Kyllä minäkin, koska kaikki muutkin!

Paitsi että minulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa tai näkökulmaa aiheeseen. Mutta koska tällä blogilla on niin iso määrä lukijoita, ajattelin että jos yhteenkin mielipiteeseen pystyn vaikuttamaan, se on jo voitto. Vielä isompi voitto se on, jos se mielipide sattuu olemaan jonkun kantaansa empivän kansanedustajan, joka työhuoneessaan pyörii huomista odotellessa eikä ehkä saa ensi yönä unta.

Mutta koska mitään uutta sanottavaa minulla ei ole ja olen oikeastaan sitä mieltä, että parhaiten sukupuolineutraalia avioliittoa tukevat sitä eniten vastustavien argumentit, haluan vain tässä jakaa vihtiläisen kristillisdemokraatin John Remeksen Uusisuomi.fi:ssä eilen kirjoittaman blogin. Kas näin:

Olemme samassa vaara tilanteessa kuin talvisodan aikaan. Kansamme perusarvot halutaan romuttaa. Toiseksi järjen ääntä ei haluta kuunnella. Lakialoite sukupuolineutraalista avioliittolaista on absurdi. Lakialoite, joka sisältäisi samaasukupuolta olevien oikeuden avioliittoon ja adoptio oikeuden, perustellaan tasa-arvolla ja ihmisoikeuksilla. Näistä asioista ei ole todellakaan kysymys, vaikka niiden nojalla asiaa kiihkeästi halutaan esittää. Kysymys on nimenomaan avioliitto käsityksen romuttamisesta miehen ja naisen välillä. Toiseksi lapsen oikeus biologiseen isään ja äitiin hämärtyy ja romuttuisi ko  lain myötä. Pienen vähemmistön mukaanko pitäisi suuren enemmistön mennä. YLEN gallup osoitti selvästi, että yli 70% suomalaisista on nykyisen lain kannalla. "Tämän pitäisi olla selvää tekstiä", kuten presidentti Kekkonen aikoinaan sanoi. Nyt kaikki järkevät kansanedustajat, ministerit ja kansalaiset Suomea pelastamaan ja puolustamaan. Voimme olla malli maa maailmalla, joka ei kulje kaikkien hullujen virtausten mukaan.

Pastori Remeksen kirjoitusta ei ole muokattu, mitään ei ole poistettu eikä lisätty.

Mikä tässä blogissa on vialla?

Ei, en tarkoita mitään näistä:

”vaara tilanteessa”

”adoptio oikeuden”

”avioliitto käsitys”

”malli maa”

Aivan oikein: ei mikään!

Ei, kyllä tässä nyt on kerrattu rehellisesti ja avoimesti tärkeimmät järjelliset perusteet vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia;  talvisota, Kekkonen ja hullut virtaukset.

”TÄMÄN PITÄISI OLLA SELVÄÄ TEKSTIÄ!”

Rakkaus voittaa.

Minusta piti tulla ammattisotilas. Pienestä pitäen ja Eiran puistojen poliisileikeistä lähtien se oli haaveeni, juosta tuolla pitkin viidakoita tai metsiä rynnäkkökivääri kädessä maastopukuun sonnustautuneena. En tiedä mikä siinä puoleensa veti, ehkä se oli jotenkin miehekästä ja ajattelin sotilaita jollain tapaa nykyajan ritareiksi, jotka puolustavat heikkoja ja ovat itse suunnattoman vahvoja.

Se haave murskautui sananmukaisesti helmikuussa 1996 kaatuessani lumilaudalla Tähtitorninmäellä. Ensimmäistä päivää uusi lauta allani arvioin vauhtini ja etenkin taitoni väärin ja tippuessani korkkiruuvimaisesta 540-asteen pyörimisyrityksestä selkä edellä hyppyrin alastulon kulmaan selkänikamani murtui ja painui noin 40 prosenttia sisäänpäin. En tajunnut kipua koska ilmat olivat menneet pihalle niin pahasti, että en saanut henkeä ja kun ystäväni otti minua kainaloista kiinni avatakseni hengitystieni kuului rusahdus ja minulta lähti taju. Seuraavasta kahdesta päivästä muistan ainoastaan, että iskin silmää hyvännäköiselle ambulanssihoitsulle ja että olin morfiinipäissäni jättänyt tyttöystävän puhelinvastaajaan 17 viestiä, kännykät kun eivät olleet vielä kovin yleisiä.

Oli kuulemma suunnattomasta tuurista kiinni, etten halvaantunut yhdeksännen nikaman kohdalta alaspäin. Jos alastulossa olisi ollut pienikin jääkokkare siinä kohtaa mihin laskeuduin, en todennäköisesti liikuttaisi mitään keskivartalosta alaspäin, koska sisään painunut murtunut nikama olisi katkaissut liikenteen selkäytimestä. Olin siis onnekas. Vähemmän onnekas olin kuitenkin vamman hoidossa. Ensimmäinen lääkäri lupaili korsetteja ja fysioterapiaa, seuraava tuli, antoi vahvan lääkereseptin, käski olla kumartumatta puoleen vuoteen ja lähetti kotiin. 16-vuotias ei osannut kyseenalaistaa valkotakkisen miehen käskyä ja lopulta nikama luutui ”väärin” ja minulla on nyt sitten selkävika kannettavana loppuikäni. Se oireilee välillä, mutta vähemmän nykyään kun olen tietoisesti alkanut urheilemaan ja vahvistamaan lihaksia ongelmakohdan ympärillä. Jotain, mitä olisin voinut alkaa tekemään jo kauan sitten, mutta silloin se ei kiinnostanut. Silloin kiinnosti seuraavana listalla ollut haaveammatti, radiotoimittaja, jonka oheistoiminta oli jotain ihan muuta kuin urheilua. Ja sitä kesti seuraavat 15 vuotta.

Radiotoimittajasta homma eteni keikkamyyjäksi, promoottoriksi, yrittäjäksi, label manageriksi ja ties miksi. Kaikki enemmän tai vähemmän sen sotilaan täysiä vastakohtia, joskin äärimmäisen mukavia hommia nekin. Paitsi ehkä yrittäjyys siinä kohtaa, kun laskuja oli pöydällä 50 000 eurolla ja tuloja tuhannella. Mutta siitäkin lopulta selvittiin.

Ja nyt pitäisi sitten keksiä se seuraava haaveammatti.

Tässä on tehokkaat 30 vuotta vielä työuraa edessä. Tai no, todennäköisesti enemmänkin eläkeiän noston ollessa vuosi toisensa perään hallitusten asialistoilla. Ja jotain sen ajan pitäisi tehdä, koska vieläkään en ole löytänyt halukasta mesenaattia, joka maksaisi minulle tämän blogin kirjoittamisesta ja vuorikiipeilystä, niistä asioista mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ne kun nyt vain eivät satu olemaan varsinaisia ammatteja. Olisipa helppoa, jos olisin sattunut soberismini myötä innostumaan päättömästi vaikka koodauksesta tai lähihoitajuudesta sen sijaan, että rakastuin kymmeniä tuhansia euroja ja tolkuttomasti aikaa vaativaan kevyeen ulkoiluharrastukseen.

Joka tapauksessa, nyt pitäisi siis keksiä, että mitä minä haluan tehdä isona.

Toistaiseksi minulla ei ole hätää. Kirja myy koko ajan sen verran, ettei makkarakastike taloudesta lopu ja luentokeikkojakin on luvassa maaliskuulle asti. Mikä antaa mahdollisuuden nyt ihan oikeasti miettiä yllä olevaa kysymystä tulemisesta ja isoudesta. Että mitä ihmettä minä haluan elämälläni vielä tehdä työn puolesta.

Täytin viime viikolla ensimmäistä kertaa työhakemuksia niin, että ihan oikeasti jouduin ajattelemaan, että mitä minä haluan, mitä haen, mihin tähtään. Erinäisiä työpaikkoja on tarjolla paljon, osa sivuaa niitä hommia joita olen tehnyt viimeiset 15 vuotta, osalla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Päätin hakemuksia pläräillessäni, että en aio hakea mitään työtä vain työn takia. Siis siksi, että jotain on ”pakko” tehdä. Koska tällä hetkellä ei ole. Päätin hakea ainoastaan sellaisiin avoinna oleviin positioihin, joihin aidosti haluan ja joissa näen, että viihtyisin. Ne vaihtelivat varastotyöntekijästä tapahtumatuotantoon ja luovaan kirjoittamiseen.

Samalla, kuin puolivahingossa työhakemuksia rustaillessani, hain Eerikkilän Urheiluopiston luonto- ja eräopaskoulutukseen, johon olin törmännyt muutama kuukausi sitten näitä samoja asioita pohtiessani. Se oli ajatuksissa sellainen puolihuolimaton suunnitelma B, että jos sitä vaikka menisikin kouluun ja opiskelisi itselleen pätevyyden ulkoiluun. Vuosi metsässä voisi tehdä varsin hyvää tähän väliin, niin fyysisesti kuin etenkin psyykkisesti ja parasta tietenkin olisi, jos siitä saisi jollain tapaa väännettyä vielä ammatinkin itselleen. Ei siinä, ettäkö etelähelsinkiläisille luonto-oppaille liikaa markkinoita olisi, mutta ehkä pätevöityminen alalle sen lisäksi, että varmasti auttaisi tulevien vuosien vuorikoitosten kanssa, mahdollistaisi kuitenkin jollain tapaa työn ja ulkoiluharrastuksen yhdistämisen tulevaisuudessa.

Eilen soi puhelin. Eerikkilän urheiluopisto kutsui haastatteluun.

Puolivahingossa tehdystä suunnitelmasta B tuli juuri suunnitelma A.

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan.

No, en minä mestaruudesta tiedä, mutta ainakin se auttaa eteenpäin kehittämään mitä ikinä sitten onkaan tekemässä. Minä kävin harjoittelemassa vuorten kiipeämistä Ranskassa.

Mercantourin luonnonpuisto Ranskan ja Italian rajalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Nizzasta on jäänyt Rivieran matkakohteiden seassa melko vähälle huomiolle. Lieneekö syy siinä, että paikalle on hankalahko päästä ilman autoa tai siinä, että Cöte D’Azurin seudulle tullaan enemmänkin aurinko ja meri mielessä, mutta tuntuu siltä, ettei Mercantouria mainita alueen esittelyissä oikeastaan ollenkaan. Lähes välimeren rantaan ulottuvat Meri-Alpit ovat siis usein lähinnä maisemissa taustalle jäävä kaunis näky ”jossain tuolla” samalla, kun nenä kääntyy  enemmänkin Nizzan kiviseen hiekkarantaan, Antibesin huvijahteihin tai vaikka Cannesin filmijuhlien suuntaan.

Vaan samoinhan se on ollut aina ennen minullakin. Olen Nizzassa käynyt säännöllisesti yli 14 vuoden ajan mutta vasta kesällä heränneen kiipeämisen himon myötä huomasin itsekin, että tuossahan noita kukkuloita perkele nököttää. Meri-Alppien korkeus kumpuilee parhaimmillaan kolmen tuhannen metrin molemmin puolin alueen korkeimpien pisteiden ollessa Italian puolella 3297-metrinen Mont Argentera ja Ranskassa 3143-metrinen Cime Du Gélas.

Jälkimmäinen oli kohteemme, kun kello kuudelta aamulla herätti. Aamukahvi naamaan ja vuokra-auton keula kohti Madonne de la Fenêtren vuorimajaa, jonne matkaa on Nizzan keskustasta vain noin 70 kilometriä. Vaikka olisi onnistunut välttämään ranskalaisten järjettömän huonosta viitoituksesta johtuvan moottoritiesekoilun, matkaa piti lopulta taittaa silti yli kaksi tuntia reitin muuttuessa nopeasti pieneksi kiemurtelevaksi vuoristotieksi, jolla keskivauhti pysytteli suunnilleen 40 kilometrin tuntivauhdissa. Upeat maisemat ja sympaattiset vuoristokylät suorastaan kehottivat ajelemaan rauhassa ja nauttimaan näkymästä. Keli oli lempeä kuten ennuste oli luvannut ja saapuessamme Madonne de la Fenêtren pihaan 1900 metriin aurinko paistoi jo täydellä tehollaan. Lämpötila lähtöpisteessä oli muutaman asteen plussalla ja oikean varustuksen valinnan kanssa olikin hankalaa, koska odotettavissa oli, että ylempänä pakastuu. Pääasia oli kuitenkin, että viime päivät Rivieraa piinannut vimmainen tuuli oli viimein laantunut, mikä helpottaisi oleellisesti nousua ja laskua. Edellisellä viikolla Mercantour oli saanut yli 30 senttiä lunta ja seuraavana päivänä sitä oli luvassa lisää, joten meille auennut sääikkuna ei olisi voinut olla parempi.

Nousun alkupää oli kivikkoista mutta selkeää polkua, joka ylitti välillä vuolaasti auringossa virtaavia vuoristopuroja. Hapen vähyyden huomasi ainoastaan suunnilleen ensimmäisen tunnin ajan, jonka jälkeen siihen tottui, ilmanpaine kun ei oikeastaan oleellisesti ole matalampi vielä parin kilometrin korkeudessa. Rinne ennen varsinaista lumirajaa oli täynnä vuorikauriita, jotka hyppelivät näyttävän ketterästi jyrkissä kivikoissa välillä toisiaan jahdaten ja ihmisiä ihmetellen.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme lumirajalle. Hangessa kulki muutamat jalanjäljet ja koska askelet suuntasivat kohti edessämme oikealla seissyttä Cime du Gélas’ta, päätimme seurata niitä. Tiesin, että jonkun sata metriä korkeammalla sijaitsee Lac de Fenestren pieni järvi ja samaan suuntaan jäljetkin kulkivat. Eteneminen oli edelleen helpohkoa, lumi kantoi hyvin ja sää oli upea. Välillä piti muistaa pysähtyä ja kääntää naama rinteestä kohti takana siintäviä upeita vuoria, joiden välistä aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Jossain huippujen takana aukeni välimeri.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän lumi kuitenkin lisääntyi ja noin 2300 metrissä sijaitsevan Lac de Fenestren kohdalla muutamaa päivää aiemmin satanut hanki upotti jo koko ajan enemmän. Seuraamamme jäljet kuuluivat valokuvaajalle, joka oli jäänyt järven rantaan laitteistoaan virittelemään, joten tästä eteenpäin tie olisi tehtävä itse. Pidimme juomatauon ja tutkimme reittiä edessämme. Muutama sata metriä meistä ylempänä oli autioitunut myrskysuoja, jonka otimme tähtäimeemme sen näyttäessä järkevältä paikalta pysähtyä lounaalle. Arvioimme nousun kestoksi noin tunnin.

Hangen raivaaminen oli raskasta, lunta oli jo noin metri ja nousukulma muuttui välillä lähes 45-asteiseksi. Osa matkasta meni reisiin asti yltävässä nietoksessa puuskuttaen, osa käytännössä nelinkontin lumessa ryömien, jotta sai pidettyä painopisteen rinteessä kiinni. Takana alempana oli kiviä ja kallioita eikä sinne tehnyt mieli horjahtaa. Välillä istahdimme syvään hankeen katsomaan maisemia ja sopimaan, että ensi kerralla otetaan sitten lumikengät mukaan.

Olimme olleet vauhdin suhteen liian optimistisia ja kun pari tuntia myöhemmin saavuimme myrskysuojalle, olimme todella poikki. Samalla oli selvää, että ilman lumikenkiä, hakkua ja cramp-oneja ei Cime de Gélas’n huipulle asti ollut pääsyä, aika ei yksinkertaisesti riittäisi ja loppunousu ja sieltä lasku olisi todennäköisesti varsin epäturvallista.

Hitto. Jo toinen huiputuksen epäonnistuminen viikon sisään, kun myös Kebnekaiselle nousu jäi olosuhteiden pakosta kokeiluksi! Istuessamme lounaalla hieman alle kolmessa tuhannessa metrissä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Koska tärkeämpää kuin se huippu oli kuitenkin tiedostaa se fakta, että tässä sitä istuskellaan vuorella uskomattomassa maisemassa, parhaassa seurassa ja eletään tätä hetkeä. Ja se, että taidot eivät vielä tässä vaiheessa riitä pidemmälle vaikka pitkälle on jo tultu. Jokainen tällainen reissu valmentaisi seuraavaan ja joka kerta oppii jotain uutta asiasta, jossa on kuitenkin vielä täysin noviisi. Tavoitteita minulla on paljon ja jokainen nousu ja lasku, veivät ne sitten huipulle tai eivät, antavat jotain lisää tuonne taskun pohjalle myöhemmin käytettäväksi. Fiilis oli siis joka tapauksessa hyvä.

Syötyämme alkoi keli heiketä. Aurinko oli mennyt piiloon, tuuli yltyi ja yllättävä matalapaine toi pilven kohdallemme. Myrskysuojan takana oli jonkun sata metriä kohoava harjanne ja päätimme, että jotta nyt edes pienen loppunousun reissuun saisimme ennen paluuta alas, kiipeämme sille. Jätimme varusteet suojalle ja lähdimme kahlaamaan lumessa kohti kallioseinämää. Seinästä erottui selkeä reitti, jota pitkin pääsisi kiipeämään ylös. Tai siltä se ainakin näytti alempaa katsottuna. Lähdimme vähän turhan itsevarmoina kiipeämään kallionseinämää, mikä nopeasti osoittautui melko typeräksi ideaksi. Seinä muuttui lähes pystysuoraksi nousuksi, joka oli käytännössä kalliokiipeilyä noin 70-asteisessa kulmassa. Jossain kohtaa tajusimme, että vaihtoehtoja ei ole, olimme nousseet jo sen verran matkaa, että oli turvallisempaa nousta ylös asti kuin kääntyä alas. Lähinnä siksi, että alas ei enää olisi päässyt ja vaihtoehtoja ei näin ollut. Adrenaliini virtasi ja pieni pelko hiipi kalsareihin. Jos ylhäältä ei olisi toista reittiä alas, olisimme kusessa.  Noin puolen tunnin pinnistämisen, haparoinnin ja pelonsekaisten tunnelmien jälkeen pääsimme harjanteelle ja istuimme taas turvallisesti lumessa. Katsoessamme alas juuri kiipeämäämme kalliota totesimme lähes yhteen ääneen, että tämä oli muuten sitten tosi typerää ja valtava riski, jollaista ei tässä vaiheessa harjoittelua pitäisi ottaa. Eikä oikeastaan missään vaiheessa, jos tarkempia ollaan. Harjanteen laelta paljastui vielä seuraava kallio, joka olisi pitänyt kiivetä jos olisi ylös asti halunnut päästä, mutta sydämen pamppaillessa neljääsataa totesimme, että emme lähde enempää riskeeraamaan. Nyt oli mieluummin aika etsiä turvallinen reitti alas, etenkin kun keli huononi koko ajan ja muutaman tunnin takainen auringonpaiste oli vaihtunut jo kevyeksi lumisateeksi.

Löysimme lumisen ja loivemman reitin takaisin myrskysuojalle ja pääsimme noin vartissa alas varusteidemme luo. Juomatauolla katselimme juuri kapuamaamme kalliota alhaaltapäin ihmetellen, että miten ihmeessä edes olimme alun perin päättäneet lähteä sitä kiipeämään. Taitaa olla niin, että näissä kiipeilyhommissa suurin riski onkin juuri kiipeilijä itse ja se halu ja pakko päästä ylös. Siis juuri se, jota ajattelin, että  pystyn hillitsemään riskien edessä. Tulipa otettua opetus siitäkin, ensi kerralla sitä ehkä osaa kartoittaa omaa tyhmyyttäänkin järkevämmin.

Aloitimme laskeutumisen alas, koska tarkoitus oli päästä Madonne de la Fenêtrelle auton luo ennen pimeän tuloa. Paluu oli onneksi hieman helpompi seuratessamme omia jälkiämme metrin syvyisessä hangessa vaikka polvet ja nilkat kovilla olivatkin. Uupumus alkoi painaa ja selässä matkannut rinkkakin tuntui monta kiloa aamua painavammalta samalla, kun lumisade, joka alemmas mennessä muuttui vedeksi, yltyi. Lopulta, noin kahdeksan tuntia lähtömme jälkeen, ilmestyi kukkuloiden takaa tyhjänä oleva alppimaja, jonka pihassa uskollinen Toyota Yariksemme jo väsyneitä kiipeilijöitä odotteli.

Ajellessamme takaisin kohti Nizzaa huomasin ajattelevani uupumuksesta, riskeistä, huonosta säkästä ja typeristä päätöksistä huolimatta, että olin taas rakastunut vuoriin vähän lisää.

Reilu viikko lomaa takana ja toinen viikko vielä edessä. Makoilen ranskalaisella sohvalla ja katselen ulos sateista Rivieraa harmitellen, etten ottanut kunnollista sadetakkia mukaan reissuun vaikka olinkin säätiedotuksen etukäteen tarkistanut. Toisaalta, tässä sohvalla, johon neljäntoista vuoden aikana olen nukahtanut lähes joka kerta kun olen siihen istunut, ei takkia tarvitse. Tässä mieltä ravitsee uuden Pink Floyd -albumin lisäksi aamukahvi ja tieto siitä, ettei tästä tarvitse tuonne sateeseen nousta jos ei halua. Ja sadesäänkin pitäisi kai loppua huomiseen.

Vasta oikeastaan täällä huomaan miten väsynyt olen ollutkaan. Ensimmäinen lomaviikko meni Kebnekaiselle vaeltaessa ja reissun haavoja nuollessa. Matka oli onnistunut vaikka itse kliimaksi jäikin olosuhteiden takia kokematta, mutta fyysisestä levosta se oli kaukana ja päästyäni kotiin teki mieli nukkua päivätolkulla. Sunnuntaina isänpäivää aloitellessani poikani sanoi, että saan päättää koko juhlapäivän ohjelman itse ja  mieleni teki vain maata yhdessä sohvalla ja katsoa piirrettyjä. Nukahdin päiväunille jo ennen lounasaikaa.

Jotenkin sitä liian helposti mieltää, että kun tekee työkseen asioita, joita rakastaa, niistä ei tarvitse lomaa. Että kun harrastus ja intohimo on sellaisia, joilla itsensä samalla elättää, ei ole oravanpyörää, josta pitäisi hypätä pois. Se on kaunis ajatus, muttei toimi loputtomiin, koska kyllä kai jokainen tarvitsee tauon arjestaan, oli se arki kuinka luksusta tahansa.

Viimeinen vuosi on minulla mennyt ensin konkurssia vältelleen, sitten velkoja laskellen, toistaiseksi viimeisiä keikkoja järjestellen, Elbrusia varten treenaten ja kirjaa ja tätä blogia kirjoittaen. Kun keikat oli keikkailtu ja Elbrus kiivetty, alkoi kirjan painokuntoon saattaminen, sen julkaisu, jakelu myynti ja markkinointi, jotka ihan omasta valinnastani tein kaikki itse. Ja samaan aikaan takaraivossa painoi ne konkurssikypsän firman siivittämät velat, jotka eivät antaneet minulle lupaa pysähtyä kunnolla ja oli vain porskutettava eteenpäin. Vasta kun kämppä meni kaupaksi muutama viikko sitten ja sain maksettua noin 80 000 eurolla laskuja, huomasin olevani loman tarpeessa. Ehkä siksi, että nyt oli ensimmäinen hetki yli vuoteen, kun annoin itselleni luvan niin edes ajatella.

Syksyn mediamylläkkä kirjan tiimoilta on ollut melko kiivas, olen tehnyt kymmeniä ja kymmeniä haastatteluja soberismini tiimoilta. Samalla kun se on ollut mukavaa ja mielenkiintoista ja huomion määrä on ollut lähes häkellyttävää, se on ollut myös henkisesti rankkaa. Päivä toisensa perään olen joutunut haastattelujen yhteydessä käymään läpi kaikkea tapahtunutta ja monia niitä asioita, joita mieluummin tänään en enää ajattelisi vaan jatkaisin jo eteenpäin. Kirjan markkinointi on siis aiheuttanut ilon ja ylpeyden ohella myös surua, ahdistusta ja väsymystä, kaikista eniten jälkimmäistä, uupumusta siitä kun koko ajan mielen päällä on viimeisten vuosien tapahtumat. Mutta ehkä koko Kalliosta kukkulalle -kirjan julkaisu on minulle sitä, että nyt olen saanut ajatukseni ja mietteeni kansiin, jotka voin kohta sulkea ja jatkaa taas johonkin muualle.

Ei pidä ymmärtää väärin: Minä en valita. En ollenkaan. Itse olen kuoppani kaivanut ja ehdottomasti halunnut sen myös julki tuoda, kirjaksi painaa ja medioissa siitä puhua. Enemmän kuin väsyttävää, se on edelleen ollut antoisaa. Ja se valtava palauteryöppy, jonka olen saanut viime kuukausina on ollut osoitus siitä, että se on ollut oikea tapa toimia. Olen saanut satoja viestejä ihmisiltä, jotka ovat tarinaani törmänneet tai kirjani lukeneet ja saaneet siitä jotain. Lohtua, apua, kuka mitäkin. Niitä viestejä tulee edelleen lähes päivittäin, niissä kerrotaan elämäntarinoita, niissä kiitetään ja niissä kehutaan. Ihan aidosti olen ollut hämmentynyt  ja etenkin otettu määrästä, joka palautetta tulee, koska en ollut osannut sellaiseen varautua.

Mutta nyt oli silti hyvä aika lomalle. Kohta koittaa joulunalusaika ja silloin pitää käynnistää kirjamarkkinoinnin seuraava vaihe ja yrittää saada painos myytyä loppuun. Samalla luvassa on enemmän ja enemmän luentokeikkaa kirjan tiimoilta ja kaikkea muuta pientä hässäkkää, joten olen iloinen, että ymmärsin pysähtyä hetkeksi tähän väliin. Koska vaikka kuinka tällä hetkellä rakastankin sitä mitä teen ja monella tapaa elän yhtä pientä kirjailijaunelmaa todeksi, mieleni ansaitsi tämän pariviikkoisen levon.

Viime viikolla se lepäsi täydessä yksinäisyydessä Ruotsin tuntureilla lumimyrskyn paikoilleen pakottamana, tällä viikolla tässä nizzalaisella sohvalla, johon aina nukahdan. Ja kun tästä nousen koneeseen kohti kotia, uskoisin, että mielikin haluaa jo päästä joulun kirjamarkkinoiden ja muiden hommien kimppuun aivan uudella teholla. Siitä tietää, että loma on tullut tarpeeseen.

Jotenkin ajatuksissani ”kaupunginhotelli” kuulostaa juhlavalta, sellaiselta kaupungin ykköspaikalta, jossa järjestetään isoja juhlia ja johon vastanaineet vetäytyvät viettämään hääyötään. Tornion kaupunginhotellissa oli siniset seinät ja käytävillä haisi joku Old Spicen tapainen vanhemman väen partavesi. Se ei voinut olla kovin tuore tuoksu, koska en usko että näillä käytävillä oli kukaan kävellyt sitten 80-luvun. Talon juhlavuus loisti poissaolollaan. Pahin pelkoni ei onneksi kuitenkaan toteutunut, hotellin televisiosta löytyi kuin löytyikin maksukanavat! Aikuisviihdettä oli saatava vaikka väsyttikin. Olin juuri ajanut 450 kilometriä Ruotsin Lapista Suomen puolelle ja Tornion Kaupunginhotelli oli ensimmäinen löytämäni majoitus kaupungista.

Vain muutamaa päivää aiemmin olin ajaa posotellut reilut 15 tuntia ja 1170 kilometriä Helsingistä Kiirunan kupeessa sijaitsevaan Nikkaluoktaan, minne olin saapunut sunnuntaina yhdentoista aikoihin illalla. Ajomatka oli pitkä kuin synti mutta sujui leppoisasti aina siihen asti, kun autoni cd-soitin alkoi temppuilemaan ja jouduin viettämään matkani ruotsalaisten radiokanavien armoilla. Löysin mm. kanavan, josta tuli aplodeja aina kun sen käänsi päälle. Nimesin sen ”ruotsalaiseksi motivaatiokanavaksi”. Olin ehkä saapunut maahan missä ei tarvitse taputtaa itseään olalle, voi vain kuunnella aplodit suoraan radiosta aina tarvittaessa. Nikkaluoktassa oli pilkkopimeää ja viimeisen ihmisen olin nähnyt 60 kilometriä aiemmin Kiirunasta harhautuvassa risteyksessä. Olin todella ypöyksin. Saatuani auton tyhjälle parkkipaikalle tein leirin ja kävin nukkumaan, ulkona oli muutama aste pakkasta.

Maanantaina aamulla nousin kilpaa auringon kanssa. Edessäni oli 19 kilometrin matka Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren juurelle, mistä tarkoituksenani olisi seuraavana päivänä lähteä nousemaan kohti huippua. Selässä painoi 22 kiloinen rinkka, sää oli kirkas ja lempeä ja laaksossa oli täydellisen tyyntä. Olin kuullut reitin Kebnekaiselle olevan suhteellisen helppo ja motivaatio korkealla lähdin matkaan. Edellisen illan pimeydessä ei ympärillä näkynyt kuin mustaa ja auringonnousun paljastama upea tunturimaisema sai hymyn kasvoille. Löysin reitin lähtöpisteen, hyvästelin autoni ja aloin laittaa vaelluskenkää toisen eteen.

Ehkä ensimmäinen vinkki reissuni mielekkyydestä olisi voinut olla se, että reitillä ei ollut yksiäkään kengänjälkiä vaan raivasin hankea eteenpäin ensimmäisenä. Selvästi alueella ei ollut ollut ketään vähään aikaan. Olin kuitenkin niin innoissani tulevista päivistä, etten ajatellut asiaa sen enempää, nautin vain täydellisestä yksinäisyydestä vuorten ympäröimänä. Jossain kohtaa polkua oli kaatunut puu, joka oli katkennut noin metrin korkeudelta kuin puomiksi tieni eteen. Sitä syvän hangen kautta kiertäessäni naureskelin, että ehkä joku on tarkoituksella kaatanut koivun reitille kertoakseen, että tästä eteenpäin ei kannata jatkaa.

Polku Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle oli raskaampi kuin olin odottanut. Se näkyi välillä hyvin, välillä sai jo vähän soveltaa, että mistäs kohtaa sitä joutuisi painamaan eteenpäin. Aika ajoin eteen tulleet lumiset pitkospuut kuitenkin toimivat hyvänä maamerkkinä siitä, että etenen oikeaan suuntaan. Sen lisäksi seurasin etenemistäni puhelimestani GPS:n satelliittikuvan kautta. Vauhtini oli hyvä, joskin ehkä hieman liian ripeä, energiaa olisi voinut yrittää mieluummin säästellä kuin käyttää mahdollisimman nopeaan taivallukseen. Sään ollessa lähes täydellinen en kuitenkaan halunnut jarrutella koska tiesin, että olosuhteet voivat muuttua koska tahansa. Olin ennakkoon arvellut vauhdikseni noin 3-4 kilometriä tunnissa mutta reitin kunnon huonotessa mitä edemmäksi pääsin, etenin todellisuudessa vain 2-3:n kilometrin tuntivauhtia. Paino selässä alkoi tuntumaan sitä raskaammalta mitä pidemmälle pääsin ja mitä enemmän polku muuttui haastavammaksi. Pidin taukoja noin kolmen vartin välein ja yritin muistaa tankata nestettä paljon, asia joka Elbrusia huiputtaessa oli jäänyt tekemättä ja joka tuntui kehossa vielä pitkään sen jälkeen. Löysin aurinkoisen paikan lounaalle ja voin väittää, että nuudelit ja ruisleipä eivät ole koskaan maistuneet niin hyvältä kuin erämaassa järjettömän upeissa maisemissa.

Noin 12 kilometrin kohdalla polkuun ilmestyi jalanjäljet. Karhu, ajattelin. Ahma, valisti puhelimitse luontokuvaaja-ystäväni etelähelsinkiläistä city-vuorikiipeilijää. Huh. Yläpuolellani liiteli kotka. Tai haukka. Tai joku lokki, en ole varma. Haluan uskoa, että se oli kotka. Olin selkeästi tehnyt loukkauksen hänen ilmatilaansa ja hän tuli tunnistuslennolle. Taivaalla liitelevä valtava lintu näytti uljaalta.

Pimeys alkoi laskeutua jo kolmen aikaan oltuani liikkeellä noin seitsemän tuntia. Ajattelin kuitenkin ehtiväni ennen täyttä pimeyttä tunturiasemalle, joten yritin kiristää tahtia. Rinkka tuntui koko ajan vähän painavammalta. Läpi päivän valaissut aurinko, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut vuorten takaa näkyville, hävisi pilvien taakse ja alkoi hiljalleen sataa lunta. Aloin olla väsynyt. Välillä luulin näkeväni jo tunturiaseman edessäni ja innostuin, kunnes tajusin hämärässä tuijottavani vain kalliomuodostelmaa vuoren seinässä lumisateen yltyessä. Lopulta, kun pimeys alkoi jo olla ylläni ja lumisade yltyi, jouduin tunnustamaan, etten pääse määränpäähäni turvallisesti ja pysähdyin. Päätin edetä enää sen verran, että löydän hyvän paikan leirille ja jäädä siihen yöksi, olisihan se tunturiasema paikallaan huomennakin. Ikävä kyllä pysähtyminen tekisi myös huiputuspäivästäni raskaamman, mutta se olisi seuraavan päivän huoli, nyt olisi vain saatava nopeasti leiri pystyyn ennen kuin pimeys kätkee reitin maastoon.

Hetken taivalluksen jälkeen löysin leirille paikan kahden kukkulan välisestä pienestä notkosta, jossa rinne ei ollut jyrkkä ja jossa ympäröivät pensaikot ehkä vähän suojaisivat tuulelta. Otsalamppu päässä aloin pikaisesti pystyttää telttaa ajatuksenani, että kunhan leiri on kasassa, pääsen keittämään päivän ensimmäiset kahvini. Majoitukseni oli harjakorkeudessa viidessä minuutissa, missä ajassa vieressä odottava rinkkani oli jo peittynyt täysin lumeen sateen yltyessä. Jonkun kilometrin päässä pauhaavan kosken ääni taustalla oli vakuuttava.

Päästyäni telttaan ja saatuani varusteet sisään tuo kosken jylinä yltyi. Sen ääni kuulosti yhtäkkiä kymmenkertaiselta muutamaa hetkeä aiempaan verrattuna, ihan siltä kuin joku olisi kääntänyt hanat täysille auki. En edes ehtinyt ihmettelemään yllättävää volyymin nousua, kun ensimmäinen tuulenpuuska puhalsi kohdalle. Se painoi telttani katon alas ja sinkosi ilmeisesti alun perin huonosti kiristämäni köydet irti. Meteli oli huumaava. Ensin luulin, että luontokuvaaja-ystäväni oli ollut väärässä ja majoitukseni katolla makaa nyt se karhu, en nimittäin ollut koskaan nähnyt tuulen painavan kattoa ja alumiinikaaria täysin alas. Puhalluksen voima oli valtava. Pelästyin ensimmäistä puuskaa pahasti ja aloin miettimään vaihtoehtojani. Seuraavan, vielä kovemman puuskan, joka muuttui äkkiä koko ajan samalla voimalla puhaltavaksi tuuleksi, kohdalla tajusin, että vaihtoehtoja on tasan yksi: koteloitua makuupussiin teltan pohjalle ja pysyä paikallaan. Ulkona tuuli parikymmentä metriä sekunnissa ja lunta ja jäätä piiskasi vaakasuorassa lämpötilan tippuessa koko ajan kylmemmäksi. Päivän muutama lempeä pakkasaste oli tippunut nyt neljääntoista. Tuulen puhallettua kiristysköyteni irti pakkauduin telttani oikeaan reunaan estääkseni sen reunojen nousun, jolloin tuuli pääsisi pohjan alle. Selvää oli, että en voisi sijoiltani poistua tai koko leirini lentäisi taivaan tuuliin. Kahvikuppi tai iltaruoka jäi haaveeksi. Onneksi olin sen verran nestevajauksissa päivän rääkistä, että kusihätä hävisi pelkällä ajatuksen voimalla.

Maatessani päätä myöten makuupussissani teltan normaalisti puolentoista metrin korkeudessa oleva katto kiinni naamassani olo oli omituinen. Tiesin olevani turvassa niin kauan kun telttani kestää mutta silti luonnon järjestämä näytös pelotti. Entä jos jotain tapahtuu? Jos telttani hajoaa? Olen yksin erämaassa, viimeisen ihmisen olen nähnyt yli 80 kilometriä sitten. Pääsenkö takaisin autolle jos pakkotilanne tulee? Vai soitanko apua? Missä se ahma on?

Lähetin sovitusti isälleni tarkat koordinaatit sijainnistani ja olin iloinen, että puhelin toimi. Varavirtaa riitti ja yhteys kotiin oli olemassa. Päivittelin tilannetta Facebookiin kaverin nauraessa ”nykyajan vuorikiipeilijöiden some-olkapäälle”, että kuinka ”ennen kiipeilijät joutuivat vain rukoilemaan”. Itse olin iloinen, että yhteys oli, se antoi tarvittaessa jotain mihin keskittyä ja kevensi tunnelmaa, joka muuten oli käymässä raskaaksi. Välillä tyydyin vain makaamaan ja kuuntelemaan myrskyä, välillä jouduin pitämään kaksin käsin kiinni teltan tukikaaresta, ettei se vääntyisi poikki. Äitiä oli ikävä oikeastaan koko ajan. Pojalleni lähetin tekstiviestin, että kaikki on täällä hyvin vaikka samalla mietin, että missähän on lähin laskeutumispaikka helikopterille, jos joudun apua soittamaan. Jos olin lähtenyt etsimään yksinäisyyttä, sitä todella sain. En nimittäin usko, että ihminen voi enempää yksin olla, kuin vuorella keskellä talvimyrskyä pakotettuna paikalleen.

Jossain vaiheessa tuuli tyyntyi hetkeksi ja riskin uhalla sinkosin otsalamppu päässä ulos laittamaan teltan kiristykset kuntoon ja varmistamaan narut uusiksi. Ja onneksi sinkosin, se takasi minulle turvallisen yön. Seuraavat kymmenen tuntia nukuin pienissä pätkissä toivoen, että aamulla näyttää paremmalta. Haaveilin kahvikupista, oraaliseksistä ja BigMacista.

Puoli seitsemän aikaan tiistaina nousin ylös. Tuuli oli hieman tyyntynyt ja uskalsin jo vilkaista ulos. Aurinko teki hidasta nousuaan jossain Suomen suunnalla ja pakkasta oli edelleen lähes parikymmentä astetta. Makialta matkaani saamalleni untuvatakille tulisi käyttöä. Tuuli oli puhaltanut maaston varsin erinäköiseksi kuin miltä se eilen taivaltaessani näytti.

Oli aika tehdä riskianalyysi. Olin yksin tunturissa ja tunnistin kokemattomuuteni ääriolosuhteissa. Nyt ei oltu armeijan talvileirillä, missä näennäisen rankkuuden turvana olisi lämmitetty upseerien puolijoukkueteltta jossain parin sadan metrin päässä piilossa. Olin nukkunut huonosti ja tankkaamisestani huolimatta kärsin jonkinlaista nestehukkaa jäätyäni jumiin paikalleni ilman, että pääsin keittämään lumesta lisää juomavettä. Myöskään ruokaa en ollut pystynyt tekemään myrskyn silmässä ja olin käytännössä elänyt suklaalla ja muutamalla ruisleivän palalla viimeiset 15 tuntia. Edessäni olisi vielä 1500 metrin nousu vertikaalisuunnassa ja noin 13 kilometriä taivallusta huipulle mistä pitäisi päästä alaskin. Mikä ei onnistuisi jos myrsky nousisi uudelleen. Lisäksi tuulesta pakkautunut lumi oli piilottanut reittini alleen tehden siitä sekä vaikeammin huomattavan että raskaammin kuljettavan. Lisäksi olin henkisesti ja fyysisesti aika poikki edellispäivän vaelluksesta ja yön koettelemuksista, niinpä en nähnyt mitään mahdollisuutta jatkaa turvallisesti, riski olisi yksinkertaisesti liian suuri.

Harmitellen mutta tietoisena ratkaisun järkevyydestä, rupesin pakkaamaan leiriäni auringon noustessa tietäen, että paluumatka on pitkä ja todennäköisesti raskaampi kuin edellinen päivä sääolosuhteiden muututtua. Autolle oli päästävä ennen auringonlaskua joten jälleen jäi aamukahvit keittämättä. Suunnittelin pysähtyväni noin viiden kilometrin päässä näkemälleni laavun tapaiselle kahville. Siihen päästessäni olin jo niin poikki, etten jaksanut kaivaa Trangiaa esille.

Paluumatka oli haastava. Pakkanen oli kireää ja tuuli puhalsi naamaan. Eilisen lähes nuoskainen lumi oli jäätynyt ja askeleitaan sai varoa, etenkin kapeilla pitkospuupätkillä, joiden sivuilla oli jokia ja ilkeän näköisiä kivikoita. Samalla myrsky oli pakannut lunta isoiksi nietoksiksi ja välillä sai rämpiä polvia myöten hangessa sauvat kainaloissa. Ei paljoa enää ahman jälkiä näkynyt. Kuuntelin musiikkia pitääkseni tahdin yllä ja etenin kymmenen-biisiä-ja-tauko -säännöllä kiroillen soittolistallani olleita yli kymmenminuuttisia Moonsorrown biisejä. Täytin juomapullojani suoraan vuoristopuroista ja join raikkainta koskaan maistamaani vettä.  Lounastauolla poltin kieleni ahnehtiessani ensimmäistä kunnollista ateriaa vuorokauteen.

Lähestyessäni taas Nikkaluoktaa fyysisesti jo täysin romuna mietin, että onneksi oli järki päässä. Tässä kunnossa ja näissä olosuhteissa en olisi koskaan päässyt huipulle tai ainakaan sieltä alas. Jos en olisi kääntynyt takaisin, olisi reissu voinut olla kohtalokas kun se nyt oli ainoastaan opettavainen. Saapuessani taas reitille kaatuneen puun luo mietin, että olisi vain pitänyt uskoa vinkkiä.

En usko että olen koskaan ollut niin onnellinen nähdessäni autoa kuin saapuessani yhdeksän tunnin vaelluksen päätteeksi parkkipaikalle, mistä olin puolitoista vuorokautta aiemmin lähtenyt. Kello oli neljä, minua väsytti, itketti ja harmitti mutta samalla olo oli helpottunut. Päätin lähteä vielä ajamaan Suomeen päin, jotta seuraavan päivän matka kotiin ei olisi niin tuhottoman pitkä. Ja koska Kiirunaan oli matkaa ainoastaan 63 kilometriä ja siellä saisin ensimmäisen kahvini kahteen päivään.

Se kahvi maistui hyvältä. Se oli bensa-aseman konekahvi mutta ah niin täydellinen. Matkalla kuuntelin taas ruotsalaista motivaatiokanavaa ja mietin miten hienoa olisi, jos autoon saisi lisäosana musiikin tahdissa viuhuvat tuulilasinpyyhkijät.

Lopulta, reilun viiden tunnin ajomatkan, 38 kilometrin sauvakävelylenkin ja elämäni ensimmäisen tunturimyrskyn jälkeen nukahdin partavedelle haisevassa Tornion Kaupunginhotellissa kesken pornoleffan ensimmäisen kohtauksen.