden takaa tyhjänä oleva alppimaja, jonka pihassa uskollinen Toyota Yariksemme jo väsyneitä kiipeilijöitä odotteli.

Ajellessamme takaisin kohti Nizzaa huomasin ajattelevani uupumuksesta, riskeistä, huonosta säkästä ja typeristä päätöksistä huolimatta, että olin taas rakastunut vuoriin vähän lisää.