tiistai 31. joulukuuta 2013


“I hope that in this year to come, you make mistakes. Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You’re doing things you’ve never done before, and more importantly, you’re Doing Something.

-Neil Geiman


Tällä ensi vuoteen, olkaa rauhassa. Ehdotan, että rakettien oston sijaan kaikki laittaisivat vastaavan summan uuden lastensairaalan keräykseen.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013


Jaahas, sinne se joulu meni yhtä nopeasti kuin tulikin ja nyt, parin päivän sulattelun jälkeen, pitäisi sitten vielä vaihtaa vuosi seuraavaan ennen kuin paluu arkeen taas koittaa.

Näin yhden auringonkiertämän päättyessä ja uuden alkaessa on ihmisillä usein tapana vähän summailla kasaan menneen vuoden antia ja pohtia sen merkitystä oman elämän kannalta. Vaikka periaatteessa ihan normaali tiistai vaihtuu ensi viikolla ihan normaaliin keskiviikkoon, aina sitä toiveikkaana miettii että käsillä on taas jonkinlainen uusi alku ja se tuo jotain uutta tullessaan. Niin mietin minäkin viime vuonna ja anno 2013 olikin sitten vähintään erikoinen. Mutta myös monella tapaa, ja pääasiassa, yksi elämäni parhaita. Seuraavassa muutama syy miksi.

Vuonna 2013 näin Bad Religionin livenä kaksi kertaa.

Vuonna 2013 ostin ensimmäiset luistimeni sitten kouluaikojen ja myös käytin niitä. Palautin myös vanhan lasketteluharrastuksen takaisin ohjelmistoon ja ostin toukokuussa vahingossa päähänpistona skeitin, vaikka tarkoituksenani oli mennä ostamaan kauluspaita treffejä varten. Menin treffeille skeitillä.

Vuonna 2013 telttailin jäämyrskyssä Färsaarilla.

Vuonna 2013 matkustin Färsaarten lisäksi Sloveniaan, Saksaan, Kanadaan, kaksi kertaa Viroon, kahdesti Jenkkeihin ja lopuksi Japaniin. Kävin myös Lapualla ja Ranuan eläinpuistossa. Siellä sai ravintolassa huonointa palvelua miesmuistiin.

Vuonna 2013, ensimmäistä kertaa vuosiin, alistin mieleni ja ajatukseni omaan hallintaani ja opettelin tuntemaan uudelleen ihan itse. Vuonna 2013 vierotin itseni myös mielialalääkkeistä.

Vuonna 2013 näin Berliinin eläintarhassa kaksi norsua harrastamassa seksiä. Näky oli vakuuttava.

Vuonna 2013 opin tunnistamaan oikeat ystävät ja päästämään irti niistä, jotka eivät ystäviä olleetkaan. Tapasin monia uusia ystäviä sekä vahingossa myös yhden erikois-ihmisen.

Vuonna 2013 laihduin toiset kymmenen kiloa ensimmäisten lähdettyä oikeastaan muutamassa kuukaudessa lopetettuani juomisen syksyllä 2012. Nyt painan saman verran kuin painoin lukiossa.

Vuonna 2013 tienasin verotietojen mukaan 926 euroa. Kyllä se on yrittäjyys mikä kannattaa, etenkin musiikkihommissa. Myy keikkaa, they said. It'll be fun, they said.

Vuonna 2013 tein lähes konkurssin ja sen myötä ymmärsin oman työni merkityksen. Ja samalla myös merkityksettömyyden.

Vuonna 2013 kävin ensimmäistä kertaa keskitysleirillä. Dachaussa istuessani minua mietitytti erityisen paljon se, että Heinrich Himmler oli minun ikäiseni perustaessaan leirin vuonna 1933.

Vuonna 2013 en jonottanut kertaakaan Burger Kingiin enkä Starbucksiin. Mutta joudun tunnustamaan, että kerran kesällä ajelin huvikseni lentokentän Starbucksiin hakemaan frappucinon, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Sen jälkeen menin kiitoradan päähän kallioille istumaan ja katselemaan laskeutuvia lentokoneita.

Vuonna 2013 lopetin tupakoinnin. Tänään on 29 päivää takana ilman yhtäkään punaista Marlboroa ja rahaa on säästynyt 239,25 euroa. Lenkkeily on aika paljon helpompaa.

Vuonna 2013 tätä blogia luettiin yli 200 000 kertaa. Se lämmittää mieltä.

Vuonna 2013 tanssin Pet Shop Boysin keikalla Turussa ja toivon että kukaan tuttu ei nähnyt.

Vuonna 2013 ymmärsin että olen vielä nuori.

Vuonna 2013 kävin 67:ssä eri baarissa ja kahdeksalla festarilla juomassa kahvia. Paitsi että Kanadassa ja Japanissa ei tarjoiltu baareissa kahvia, jouduin tyytymään veteen. Myöskään Mikkelin Jurassic Rockissa ei muuten tarjoiltu kahvia. Paitsi jos osti 15 euron arvoisen buffet-ruokailun. En ostanut. Varastin kahvin. Olen pahoillani.

Vuonna 2013 olin 365 päivää selvin päin.

Ensi vuonna ajattelin kiivetä vuorelle. Hyvää uutta vuotta kaikille.

maanantai 23. joulukuuta 2013


Vaikkei tuolla ulkona juuri nyt ihan siltä näytäkään, niin siellähän se joulu jo huomenna odottaa.

En varsinaisesti voi sanoa olevani mikään suuri jouluihminen, etenkään minkäänlaisella uskonnollisella taustalla peilattuna, mutta nautin kuitenkin tästä ajan tuomasta rauhasta. Ja toki, kun seuraa kuusivuotiaan vilpitöntä iloa ja onnea ja päivien laskemista jouluaattoon, kyllähän siitä joulumieltä tarttuu aikuiseen vähän väkisinkin. Mitä enemmän tässä vuosia oman pojan kanssa kertyy, sitä enemmän sitä myös ajattelee joulua lasten juhlana. Ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen, että lapsen joulu on lämmin, rauhallinen ja ikimuistoinen. Ei kuitenkaan missään lahjamäärässä mitattuna, olen pyrkinyt pitämään sen kaoottisen kulutusjuhlan ja Coca Cola -joulun  poissa tästä taloudesta ja opettamaan, että joulu on enemmänkin yhteisen ajan juhla, muutama päivä vuodessa jotka on pyhitetty rauhalle ja läheisille.

Tästä on jo useampi vuosi aikaa, mutta yksi kuva suomalaisesta joulusta on piirtynyt mieleeni aika vahvasti. Muistan sen joka joulu ja se mietityttää.

Olimme taannoin ystäväni kanssa jouluaattoiltapäivänä etsimässä Helsingissä kahvilaa, missä voisimme sutaista sumpit naamaan ja vaihtaa kuulumiset vielä ennen kuin suuntaamme molemmat omien perheidemme luo. Tässä meidän suuressa internätiönal metropolissamme ei kuitenkaan löytynyt yhtäkään 24.12. auki olevaa kahvilaa, joten joidenkin mutkien kautta päädyimme vaihtamaan kuulumisemme Ruoholahteen johonkin paikalliseen olutkuppilaan, missä baarimikon ilme oli lähinnä hölmistynyt, kun kaksi nuorta miestä tuli tilaamaan keskarin sijasta kahvia.

Oli jouluaatto, kello oli suunnilleen kaksi iltapäivällä ja baarissa kantiksilla oli jo ilo ylimmillään. Mikäs siinä ystävien seurassa istuskella ja tempoa tuoppia naamaan omassa kantakuppilassa, samassa paikassa ja samojen ihmisten kanssa kuin todennäköisesti jokaisena muunakin viikon päivänä.

Mikä erotti tämän päivän kuitenkin niistä muista oli se, että juhlaa mukana viettämässä oli jonkun lapsi.

Mukana seurueessa istui arviolta noin 14-vuotias tyttö kokismuki kädessään. Selvästi olostaan ahdistunut tyttö istui vaiti katse lattiassa äitin ja iskän nauttiessa joulumieltään baaritiskillä. En tiedä kummalla oli lasittuneemmat silmät, vanhemmilla vai tyttärellä, eri syistä tosin.  Jossain vaiheessa tytär kysyi hiljaa voisiko hän lähteä pois, jolloin yhä juopuneemmassa kunnossa oleva äitinsä totesi tiukasti, että sinä et mene mihinkään, nyt on joulu!

Tyttö laski katseensa takaisin lattiaan ja silmistä valui kyyneleet. Ja nuo kyyneleet palautuvat mieleeni joka vuosi. Ne tyhjät silmät.

Ajattelen edelleen josko olisi pitänyt tehdä jotain, auttaa. Miten? Jotenkin. En tiedä. Mutta sen lapsen katse sattuu vielä vuosienkin jälkeen.

Ja joka vuosi toivon, ettei kenenkään tarvitsisi olla tuo tytär enää ikinä. Ja että kaikki ihmiset kaikkialla tekisivät kaikkensa, ettei noita tyttäriä tulisi lisää.

Koska nyt on joulu.

Huomenna aion tolkuttoman ylensyönnin ja mässäilyn lisäksi pitää poikaani sylissä mahdollisimman paljon. Leikkiä tämän kanssa uusilla lahjoilla, pelata, lukea, piirtää. Pitää huolen että hän muistaa sen tunnelman ja rauhan, joista näissä päivissä on kyse. Koska kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta.


Hyvää joulua kaikille.

torstai 19. joulukuuta 2013


Minulla on ollut tapana näin joulua kohden tehdä listaa vuoden parhaista uutuuslevyistä. Se on mukava tapa muistuttaa itseään että mitäs kaikkea sitä on julkaisurintamalla tällä kertaa tapahtunut ja samalla ottaa pieni kertaus menneeseen auringonkiertämään.

Eilen tekemälläni listalla on melkoisen vaihteleva tunnelma Bad Religionin True Northista, ruotsalaisen In Solituden Sisteriin ja Daft Punkin Random Access Memoriesista All Pigs Must Dien Nothing Violates This Natureen. Muut top kymppiin päätyneet julkaisut olivat grincore-legenda Carcassin Surgical Steel, kanadalaisen The Stanfieldsin Death & Taxes, loistava Frank Turnerin Deck Tape Heart, färsaarten doom-ihme Hamferðin kaihoisa Evst, Thyrfingin De Ödeslösa sekä ehkä yllättäen ainoana kotimaisena mukana ollut Ratfacen Negative Partycore.

Kirjailtuani listani valmiiksi, kiinnitin huomiota siihen, että tänä vuonna siltä uupuu tyystin kaikki black metal -julkaisut. Se ei missään nimessä johdu siitä, että tänä vuonna ei olisi ilmestynyt lukuisia loistavia black metal -levyjä, kuten nyt vaikka Hornan Askel lähempänä Saatanaa tai Peste Noiren eponyymi uutukainen, vaan lähinnä siitä, että tänä vuonna ei musta metalli ole ollut kovinkaan suuressa kuutuksessa tässä taloudessa. Ja silloin kun on, sen kaipuu on lähinnä tyydytetty vanhoilla klassikoilla, jotka palaavat soittimeen vuosi toisensa jälkeen.

Black metal on minulle tunnelmamusiikkia. Se on tunnelmaa ja aatetta ja vaatii tietynlaisen mielentilan. Ja tuo mielentila on ollut vähemmällä tänä vuonna tai ainakin muuttanut hieman muotoaan. Se on rauhoittunut, minä olen rauhoittunut. Black metal on antanut minulle aina voimaa ja ehkä jotenkin sitä voimaa on tarvinnut viime aikoina vähemmän.

Musiikki on huima voimavara. Se täyttää tuntoja ja tunteita ja sitä käsittelee monella aistilla. Siitä saa voimaa, se lohduttaa, se auttaa ja parantaa. Musiikki luo muistoja ja tuo muistoja, se on elämän soundtrack. Ja joskus sitä huomaa, että se muuttaa myös muotoaan. Kuten ehkä juuri black metalin kanssa on käynyt. Samalla kun rakastan sitä yli kaiken, huomaan siinä piilevä energian muuttuneen voimaannuttavasta rauhoittavaan. Musta, pimeä tunnelma ei enää saa vertani kiertämään kiivaammin vaan se saa enemmänkin pulssin tasaantumaan.

Ehkä kuitenkin suurin muutos yksittäisen musiikkiteoksen kohdalla itselleni on tapahtunut vuonna 2007 ilmestyneelle ja kaveripiirissäni melkoisen kulttiklassikon asemaan nousseelle Julma Henri & Syrjäytyneet -albumi Al-Qaida Finlandille. Jolla siis, näin sivuhuomautuksena, ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa muuta kuin ehkä sen suhteellisen nihilistinen maailmankuva. Ja alkaa siellä yksi biisi sanoilla “Luciferin nimeen, tapan teidät kaikki!”

Löysin Al-Qaida Finlandin syksyllä 2008. Jostain syystä, vaikken ollut aikoihin hip hopia missään muodossa kuluttanut, kyseinen mestariteos upposi pääkoppaan ja selkäytimeen vahvemmin kuin mikään levy oli aikoihin tehnyt. Levyn synkkä, lohduton, vihainen ja äärimmäisen kyyninen tarinointi sivalsi suoraan sydämeen. Siitä muodostui pitkälti tuon ajan soundtrack jokaiseen hetkeen ja illanviettoon. Muistan elävästi kuinka esimerkiksi istuimme kahden kaverini kanssa Lostarin eteen parkkeeratussa autossani juomassa viinaa ja kuuntelemassa lähes klassikkoasemaan noussutta levyn nelosbiisiä, jonka ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois” -hokema ja biisin päättävä Petoksen riimittelemä vihaoksennus olivat, ja ovat edelleen, levyn ehkä hienoin hetki.

Ironiaa tähän voi hakea vaikka siitä, että samaan aikaan vaimoni ja lapseni nukkuivat kotonamme toisella puolella katua.

Kun erosin, dokasin, masennuin ja sekoilin, Al-Qaida Finland oli minun soundtrackini. Kuuntelin levyn niin puhki kuin voi levyn kuunnella. Mieleeni on piirtynyt myös hyvin vahva kuva itsestäni ajelemassa pitkin Itäväylää kohti silloista eronjälkeistä väliaikaismajoitustani Marjaniemessä Henkan soidessa stereoissa. Ulkona oli pimeää ja satoi räntää. Marjaniemessä juotiin viinaa.

Jouduin jossain vaiheessa lopettamaan levyn kuuntelun autossa sen jälkeen, kun muutaman vuoden vanha poikani kysyi takapenkiltä vienosti, että ”Pappa, mikä on huora?”

Toisin kuitenkin kuin monen muun levyn kanssa, joita tuolloin huonoimpina aikoinani kuuntelin, Al-Qaida Finland on pysynyt soittimessani edelleen ja kuuntelen sen vähintään kerran viikossa. Se on vain muuttanut merkitystään noista ajoista ja muistuttaa minua monesta asiasta, lähinnä kuitenkin lämmöllä. Koska nyt kuuntelen levyn tarinaa erilaisin korvin kuin aiemmin.

Al-Qaida Finlandin tarinan kaari on lyhyesti seuraava: On pohjoisesta Helsinkiin saapunut,  kaiken menettänyt työtön päihdekoukussa oleva nuori mielenterveyspotilas, joka levyn ensimmäisen puolen verran oksentaa päiväkirjanomaisesti pahaa oloaan ulos ja purskahtelee kyynistä vihaa maailmaa kohtaan. Riimit, kuten ”Olo on positiivinen niinku siskon HIV-testi”  ja ”Korttitaloa rakennellessa / tuulta odotellessa” kertovat pikkutarkan epämiellyttävästi anonyyminä pysyttelevän Julma Henrin maailmankuvaa. On kiistanalaista, että onko levyn tarinat tosia, mutta väittäisin että niin lähelle pahaa oloa, kuin Al-Qaida Finland vie, ei pääse jos ei aidosti voi pahoin.
Levyn puolen välin tietämillä tapahtuu muutos, joka lopulta vie tunnelman ymmärryksestä hyväksymiseen ja uudelleen jonkinlaisen rauhallisen elämänilon löytämiseen. Al-Qaida Finlandin viimeiset biisit ovatkin melko yllättäen toiveikkuudessaan lähes rakkautta pursuavia ilovirsiä ja pulppuavat jotain mystistä ymmärrystä ja tasapainoa. Mikä on melkoinen kontrasti alun lähes kosketeltavaan kaaokseen.

Hetkinen.

Kuulostaa tutulta.

Jos vielä viisi vuotta sitten saatoin kuunnella levyn alkupuoliskoa ja etenkin sen tähtihetkeä, koko tunnelman yhteen nivovaa biisiä 170306: Terve menoa luupilla, nykyään rauhoitan itseni täydellisesti kuuntelemalla Al-Qaida Finlandin loppuun asti miettien, että ohhoh, kylläpäs tässä kävi sitten kuitenkin hyvin. Ymmärtäen että se levyn alun kaaos ja kauhu oli vain pakko käydä läpi jotta jossain vaiheessa pääsisi biisiin numero viisitoista, nimeltään 201206: Loppusanat. Sen kertosäe menee näin.

Vaelsit sä läpi helvetin
ja tiesi sieltä takaisin

Pimeässä etsit kauankin

sydämestäsi sankarin

Jätän tämän vain tähän.



------------------------------------------------------------------------------
------------------------------------------------------------------------------
Jos Al-Qaida Finland ja tekstissä mainitut biisit alkoivat kiinnostaa, pyydän ostamaan ko. merkkiteoksen. Tässä kuitenkin ensiapuna oikotie suoraan biiseihin:


maanantai 16. joulukuuta 2013


Lauantaina oli vuoden viimeinen työkeikkani Nosturilla valloittavan  hollantilaisen Anneke Van Giersbergenin promoottorina ja sen myötä alkaa vuoden 2013 keikat olla nipussa. Kunhan tässä tämän viikon aikana saan vielä kirjanpidon edes suunnilleen kasaan, ajattelin aloittaa muutaman viikon joululoman perjantaista loppiaiseen.

Vaan onpa kyllä ollut melkoinen työvuosi, ei muuta voi sanoa. Outo ja aikamoinen vuoristorata. Ja kovin opettava sellainen.

Aloitin vuoden kuukauden sairauslomalla, eli pääsin ralliin mukaan oikeastaan vasta helmikuussa. Siitä sitten tähän päivään asti järjestin 55 keikkaa, joista jotkut menivät enemmän kuin nappiin toisten melkein kaataessa koko firman. Samalla kun sitä on koittanut kammeta itseään pystyyn omista demoneistaan olen siis samalla taistellut myös firmani olemassaolosta, joka kärsi niistä minun omista henkilökohtaisista ongelmistani enemmän kuin ehkä olin huomannutkaan. Toisaalta, jos nyt ihan logiikalla miettii, niin ei kai se ihme ollut. Minähän kuitenkin esimerkiksi omien rahojen loputtua dokasin firmankin rahat. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo aika luovuttanut kaiken kanssa joten samahan se sitten oli vetää se kioskikin nurin ja kurkusta alas. No, jos menneisyydessä sivuttaa ongelmat täydellä asioiden kieltämisellä, niin kyllähän ne aina jossain vaiheessa eteen vielä tulevat. Tämä oli se vuosi, kun niin kävi. Joskin tänä vuonna myös otin ne asiat sitten kohdattavakseni.

Vähän on matkaa vielä, mutta tiedän että tämä tästä taittuu ja esim. joka ikinen velka-euro ja sentti ovat vielä joku päivä maksetut.

Vaan yhden tärkeän tiedon minä kaikille yrittäjille tässä nyt jaan: Jos juot paljon viinaa ja olet muutenkin huono raha-asioissa, se ei ole se paras mahdollinen kombo. Ihan näin vinkkinä. Ja jos lisäät siihen vielä pienenevän liikevaihdon, kasvavat kulut, masennuksen ja yhden kotona tehtävän keittiöremontin päälle, niin se kombo muuten huononee entisestään.

Kun tuossa lokakuussa katselin tilinauhoja ja mietin, että nyt mennään alas ja rytinällä, niin pääasiassa mietin että antaa tulla, olen ansainnut tämän. Ja että vihdoin tämä hetki koitti kun en pysty enää kikkailemaan eteenpäin. Siihen asti olin elänyt pitkälti päivä ja viikko kerrallaan tavallaan tekohengittämällä firmaa eteenpäin. Oli jotenkin huojentavaa ajatella, että nyt se loppu tuli joten enää ei tarvitse, nyt voin lyödä hanskat tiskiin ja alkaa tekemään jotain ihan muuta. 

Ystävä sanoi tuolloin, että kahta päätöstä elämässään hän ei ole ikinä katunut: Sitä, kun hän lopetti viinan juonnin ja sitä, kun hän lähti musiikkibisneksestä lopullisesti. Se oli jotenkin huojentava mantra. Että elämää on myös musiikkibisneksen jälkeen!

No kuinkas sitten kävikään? Lainarahallahan se oli kammettava firma kuitenkin pystyyn ja lähteä tuuttaamaan eteenpäin, jotenkin kävi niin, että luonto ei sitten kuitenkaan antanut periksi. En oikeastaan missään vaiheessa nähnyt että konkurssi olisi ollut jotenkin häpeä, käänsin sen mielessäni jopa ylpeydenaiheeksi, että perkele, minä ainakin yritin. Mutta silti kuitenkaan en siihen suostunut lähtemään vaan päätin, että jotenkin tämä tästä nyt taas oikaistaan pystyyn ja eteenpäin. Että minähän en mikään italialainen risteilykapteeni ole.

Ja tässä sitä nyt ollaan sitten. Firma on olemassa, joskin hieman veloissa, muttei missään mistä en selviäisi ja ensi vuosi näyttääkin yhtäkkiä ihan hyvältä. Kuten sanoin, aikamoista vuoristorataa.

Tämän kuluneen vuoden olen myös ottanut aika iisisti. Ihan tarkoituksella antanut pään levätä ja rauhoittua ja palautua edellisten vuosien kaaoksista. Mutta nyt kun kupoli alkaa pikkuhiljaa olla taas kunnossa, ainakin paremmassa sellaisessa, ajattelin kiihdyttää taas tahtia. Jotenkin pää pulppuaa ideoita ja ajatuksia kaikesta mitä sitä voisikaan tehdä, fiilis on monella tavalla innokas ja jopa luova. Koska yksi vuoden 2013 suurimmista oivalluksista minulle on ollut se, että olen nuori. Olen 34-vuotias. Ja edessä on vielä ja vaikka mitä, kaikkea ehtii vielä tekemään. Se on huikea tunne kun tajuaa, että oikeasti tulevaisuus on ihan auki ja yksi suuri tuntematon, ihan samaan tapaan kuin mitä se oli viisitoista vuotta sitten koulujen päätyttyä. Silloin sitä ajatteli että maalima on minun, voin tehdä kaiken ja lähti Scarface-tyyppisesti takki auki sitä tutkimaan.

Se, että välissä sujahti yli vuosikymmen ensin kyynistyessä, sitten latistuessa ja lopulta masentuessa, oli vain välivaihe ja päänsisäistä huminaa. Koska oikeasti mikään ei ole muuttunut ja kaikki ne samat mahdollisuudet ovat edelleen edessä. Se on kutkuttava fiilis ymmärtää.

Samalla siis, kun en sitten kuitenkaan uskaltanut musiikkibisnestä jättää, ajattelin ensi vuonna kokeilla myös jotain uutta. Mitä? Ei mitään hajua. Mutta lähdetään katsomaan, mitä vastaan tulee.

Maailma on minun!

torstai 12. joulukuuta 2013


Ihmiset ja ihmisenä oleminen on outoa. Ja kun se on outoa, on ihmisten väliset suhteet sitten vielä sitäkin oudompia. Ja aiheuttavat tunteita.

Viimeiset muutamat viikot ja kuukaudet ovat olleet melkoista tunneviidakkoa ylös ja alas ja vähän sivullekin. Erinäisten kommervenkkien kautta olen tuntenut valtavaa hyvää oloa ja ihastusta, vihastusta ja suuttumusta. Iloa ja surua. Elän melko omituista aikaa monella tapaa juuri nyt.

Mutta tiedättekö mikä tässä ajassa on silti ihan mahtavaa?

Se, että tunnen. Pitkästä aikaa tunnen oikeasti.

Vuosia käsittelin tunteitani monella tapaa väärin. Ensin tukahduttamalla, sitten lääkkeillä ja lopulta viinalla. Ja pitkään vielä viinankin jälkeen sen lääkityksen avulla. Voisin sanoa, että viimeiset ainakin kuusi vuotta käsittelin tunteeni väärin, kohtaamatta niitä ihan sellaisina kuin ne tulivat, aitoina.

Suurin ja vahvin tunne, jonka muistan tuolta ajalta on viha. Sellainen sysimusta viha, jota en ollut koskaan aiemmin tiennyt edes olevan olemassa. Se oli jotain ihan käsittämätöntä ja joka peitti alleen oikeastaan ihan kaiken muun, maalasi mustaksi kaiken ympärillään. Minun ympärilläni. Jos nyt näkisin itseni siinä kunnossa, luultavasti pelkäisin näkemääni.

Se viha kumpusi sisältä ja kohdistui muihin. Se oli niin perkeleen helppo pakokeino ja tekosyy, vihata muita ja vähät välittää. Oikeastihan siis vihasin lähinnä itseäni, mutta kuka sellaista nyt ääneen sanoo? Ja miksi sanoa, sen kun pystyi lähinnä huutamaan sinne pulloon.

Viha toi ahdistuksen, ahdistus toi lääkityksen, lääkitys toi tasaisen mielen. Mielen, joka ei kuitenkaan enää kunnolla tuntenut. Oli vain sellaista harmaata mössöä, kun ääripäät tunteista oli poissa. Mikä siinä vaiheessa ensiapuna oli ainoa oikea ratkaisu. Lääkitys auttoi minut pahimpien hetkien yli, mikä taas  mahdollisti sen, että pystyin alkaa asioitani käsittelemään. Avuksi tuli terapia. Ja baaritkin toki vielä siihen päälle, mutta se terapia oli se tärkein. Koska siitä oli apua ja sen avulla pääsin siitä alkuperäisestä vihan tunteesta eroon. Ensin ymmärsin kääntää sen itseeni ja lopulta, pikkuhiljaa, ymmärtää että ei itseään kannata vihata. Se se vasta turhaa onkin. Ja kun sen ymmärsin, lopetin myös juomisen, mikä taas oli ensimmäinen askel siihen suuntaan, että pystyin taas rakastumaan itseeni uudelleen.

Vajaa vuosi tämän jälkeen uskalsin luopua myös lääkityksestä. Se oli ollut pitkään avuksi mutta nyt en kokenut sitä enää tarvitsevani. Kun jalka menee poikki, niin pikkuhiljaa sen parantuessa pystyy luopumaan jo kainalosauvoista vaikka vähän vielä nilkuttaisikin. Luovuin omistani viime kesänä ja parin kuukauden tolkuttomien vieroitusoireiden jälkeen alkoi tuntua ensimmäistä kertaa siltä, miltä normaalista ihmisestä varmaan asiat tuntuvat. Ne tunteet siis. Että ahaa, tällaista on täydellinen ilo! Jahas, tämä on varmaan sitten se suru. Okei, ahdistus tuntuu tältä ilman viinaa ja lääkkeitä. Mutta kerrankin tuntui upealta antaa kaikkien näiden fiilisten tulla ja huomatta, että hurraa, osaan näitä kohdata ja käsitellä! Olen normaali 34-vuotias mies! Hurraa!

No, nyt on sitten viimeisen kuukauden ja viime viikkojen aikana tullut ensimmäistä kertaa peliin sellaisia tunteita, joita en ole kokenut sitten, no, varmaan lukion. Sekä hyvässä että pahassa. Tällä hetkellä olen ainakin ihastunut, vihainen, pettynyt, iloinen, surullinen, toiveikas ja positiivinen. Koska jotain hyvää on tulossa, tiedän sen. Tunnen sen.

Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen.

Onnellinen siitä että minä tunnen.

Ja nyt, ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan, aion seurata noita tunteita ja totella niitä. Enkä enää ikinä päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun tukahduttamaan ne,  oli tilanne mikä tahansa. Koska ihminen ei voi loputtomiin huolehtia muiden tunteista omiensa kustannuksella, silloin käy niin kuin minulle kävi kuusi vuotta sitten.

maanantai 9. joulukuuta 2013


Tämähän tästä nyt vielä puuttuikin.

Olen ollut tupakoimatta nyt viikon.

Jotenkin tuossa muutama viikko sitten, ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä, tuli sellainen olo, että tupakointi alkoi ns. vituttaa. Olin lenkillä ja tuolla viileässä säässä se otti keuhkoihin enemmän kuin pitkään aikaan. Osasyy varmasti oli siinä, että olin juuri muutamaa päivää aiemmin palannut Japanista, missä röökin poltto on jonkin sortin kansallisurheilua ja sitä myös harrastetaan joka paikassa. Siis ihan joka paikassa. Samalla, kun Mäkkärissä saa imeä tupakkaa kilpaa Big Macin kanssa, sitä myös tulee poltettua ihan tolkuttomat määrät ja se tolkuton määrä sitten kostautui koto-Suomessa aamulenkillä huohottaessa. Ja ensimmäistä kertaa aloin miettimään lopettamista.

Aloin tupakoida 15-vuotiaana, lähes 20 vuotta sitten siis. Tai no, olin minä sitä ennen muutamat röökit siellä täällä poltellut, ensimmäisen maistoin kaverin mökillä, missä löysimme tämän enon puoliksi poltetun Gauloises Blondes –askin takan reunalta. Menimme syvälle metsään istumaan jollekin mättäälle peläten, että se tulipää näkyy mökille asti ja siellä sitä yskittiin menemään 12-vuotiaina. Paria vuotta myöhemmin riparilla homma sitten jäi päälle ja siitä lähtien olen kantanut mukanani punaista Marlboro-askia ja Coltin sytkäriä oikeassa etutaskussani. Toisessa taskussa oli vähintään neljä kiloa purkkaa, jolla kuvittelin peittäväni sen hajun aina kotiin saapuessa. Tuolloin toki Suomessakin sai röökiä poltella kaikissa kahviloissa, millä oli helppo selitellä äidille sitä vaatteisiin pinttynyttä hajua. Kun kato kaikki kaverit polttaa.

Ensimmäistä kertaa jäin kiinni vanhemmilleni vasta 16-vuotiaana. Se oli jotenkin valtavan noloa, meillä kun ei perheessä poltettu. Lupasin lopettaa ja siitä lähtien aina kotiin tullessani piilotin Marlboroni ja Coltini pihan pusikkoon ennen sisälle menoa.

Olen aina pitänyt tupakoinnista. Se on ollut minulle jonkinlainen pieni rauha päivän timmellyksessä ja sellainen arkinen nautinto. Aamulla herätessä. Ruoan jälkeen. Ulos lähtiessä. Jotenkin siitä on tullut sellainen minijuhla, jonka sai itsekseen juhlia onnistumisen jälkeen. Tai epäonnistumisen. Oikeastaan, röökillähän on voinut hoitaa tilanteen kuin tilanteen ja koska olen siitä nauttinut, en ole oikeastaan koskaan yrittänyt edes lopettaa. Minulla ei myöskään ole muutamaa yskää ja palovammaa lukuun ottamatta ollut minkäänlaisia fyysisiä oireita polttamisesta, joten ei se ole oikein painanut mielessä se terveysriskikään. Ajattelin aina, että siihen mennessä kun minulla joku supersyöpä puhkeaa, supersyöpään on myös varmasti keksitty jo lääke. 

Kun reilu vuosi sitten laitoin korkin kiinni, tupakointini räjähti uusiin lukemiin. En niinkään kompensoinut juomattomuutta polttamalla, ainakaan tietoisesti, jotenkin vain tottumukset ja tavat muuttuivat niin, että yhtäkkiä tupakoin huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Samalla kuitenkin ajattelin että kyllä nyt yksi pahe on ihmiselle sallittava ja koska en juoda enää voi, antakaa minun nyt edes polttaa röökiä rajattomasti. En myöskään usko, että juomisen lopettaminen olisi onnistunut jos olisi pitänyt lopettaa polttaminen siinä samalla. Tiedän ettei olisi.

No, nyt se sitten kuitenkin iski. Halu lopettaa ja päästä tuosta eroon tuostakin paheesta. Yksi syy, iso sellainen, on siinä, että olen ensi kesänä lähdössä kiipeämään Mount Elbrusille Venäjälle ja sinne 5642:een metriin ei kyllä rööki suussa kavuta. Ja onhan noita syitä muitakin, lähtien vaikka ihan lapsestani tai vain yleisestä terveydestä, josta olen muutenkin pitänyt viimeisen vuoden ajan paljon aiempaa enemmän huolta.

Se isoin syy siihen, miksi nyt yritän lopettaa, on kuitenkin siinä, että ensimmäistä kertaa tiedän että siihen pystyn. Koska tiedän miten lopettaminen toimii ja kuinka se on pelkästään pään sisältä kiinni, omista ajatuksistani. Olen jo onnistunut lopettaman juomisen ja sen perään, mitä pidän ehkä vieläkin suurempana saavutuksena, olen onnistunut  lopettamaan raskaan lääkityksen. Molemmat henkisesti ja myös fyysisesti raskaita kokemuksia mutta joiden palkinto on ollut niin valtavan suuri, että jokainen vieroitusoire ja henkinen romahdus on ollut sen arvoista.

Olen oppinut sen, että lopettaminen on vain ja ainoastaan psykologinen juttu. Ei sen enempää kuin päätös.

Kun päätin lopettaa viinanjuonnin, aloin järjestelmällisesti muuttamaan ajatusmaailmaani toistamalla itselleni, hokemalla päässäni, että minä en ole enää sellainen ihminen, joka juo. Lähdin ulos, baareihin, bileisiin ja minne lie keikkarientoihin selvistelemään ja vain olemaan sellainen ihminen joka ei enää juo. Ja kun sellaiseksi itseni aloin mieltämään, lopulta en edes ajatellut sitä juomista. Ei minun tarvinnut, minusta oli tullut ihminen jota ei enää juo ja pystyin nauttimaan illastani ja elostani sellaisena ilman että minun tarvitsisi miettiä että olen joutunut luopumaan jostain tai että jäisin jostain paitsi.

Viikko sitten hankin itselleni sähköröökin, joka toimii hyvänä apuna tässä ruljanssissa. Kun imeskelee vähän vesihöyryä keuhkoonsa, voi vähän huijailla itseään samalla kun hokee päässään että minä olen sellainen ihminen joka ei polta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan sanoa, että sellainen minä nimittäin nyt olen. Ja tulen olemaan.

”Pappa. Mun mielestä on kivaa että sä et enää polta. Nyt sä tuoksut teelle”, sanoi kuusivuotiaani torstaina samalla kun hän joulukalenterin luukkua avatessaan laski kuinka monta päivää olen ollut tupakoimatta.

Tiesin heti että tämäkin lopettaminen onnistuu.

torstai 5. joulukuuta 2013


Kyllä mökillä on mukavaa.

Makoilen viileässä talossa Sipoossa, missä perheellämme on ollut mökki 90-luvun puolesta välistä asti. Varpaista on kylmä, mutta onneksi minulla on maailman paksuin peitto päälläni. Pikkumies katselee aamun Pikkukakkosta tuossa vieressä.

Olen aina ollut maalaisihminen vaikka olenkin ikäni asunut Helsingin keskustassa. Tai ehkä juuri siksi. Kun olin lapsi, lähdimme aina kesän alussa koulujen päätyttyä Punkalaitumelle isoisoisäni rakentamalle suvun mökille, missä käytännössä asuimme aina elokuulle asti, läpi koko kesäloman siis. Lapsuuteni suvet olivat siis kuin suoraan suomalaisesta klassikkoelokuvasta, täynnä järvenrantoja, koivuja, kesäsateita ja ulkona paistettuja muurinpohjalättyjä. Ja luontoa, etenkin luontoa. Metsäretkiä, seikkailuja juurakoissa. Kun paluu kaupunkiin koulujen alkaessa koitti, kompensoin metsäkaipuutani partioharrastuksella, joka kesti lähes kaksi vuosikymmentä sekin. Partio oli oiva tapa päästä metsään ja luontoon silloin, kun ei päässyt mökille.

Laman jälkeen, joka ei onneksi osunut perheeseemme pahasti, vanhempani ostivat 1800-luvun lopulla rakennetun maatilan Sipoosta, reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Paikka oli suunniteltu viikonloppukäyttöön, mutta kävikin niin, että vanhempani päätyivät asumaan tänne suurimmaksi osaksi aikaa minun ollessa Helsingissä, missä kävin koulua. Olin teini-iässä ja tuolloin ei mökkielämä juuri kiinnostanut, koska kaverit ja tytöt ja viikonloppujen pussikaljat olivat kaupungissa. Nikkilän keskusta oli niinku ankeinta evör, siis tosi landee huhhuh. Pitkälti tästä syystä minulle ei koskaan oikeastaan muodostunut kovin läheistä suhdetta tähän mökkiin. Ei minua huvittanut täällä rampata kuin pakon edessä ja ehkä jouluna, kunhan pääsi äkkiä pois.

Vanhempieni erotessa Sipoon mökki jäi käytännössä tyhjilleen, koska kaikilla tuntui olevan vähän epäselvyyksiä siitä, että kenen ja koska tätä pitäisi käyttää. Ehkä muistot leimasivat paikkaa liikaa, joten isäni sijoitti itsensä Lahteen äitini palatessa takaisin kotimaisemiimme Etelä-Helsinkiin.

Muutamaa vuotta myöhemmin oma avioeroni iski kaikkine kaaoksineen ja jossain vaiheessa sitä sekasortoa löysin tämän mökin. Pakopaikan. Rauhan.  Minun Sipootani ei muistot liikaa leimanneet, joten pystyin olemaan täällä täydessä rauhassa, maata tämän maailman paksuimman peiton alla ja unohtaa hetkeksi kaiken. Samalla oma poikani kasvoi ja mökistä alkoi muodostua tälle rakas paikka, samaan tapaan kuin Punkalaitumen kesäpaikasta itselleni lapsena. Täällä sai juosta rauhassa pitkin metsiä kesät talvet vailla huolen häivää. Ja varmasti oma rakkauteni tätä paikkaa kohtaan kasvoi pikkumiehen mukana juostessa. Samalla huomasin siirtäväni myös omalle pojalleni sitä maalais-minua, jollaiseksi olin itse lapsena oppinut.

Ja onneksi siirsin.

Tänä päivänä, kun tuntuu siltä, että me ihmiset erkaannumme luonnosta koko ajan vain kauemmaksi, on minun vastuullani vanhempana se, että lapsi ymmärtää sen luonnon arvon. Sen mistä olemme tulleet. Eikä parempaa tapaa siihen ole, kuin sukeltaa tuonne luontoon itse. Ei pelikoneiden ja Youtuubien kautta, vaan itse laittamalla metsurikypärän päähän ja kiikarit kaulaan, ottamalla puukon mukaan ja lähtemällä leikkimään tutkimusmatkailijaa, kuten eilen teimme. Taskulampun kanssa pimeässä metsässä. Sitä tunnelmaa ja kokemusta ei Playstationilla saavuteta.

Ja voi että kun siinä samalla muuten oma mieli tyhjentyy kaikesta ylimääräisestä.

Tämä mökki on minulle nykyään paras tapa nollata arki. Jos joskus siihen tarvittiin baaritiski ja viinaleka, nyt siihen riittää tämä paksu peitto ja tukku sanaristikoita puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa.

”Kyllä mökillä on mukavaa” sanoi nukahtamaisillaan ollut pieni tutkimusmatkailija eilen illalla juuri ennen kuin silmänsä simahtivat.

Ja lapsensa oli samaa mieltä.

maanantai 2. joulukuuta 2013


Tässä viime aikoina on tullut pohdiskeltua aika paljon sosiaalisen median roolia omassa elämässä.

Sitä on jotenkin niin helppo muistella niitä aikoja, kun moisesta hömpötyksestä ei vielä ollut tietoakaan ja kuvitella, että silloin sitä käytti aikaansa jotenkin paljon tehokkaammin ja ihmisiäkin tapasi ihan oikeasti ja kasvokkain. Eli ihan oikeaa elämää virtuaalitapittamisen sijaan. Ajan kultaamien muistojen mukaan olen vähintään ollut supertehokas ulkoilija-lenkkeilijä-lukija-kirjoittaja ja töissäkin paljon aikaansaavempi ja enemmän läsnä siihen asti, kunnes Facebook tuli ja pilasi kaiken. Sitten taannuin apinaksi, joka vain huutelee näppäimistön takaa nokkeluuksia kavereiden seinille sen sijaan, että oikeasti lähtisi niitä kavereita moikkaamaan.

Olen 80- ja 90 -lukujen nuori. Lapsuuteni vietin pitkälti Eira-Kaivopuisto-Ullanlinna-Punavuori -akselilla juosten naama mudassa pusikosta toiseen Star Warsit, MASKit ja Transformersit käsissä. Kyllä meillä kotona Amiga oli, mutta aika vähällä käytöllä, minä olin aina mieluumin pihalla kuin naama kiinni Giana Sistersissa. Teini-iän aikoihn siirryin Koffin puistoon, Transformerseista tuli kaljapulloja ja Star Warseista skeittilauta. Silloin tapa sosialisoida muiden kanssa oli mennä Koffarin tornin juurelle yläpoolille katsomaan, onko siellä ketään. Talvisin viiskulman primulaan. Ei ollut mitään kännyköitä saati internettejä apuna, että voisi katsoa check-init lähimaastosta, että missä kaverit luuraa. Silloin check-in tehtiin inkkitussilla puistonpenkkiin, raitiovaunuista näki aina kuka niissä on käynyt.

Kännykkä mullisti jossain vaiheessa sen, että kaverit sai kiinni muulloinkin kuin kotona ollessaan. Tapaamisten sopimisesta tuli helpompaa, koska sitä pystyi tekemään lennosta. Joskus 90-luvun lopulla tuli netti, mutta se ei vielä pitkään aikaan ollut mikään kovin sosiaalinen foorumi. Netissä katsottiin hitaasti latautuvaa pornoa ja luettiin uutisia, jossain vaiheessa aloitettiin lähettämään vähän sähköpostia mutta sosiaalinen elämä oli kuitenkin edelleen tuon tietokoneen ulkopuolella, siellä Koffareissa ja Kaivareissa, tässä vaiheessa myös jo Cafe Caruselissa, ”trendikahvilassa” joka oli avattu tuonne rantaan.

Liityin Facebookiin muistaakseni vuonna 2007 ensin mollattuani vaimoani aiheesta ainakin vuoden, tämä kun oli varmaan järjestyksessään kolmas suomalainen, joka palveluun liittyi. Sitä ennen olin harjoitellut virtuaalielämää lähinnä Imperiumi.netin messulaudalla, joka oli, ja on kaiketi edelleen, lähes legendaarinen hevimusiikkifanaatikkojen keskustelupaikka. Vielä silloin  ei kuitenkaan puhuttu mistään ”sosiaalisesta mediasta” eikä sen vaikutus ihmisiin ollut mikään kovin valtaisa. Se oli yksi sivu muiden joukossa. Katsoin edelleen mieluummin netistä pornoa kuin jotain kavereiden ”profiileja”.

Sitten jotenkin salakavalasti jossain vaiheessa kävi niin, että koko maailma liittyi Facebookiin. Yhtäkkiä kaikki ne Koffarin ja Caruselin ja Imperiumi.netin kaverit  olivatkin olohuoneessani.

Ja minun mielestäni se oli vain ja ainoastaan hienoa.

On edelleen.

Tänään Facebook on minulle, kuten varmasti monelle muullekin, ehkä se yleisin kommunikaatioväline maailmaan. Oli kyse sitten läheisistä ystävistä tai vain puolitutuista, suurimman osa ajatustenvaihdostani käyn netissä. Ai niin, ja kirjoitan minä jotain blogiakin.

Edelleen SoMe (ai että minä jotenkin hyljeksin tätä lyhennettä) kuitenkin aiheuttaa vähän ristiriitaisia fiiliksiä.

Tuntuu siltä, että olen ehkä jopa sosiaalisempi kuin koskaan ja ihmiset ovat lähempänä kuin koskaan. Kun on yksin kotona ja ikävystyttää, riittää kun avaa koneen ja yhtäkkiä ystäviä onkin läsnä. Esimerkiksi juomisen lopettamisen kannalta sosiaalinen media on ollut kultaakin kalliimpi kaikkine keskusteluineen ja tsemppauksineen, joita tuskin olisi kovin moni lähtenyt vaikkapa puhelimitse huutelemaan. Huonoina hetkinä lähin apu on aina ollut Facebookissa eikä se ole ollut yhtään sen huonompaa apua, kuin tapaamiset kavereiden kanssa oikeassa maailmassa. IRL, niin kuin nuoriso sanoo.

Toisaalta samalla sitten taas sosiaalisen median kautta on jotenkin kauhean helppoa alkaa arvottaa muita ja suhteitaan muihin väärin. Yhtäkkiä asiat,  kuten että ”hei miks toi ei tykkää mun statuksista, tolta mä en oo saanu niinku yhtään Likeä kuukauteen” tuntuvat relevanteilta. ”Et tykänny mun kuvasta, etsä tykkää musta?”

Minulla on ystäviä jotka ihan oikeasti hermostuvat siitä, jos en ole koko ajan facebookin chatissa vastailemassa tai juttelemassa.

Samalla kun sosiaalinen media yhdistää ja lähentää meitä, muuttuu se läheisyyden oletuskin erilaiseksi, yhtäkkiä myös vaadimme olemaan sosiaalisia. Tykkää statuksestani! Vastaa chattiin! 

Se on hieman ahdistavaa. Nykyään useammin ja useammin laitan koneen kiinni tai pyrin ainakin olemaan vilkuilematta facebookkeja ja twittereitä ihan koko aikaa. Haluan yhä useammin olla tavoittamattomissa, tehdä jotain muuta. Minusta se on normaalia.

Mutta minä olenkin 34-vuotias ja elänyt somettoman lapsuuden ja nuoruuden. Uskon, että siinä piilee ase sellaiseen terveeseen tasapainoon elämässäni facebookin ja ulkomaailman välillä.  Osaan tunnistaa molempien parhaat puolet tai ainakin antaa niille hyville puolille enemmän painoa. Minä en ole huolestunut, jos joku ei tykkää jakamastani kuvasta.

Huolestun sitten, kun ystävät eivät halua enää tavata. IRL.




Koska mikään ei riitä, olen avannut Twitter-tilin, mihin päivitän asiaa sekä tästä blogista (SoMe-elämä!) että omasta arjestani (IRL-elämä!). Tili löytyy nimellä @Soberisti ja se on avoimesti kaikkien seurattavissa.

torstai 28. marraskuuta 2013


Tiesin aina että minusta tulee isä.

Se on ollut minuun sisäänrakennettuna jotenkin aina, pienestä pojasta lähtien, että jonain päivänä minullakin on sitten oma perhe. Noin yleisestikin olen aina ollut aika sellainen punainen tupa ja perunamaa -tyyppi ja tuo yleisten standardien mukainen elämä on ollut minulle jotenkin selviö.

(Jos isäni lukee tätä, luulen että hän nauraa nyt ja aika kovaa.)

Muistan poikani syntymän kuin eilisen. Synnytys kesti vähintään yhdeksänsataa tuntia ja siellä Kättärillä sitä pideltiin vaimoa kädestä, että koitas nyt jaksella rakas. Missään, ei siis missään, mies ole niin statisti, kuin synnytyssalissa. Siellä sinkoili kaiken maailman lääkäriä ja harjoittelijaa vähän väliä työntämässä minua sivuun samalla kun parempi puoliskoni ähisi ja puhisi viimeisiä voimiaan ulos. Ja sitä lasta. Viimeisillä minuuteilla tapahtui jotain, joku meni pieleen, ja yhtäkkiä kaikki huusivat, huoneeseen juoksi lisää väkeä, oli tilanne päällä, ja minä huutelin vain edelleen jaksamisia siinä vieressä. Lopulta, viimeisillä voimillaan, vaimoni synnytti meille maailman kauneimman ja terveimmän pienen lapsen. Emme olleet halunneet selvittää sukupuolta etukäteen ja muistan elävästi, kuinka huusin itkunsekaisena maailmalle, että SE ON POIKA! MEILLÄ ON PIENI POIKA! nähdessäni tulokkaan ensimmäistä kertaa. En muista olleeni koskaan niin onnellinen. Paitsi kerran. Nähdessäni morsiameni kävelemässä kohti minua häissämme.

En missään vaiheessa kokenut pelkoa vastuusta. Olinhan aina tiennyt, että minusta tulee isä, joten otin sen vastuun onnellisena vastaan. Kaikki oli muuttunut, olin yhtäkkiä vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni, jopa enemmän. Olin siitä ylpeä.

Muistan aina kuinka varpajaisissani Lostarin tiskillä ystävä sanoi, että ”muista sitten se, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta lapsen elämästä tulet olemaan täysin statisti. Se synnytyssali oli vasta treeniä. Yhdeksään kuukauteen ei ole muuta kuin lapsi ja äiti, sitten tulet vasta sinä.”

Voi olisinpa ymmärtänyt.

Niiden ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana nimittäin tapahtui jotain. Enkä vielä tänä päivänäkään tiedä mitä. Etäännyimme lapsen äidin kanssa toisistamme kauas, yhtäkkiä olimme eri planeetoilla. Minä käsittelin tilannetta olemalla koko ajan enemmän ja enemmän poissa kotoa. Aloin juomaan runsaasti ja notkumaan baareissa ja jatkoilla ja jatkojen jatkoilla, eikä kotiinpaluu enää tuntunut hyvältä. Kotiinpaluu sen pienen pojan luo. Olin toivoton ja sekaisin.

Lopulta, poikani ollessa vuoden ja 43:n päivän ikäinen, erosimme äitinsä kanssa.

Minun punainen tupani ja perunaamaani murenivat kertaheitolla. Yhtäkkiä asuinkin eri osoitteessa kuin lapseni. Se oli psyykkisesti jotain valtavan raastavaa, jotain mitä en osannut kuvitellakaan joutuvani ikinä kokemaan. Aloin juomaan sitä tunnetta pois, turruttamaan.

Samaan aikaan se yhdeksän kuukauden statisti-aika, josta ystävä Lostarin yläbaarissa muistutteli, oli ohi. Ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tutustumaan lapseeni, josta oli yhtäkkiä tullut ihminen. Sellainen joka kommunikoi, leikki, nauroi, itki ja kakkaili housuun. Ja joka ei, ja ehkä onneksi, ymmärtänyt vielä yhtään mitä kulisseissa tapahtuu ja että äiti ja pappa eivät enää olekaan yhdessä. Yhtäkkiä olin kuitenkin yksin lapseeni tutustumassa. Luulen, että siitä alkoi se symbioosi, joka meillä tänäkin päivänä poikani kanssa on. Se sellainen ”kyllä me miehet pärjätään”-homma.

Seuraavina vuosina tapahtui paljon. Samalla kun poika kasvoi ja opetteli elämää, äitinsä ja isänsä  riitelivät verisesti eivätkä olleet väleissä. Pääasiassa siksi, että isänsä ei osannut tilannetta käsitellä, sairastui henkisesti ja ryyppäsi  oloaan pois. Yritti vihata pojan äitiä, koska ei suostunut tunnustamaan itselleen vihaavansa itseään. Jossain vaiheessa huomattiin myös, että poika alkoi oireilemaan huonoa oloa vanhempien tilanteesta, eikä siihen varsinaisesti ainakaan auttanut, että päiväkodista hakemaan tuli krapulainen turvonnut isä. Piti tehdä jotain, palata siihen vastuuseen.

Lopulta, useamman toistaan kaoottisemman vuoden jälkeen, tapahtui jotain, joka muutti tuon pojan, tämän äidin ja etenkin isän elämät pysyvästi. Pysyvämmin kuin mikään ero tai muu kohtalon oikku.

Lopetin juomisen.

Vaikken koskaan juonut poikani seurassa tai tämän silmien alla, en pullon pulloa, hän oli se joka eniten juomisestani välillisesti kärsi. Ymmärsin sen oikeastaan vasta paljon myöhemmin kuin silloin. Silloin lopetin itseni takia. Sen takia, että halusin muuttaa elämäni takaisin sellaiseksi, että kehtaan sen takana seistä. Sellainen se ei nimittäin ollut enää pitkään aikaan ollut. Vai miten muka seistä miehen takana, joka masennuspäissään vihaa itseään, ympäristöään ja  läheisiään ja kanavoi sen vihan viinapulloon paetakseen. Ei se ole mikään mies. Saatika isä. Se on pelkuri.

Pieni poikani täytti eilen kuusi vuotta. Tuo pieni kuusivuotias on paras ystäväni ja tärkein asiani maailmassa ja olen suunnattoman ylpeä kuinka yhdessä äitinsä kanssa, jonka kanssa olemme nykyään erittäin hyviä ystäviä, olemme hänet kasvattaneet.
Annoin hänelle lahjaksi rummut, mikä oli joko paras idea ikinä tai huonoin koskaan, se selviää ajan saatossa.

Se on tällaisina päivinä, kun sitä ymmärtää miten paljon on oikeasti saanut ja miten paljon on meinannut menettää.

Monta vuotta pullo suussa mietin ja surin sitä, miten asiat olivat menneet ja kuinka sen punaisen tuvan romuttumisen myötä menetin kaiken. Nyt mietin miten paljon minulla on ja miten asiat olisivat pahimmassa tapauksessa voineet mennä. Se on pelottava ajatus, perunamaita kun pystyy aina kylvämään uudelleen.

Noiden rumpujen lisäksi parhaan lahjan, mitä olen kuusivuotiaalleni koskaan voinut antaa, annoin 5.9.2012.

Silloin poikani sai selvän isän.

maanantai 25. marraskuuta 2013


Voi pojat, että on mukavaa maata omalla sohvalla. Reissut on nyt reissattu vähäksi aikaa ja koti tuntuu taas hetken maailman parhaalta paikalta. Paitsi että kirjoitan tätä kello neljä aamulla, koska elän vaihtoehtoisesti joko Japanissa, missä ollaan sen seitsemän tuntia edellä, tai sitten Jenkeissä, missä kello on vasta yhdeksän illalla. Jet lag. Ihanaa.

Jostain syystä viimeiset pari viikkoa maailmalla ova olleet henkisesti jotenkin aikamoista ristiriitaa. Samalla, kun on tehnyt äärimmäisen hyvää päästä pois kotoa, nähdä uusia paikkoja ja tavata uusia ihmisiä, olen jostain syytä läpi reissun tuntenut valtavaa epävarmuuden tunnetta. Jotenkin ehkä se etäisyys kaikesta ja se, että katson arkeani kauempaa on aiheuttanut sen, että tuo katse on muuttunut vähän turhan kriittiseksi. Ylianalyyttiseksi. Kun ei puhu kenenkään kanssa kolmeen viikkoon, alkaa ajatella, että jokin on vialla.

Mikä?

Ei varmasti oikeasti mikään, päässä nyt vain on jonkinlainen sumppu. Sumppu ihmisiä, parisuhteita, ystävyyssuhteita, työsuhteita ja jotain siltä väliltä. Sitä on helppo ajautua sellaiseen kuvitelmaan, että kaikki ovat sinua vastaan ja siellä ne Suomessa kaikki juonittelevat nyt ja sinulle nauravat. Ja ai että kun ne varmaan muuten pilkkaavat tätäkin kirjoitusta.

Siitä tunteesta taas on helppo siirtyä siihen defensiiviin, että ei minua kiinnosta, tehkööt mitä haluavat, sanokoot mitä sanovat, minä olen vahva itsenäinen ja kaiken sen yläpuolella. Joka on sitten taas se toinen ääripää oloista, jolla on helppo piilottaa se, että harmittaa. Ja mietityttää. Sitä kun on niin paljon helpompaa aina sanoa, että minä en ketään tarvitse, minä olen kivestä veistetty ja vähät välitän, kuin että sanoisi että minä olen yksinäinen.

Mutta kyllä minä vähän olen.

On täysin eri asioita olla yksin ja olla yksinäinen. Yksinolosta nautin täysin siemauksin edelleen. Vihdoin. Viimeiset kolme viikkoa maailmalla vietin suurimmaksi osaksi itsekseni ja rakastin sitä. Kävellen yksikseen pitkin New Yorkin ja Tokion katuja ja katsellen kanadalaista luonnonmaisemaa vain oma itseni seuranani, olo oli rauhallinen. Hyvä.

Yksinäisyys taas on jotain, mitä on vaikea kuvailla. Narsistisesti sen voisi laittaa sellaisiin raameihin, että tuntuu siltä kuin kukaan ei minusta enää välitä, kukaan ei halua kanssani olla ja olen merkityksetön. Mutta jos sen sanoo ääneen, se kuulostaa, no, juuri siltä, narsismilta. Jos sanon, että välillä tuntuu siltä että kukaan ei pidä minusta, olen kuin siideripäissään diskon vessassa itkevä pissaliisake ensimmäisellä baarireissullaan. On turhauttavaa kun ei oikeastaan osaa sanoa, mistä tämä tunne tulee, ei ole mitään erityistä syytä. Ja oikeastaan, vielä turhauttavampaa on etten osaa tätä tunnetta kuvata tarkemmin, purkaa sitä palasiksi. Tekisi mieli sanoa kaikille jotain, mutten tiedä mitä. Joku sisällä ahdistaa ja se liittyy kanssaihmisiin. Perkele. Ihmiset on vaikeita. Minä etenkin.

No, ehkä tämä yksinäisyys nyt vain ylikorostuu kun on ollut kaukana poissa ja tunne poistuu taas, kun pääsen palaamaan omiin arkirutiineihini päästyäni takaisin kotiin.

Ja mitä jos vaikka ottaisi siitä tunteesta kiinni? Ehkä tässä nyt pitäisi lakata vellomasta siinä yksinäisyyden tunteessa ja tehdä asialle jotain sen sijaan, että itken täällä baarin vessassa tukka pöntössä.

Joo. Niin teen.

Aloitan ottamalla tällä viikolla kuusi vuotta täyttävän poikani syliini. Ei liene parempaa tapaa kumota omaa merkityksettömyyden tunnettaan.

Sitten soitan ystävälle ja kysyn kuulumiset.

Sitten huomaan, etten olekaan yksin.

perjantai 22. marraskuuta 2013


Kohta on kolme viikkoa reissaamista alla, kahden päivän päästä lähden kotiin.  Huikea matka. Takana on kolme maanosaa, viisi maata, neljä aikavyöhykettä, yhdeksän lentoa ja 52 tuntia lentokoneessa istumista. Olen nähnyt vesiputouksia Kanadassa, NHL-ottelun New Jerseyssa ja temppeleitä Tokiossa. Edessä on vielä muutama keikka, Disneyland ja kymmenen tunnin lento Japanista kotiin.

Oi ihana koti. Oma sohva. Suomalainen suihku. Ja suomalainen vessapaperi. Ruisleipä. Eniten luonnollisesti ikävöin poikaani josta en ole ollut aiemmin koskaan näin pitkään erossa.

Yhteen asiaan olen erityisesti kiinnittänyt huomiota sekä täällä Tokiossa että viime viikolla New Yorkissa.

Molemmissa yksistä maailman suurimmista metropoleista niiden asukkaat kiinnittävät huomiota omaan kaupunkiinsa. Kunnioittavat sitä, rakastavat sitä.

New York on täynnä pieniä puisto- ja oleskelukeitaita, missä kaupunki tarjoaa asukkailleen paikan istua ja hengähtää. Edellinen pormestari Bloomberg oli ottanut asiakseen tehdä suurkaupungin pienistäkin puistoista paikkoja, joissa sen asukkaat voisivat edes hetken rauhoittua sen sykkeen seassa. On piknikpöytäryhmiä ja lepotuoleja. Ja kaupunkilaiset kiittävät käyttämällä niitä, tekemällä niistä omiaan, pystyttämällä niiden ympärille ties mitä markkinoita, pieniäkin tapahtumia. Samaan olen törmännyt mm. Beriliinissä. Kaupunkilaiset itse pitävät puistojaan kunnossa, ovathan ne yhteisiä.

Manhattanin 5th Avenuen Bryant Parkin penkissä oli muistolaatta, jossa luki ”Placed here by Hines in memory of Ann and Bernie Shcmittke”. Muisto ystävältä niille, jotka puistossa viettivät aikaansa, oman kaupunkinsa sydämessä.

Tokiossa ollaan sinänsä jo ihan omalla levelillään tämän kunnossapidon kanssa, täällä kun ei ole edes röökin stögöjä, saati roskia kaduilla vaikka roskiksiakaan ei ole missään. Juuri äsken vierailin Meiji Jingun temppelipuistossa, missä katsoin, kuinka nuori mies oman arkikiireensä keskellä pysähtyi keräämään maasta jonkun muun siihen jättämiä tupakoita.

Laitapa Helsingissä lepotuoleja Ruttopuistoon, niin ne ovat viikossa tuhottuja. Vähintään joku jekkupena on käynyt niiden päälle kusemassa. Otapa Helsingistä roskikset pois katukuvasta, niin me hukumme hetkessä tyhjiin pahvikahvikuppeihin kaduilla. Koska sellaiset pitää juoda aina kävellessä, koska maailmallakin tehdään niin. Ei ole aikaa pysähtyä kahvilaan katsomaan omaa kaupunkia, kotia. New Yorkissa otettiin kesän alussa käyttöön uudet kaupunkipyörät. Ne ovat ehjänä telineissään silloin, kun kaupunkilaiset eivät niitä aja. Helsingissä ne ovat kolera-altaan pohjassa viimeistään parin kuukauden jälkeen. Loput on huvikseen potkittu kieroiksi telineisiinsä. Koska ne eivät ole omia.

Mutta kun ovathan ne!

Kaupunki on omamme.

Ja minä haluaisin, että omaa kaupunkiamme kunnioitettaisiin pitämällä sitä hyvänä, arvostamalla sitä, ymmärtämällä että se on meidän yhtä lailla kuin oma pihamme on.

Brooklynissa naapurustot kokoontuvat tasaisin väliajoin päättämään oman alueensa asioista, puistojen käytöstä, koripallokentän vuoroista. Naapurustot saavat myös itse päättää, onko ok jos tuohon kulman taakse juuri avannut kahvila saa rakentaa itselleen terassin. Yleensä saa, se on mukava lisä siihen omaan kaupunkiin, omaan kortteliin. Olin taannoin mukana yhdessä tällaisessa naapuruston counsil-kokouksessa. Oli silmiinpistävän hienoa, kuinka paikalla olleet perheenäidit ja juristit sulassa sovussa miettivät, että pitäisiköhän tuota koripallokenttää pitää iltaisin vähän pidempään auki.

Voisiko olla niin, että jos oikeasti osaisimme Helsingissäkin kunnioittaa sitä kaupunkia, missä elämme, ymmärtää että se on meidän omamme, saisimme ehkä itse rakentaa siitä myös näköisemme? Jos arvostaisimme sitä, voisimme ehkä jossain vaiheessa päästä tilanteeseen, missä ei tarvitsisi rakennusvirastojen ja valvirojen olla niitä, jotka päättävät minkä kokoinen ja muotoinen terassi saa naapurin kapakassa olla ja kuinka pitkään sitä saa pitää auki, vaan voisimme päättää siitä itse. Ehkä samalla kun valitamme siitä, kuinka byrokratia ja virkamiehet eivät anna meille mahdollisuutta tehdä esimerkiksi Helsingistä kansainvälistä ja asukkaittensa ehdoilla toimivaa, ai että miten kauhea sana, metropolia, voisimme miettiä että mistä se johtuu? Ehkä siitä, että me emme pidä itse kaupunkia hyvänä. Meidän mielestä kun on ihan ookoo kännissä heitellä puistonpenkit Töölönlahteen. Se on ”hauskaa”.

Ajatella, jos kaupunki voisikin muuttua oikeasti sellaiseksi, jota me haluaisimme sen luultavasti olevan, eläväksi, kauniiksi, asukkaidensa tekemäksi kodiksi.

Me emme tule pääsemään sellaiseen tilanteeseen niin kauan kuin jokainen vihreä city bike löytyy Hietalahden satama-altaasta ja joku potkii Kaivopuiston shakkikentän puusta veistetyn kotkan katoltaan alas huvikseen. ”Mitä välii ku ei se oo mun.”

On se.

tiistai 19. marraskuuta 2013


Tajusin tässä yhtenä päivänä, että en ole ollut sairas nyt yli vuoteen.

Siis kipeä. Ei flunssan flunssaa, pöpön pöpöä, mitään. Yleensä kuitenkin sitä on ollut tapana sairastella vähintään muutaman kerran vuodessa joku tehokas nuha alta pois ja kärsittyä vähän kuumetta syksyn ja talven timmellyksessä. Viimeistään yleensä syksyllä päiväkodin alkaessa on pikkujätkän mukana tullut joku nuha kotiin asti ja vienyt sohvapotilaaksi edes muutamaksi päiväksi. Nyt ei ole ollut mitään. Siis sinä aikana, kun olen ollut juomatta. Ei mitään.

Piti oikein tutkia asiaa ja tadaa! 

Runsas alkoholinkäyttö heikentää elimistön vastustuskykyä ja päästää kehon alttiiksi niin flunsapöpöille kuin ärhäkämmillekin bakteereille.” Ensimmäinen Google-poiminta. 

Voimakas fyysinen tai psyykkinen stressi heikentää vastustuskykyä, sillä se muun muassa vaikuttaa haitallisesti puolustuksen kannalta tärkeiden valkosolujen ja vasta-aineiden määrään ja aktiivisuuteen.” Toinen hakuosuma.

Voisi tietenkin olettaa, että nämäkin hommat olisi 34-vuotiaana jotenkin itsestäänselvyyksiä, mutta eipä ole tullut aiemmin ajateltua asiaa. Minä sitäpaitsi ihan oikeasti olen aina luullut, että sillä viinalla pystyi parantamaan flunssaa. “Tappamaan baktreereita.” Kun tarpeeksi monta Jägeriä tempoi koneistoon, luulin että se ehkäisee sairastumista. Ihan oikeasti luulin. Tai ainakin halusin luulla.

Ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien skeittaus- ja lumilautailuaikojeni olen viimeisen vuoden ajan liikkunut säännöllisesti. Pyrin tekemään jotain fyysistä, oli se sitten lenkkeilyä, kävelyä tai vaikka takaisin ohjelmistoon ottamaani skeittausta vähintään kolme kertaa viikossa. Pääasiassa siksi, että se tekee pääkopalle hyvää ja tuulettaa mieltä. Ja siksi, että edelleen, vielä yli vuosi korkin sulkemisen jälkeen, minulla on liikaa energiaa jota pitää jollain tapaa tuhlata, sellaista energiaa joka ennen meni siihen juomiseen. Se tuntuu nyt jotenkin ihan älyttömältä, se että aiemmin sitä tuhlasi suurimman osan ajastaan, kapasiteetistaan ja voimistaan alkoholinkäyttöön. Ja nyt sen oikeastaan vasta tajuaa miten paljon se söi muutakin kuin pelkkiä aivosoluja.

Siinä samassa sitten, kuin varkain, huomaan myös ruokavalionikin muuttuneen terveelliseksi, lähinnä ehkä koska olen tämän liikkumisen myötä alkanut kiinnittää siihen enemmän huomiota. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitäkin.

Ja kaiken tämän myötä olen terveempi kuin koskaan.

Oikeastaan tätä nykyä ei kulu päivääkään etten ihmettelisi miten huonossa kunnossa taannoin olinkaan. Siis viimeiset kymmenisen vuotta. Jos nyt puhutaan pelkästään siis fyysisestä puolesta, tuntuu ihan käsittämättömältä että olen kohdellut kehoani kuten olen. Olin lihava, huonokuntoinen, vastustuskyvytön raakki, joka hengästyi yhdestä kerroksesta portaissa. Sen lisäksi, että ryyppäsin palleatyräni järkyttävään kuntoon ja ruokatorvessani oli viinan aiheuttama reikä, kärsin verenpaineesta ja kroonisesta närästyksestä. Näin muutaman asian mainitakseni.

Itse asiassa, enemmänkin jaksan iloisena ihmetellä sitä, miten iso muutos voikaan ihmisessä tapahtua. Suunnittelematon muutos. Minä kun kuitenkin lopetin juomiseni psyykkisistä syistä, en siksi että fyysinen minäni oli rapakunnossa.

Vaan onneksi voi.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän keho kiittää.

Ja kehon myötä myös mieli.

perjantai 15. marraskuuta 2013


Olen varmasti maailman tylsin ihminen.

Olen nyt ollut kohta viikon New Yorkissa tekemättä mitään. Kaupungissa, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat, joka ei tunnetusti koskaan nuku ja joka tarjoaa ihmiselle kaiken mitä tämä voisi haluta, minä en tee mitään. Tällä viikolla pelkästään keikkoja olisi ollut The Eaglesista High on Fireen, Kvelertakiin, Eyehategodiin ja Morbid Angeliin, mutta minun on tehnyt mieli mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta.

Rakastan tylsyyttä. Se on valinta.

Niin se vain on. Ja niin haluan sen olevan. Aiemmin olisin varmasti vastannut New Yorkin kutsuun lähtemällä sompailemaan ympäri East Villagea ja Meatpackingia tavoitteena jokainen vastaantuleva baari ja seikkailu. Niin olen täällä aiempina vuosina tehnytkin, mutta nykyään se tuntuu todella kaukaiselta. Joltain sellaiselta, mikä ei kiinnosta enää yhtään.

Rakastan New Yorkia yli kaiken, tämä on lempipaikkani maailmassa, mutta rakastan tätä nykyään ihan uusista syistä.

Uskokaa tai älkää, tämä on yksi maailman rauhallisimmista kaupungeista. Eilen istuessani Union Squaren kulmalla, siis aivan Manhattanin ytimessä, ympärillä vallitsi rauha.  Rauha, johon oikein kiinnitin huomiota ja tuudittauduin. Oli hiljaista, ihmiset istuskelivat kahvit kädessä ympärillä, jotkut pelasivat shakkia. Keskellä maailman vilkkainta kaupunginosaa. Ja samanlaisia rauhan pesäkkeitä New York on pullollaan, yhtäkkiä kulman takaa Fifth Avenuelta voi löytyä puisto, penkkejä, hiljaisuus. Se on minun New Yorkini nykyään.

Toki, varmasti osansa asiassa on ihan jo tämä ikäkin. Että ei sitä enää samalla tavalla jaksa kuin nuorempana. Ja jotenkin se, että olen ne sekoilut kuitenkin ehtinyt jo sekoilla ja Meatpacking bar hoppingit hoidella, niin enää ei tarvitse. Mutta samalla kuitenkin se vain on niin, että kun ei enää juo, niin ei tuonne yön sykkeeseenkään enää oikein huvita lähteä. Mieluumin makaan villasukissa ja olohousuissa sohvalla ja menen ajoissa nukkumaan, olin sitten Berliinissä, New Yorkissa tai kotona.

Asia, joka voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jonka ymmärsin vasta 34-vuotiaana, on se, että mitään ei tarvitse tehdä, jos ei huvita. Paitsi maksaa ehkä veroja ja kuolla. Ehkä.

Aiempi minä, jonka oli aina ja pakko olla joka paikassa missä tapahtuu, ja jonka oli pakko notkua siellä jossain aina loppuun asti, tuntuu idiootilta nyt. Se tyyppi kuvitteli, että pahinta on jos missaa jotain niinku tiäksä tosi tärkeet ja niinku kreisii koska ei ole paikalla. Koin jotain kuvitteellista sosiaalista painetta siitä, että pitäisi lähteä sinne, tänne ja tuonne, koska muutkin lähtevät. Tai ainakin luulin, että lähtevät. Ja jos eivät lähde, ovat tylsiä! Tänään, nyt, kaikki tuo tuntuu todella typerältä. Ja se jopa hieman harmittaa, että sen tajuamiseen vaadittiin viimeisen vuoden kaltainen katarsis. Jos olisin ymmärtänyt tämän viisi vuotta sitten, olisin saattanut voida pelastaa jopa yhden avioliiton ja useamman ystävyyssuhteen.

Mutta äh, jossittelu sikseen, mennyt meni jo ja nyt ollaan tässä. New Yorkissa. Tylsistymässä. Hymy kasvoilla. Tylsyys on minun uusi baarikierrokseni ja sen ymmärrettyäni elämänlaatuni on parantunut kohisten ja tämäkin reissu on silkkaa parhautta.

Ensi viikolla olen lähdössä Tokioon. Jos joku sanoo, että New York on kaupunki joka ei koskaan nuku, niin kokeilkoot Tokiota ensin. Se nimittäin sykkii se kaupunki. Ja nyt lähden sinne ensimmäistä kertaa selvin päin, jolloin kokemus kaupungistakin tulee varmasti olemaan aika erilainen.

Viekö se syke mennessään? Nähtäväksi jää. Otan kuitenkin varmuuden vuoksi tukun sanaristikoita mukaan.

Koska kyllä, olen juuri niin tylsä.

Mutta elämäni ei. Elämäni ei ole tylsä vaan se on sellainen millainen sen haluan juuri nyt olevan.

tiistai 12. marraskuuta 2013


Kello on kuusi aamulla ja istuskelen Brooklynin Williamsburgissa. Jostain syystä New Yorkissa tuoksuu mielestäni aina vähän joulu.

Viime viikko meni Kanadassa maailman sympaattisimmassa Sydneyn kaupungissa Nova Scotiassa, missä olin paikallisen musiikkikonferenssin vieraana. Ja ai että miten mukava viikko olikin. Sen lisäksi, että uusissa paikoissa käyminen ja uusiin ystäviin tutustuminen on aina antoisaa, myös työn kannalta kulunut viikko oli hyvä ja lupaava. On tämä vain outoa miten ylös ja alas tässä mennään koko ajan, ei siitä kuitenkaan ole kuin kuukausi kun olin tekemässä konkurssia. Nyt pöydällä onkin taas yhtäkkiä lupaavia asioita tulevaa ajatellen ja fiilis on odottavan hyvä.

Viime viikko oli muutenkin omiaan auttamaan taas ajatusten keräämisessä kasaan ja niiden jäsentelyssä. Niin se vain on, että välillä pitää päästä kauas pois kotoa jotta osaa nähdä sen kodin hienouden. Ja etäisyys omaan arkeen näyttää usein, että se oma arki onkin oikeastaan aika mukavaa kun sitä tarkastelee kauempaa. Ja nyt olo on sellainen, että sitä oikein odottaa paluuta siihen omaan arkeensa reissun päätteeksi. Siitä myös yleensä tietää että matka on ollut hyvä, kun sen päätteeksi on mukava palata kotiin. No, tässä on viikko New Yorkia ja toinen Tokiota edessä, eli hetki menee vielä.

Mutta hetkeksi vielä takaisin Kanadaan. Kuten sanoin, olin Sydneyssa Nova Scotia Music Weekin delegaattina, yhtenä neljästä suomalaisesta. Kaiken kaikkiaan konferenssiin osallistui noin tuhat ihmistä, joista viitisenkymmentä tuli Euroopasta. Viikkomme koostui lukuisten keikkojen lisäksi paneelikeskusteluista, tapaamisista, lounaista, dinnereistä ja key noteista iltojen kuluessa lähinnä kännissä. Itse nautin espresso-övereitä ja hihittelin muille.

Yhtenä aamuna minulla oli tunnin speed meeting -sessio, missä paikallliset artistit ja managerit saivat kukin viisi minuuttia aikaa vakuuttaa minut tuotteestaan. Yksi eteeni istunut pitchaaja oli banjonsoittaja Zac Crouse.

”Mitä sinä tekisit, jos paras ystäväsi kuolisi käsivarsillesi?” Crouse aloitti ja katsoi suoraan silmiin.

Häh?

”Minä sairastuin vakavasti henkisesti. Olen mielisairas. Tiedätkö millaista se on?”

Että mitäköhäh?

Siinä se kaveri kyseli ja katseli silmiin. Ja hymyili. Minä taisin vaikuttaa vähän idiootilta, ja Crouse totesikin, että älä huoli, hän on tottunut näihin epämiellyttäviin hiljaisuuksiin, hän jopa nauttii niistä, nauraa niille. En tainnut saada muuta suustani, kuin että ”Wow”.

Juttelimme pitkään yli sen alkuperäisen viiden minuutin ajan, joka näitä speed  meetingeja varten oli varattu. Crouse kertoi kuinka oli ollut parhaan ystävänsä kanssa melomassa ja retken traagisena päätöksenä ystävänsä oli kuollut Crousen käsiin. Nuoren miehen aivokapasiteetti ei ollut riittänyt tätä käsittelemään, hän sairastui pahasti ja kärsii vakavasta post-traumaattisesta stressistä joka ilmenee monin tavoin. Käsitelläkseen tapahtunutta sekä etenkin omaa sairastumistaan, Crouse on purkanut oloaan kahteen rakkauteensa; musiikkiin, sekä melontaan tekemällä Paddling To The Ocean –nimiseen dokumentin, jolla hän kunnioittaa ystävänsä muistoa melomalla yli 1500 kilometrin matkan Ottawasta Halifaxiin. Hän on päättänyt ottaa asiakseen puhua ääneen sairaasta mielestä terveessä ruumiissa, jostain, joka on monille aika tuntematon ja epämiellyttäväkin asia kohdata.

Myöhemmin saman päivän iltana katselin Crousea keikalla, kun hän banjo kädessä puhui täydelle salille asiastaan hiljentäen koko yleisön. ”Don’t worry, I’m used to these awkward silences” hän sanoi jälleen nauraen päälle.

Ihmisten on usein vaikea ymmärtää sairastunutta mieltä. Sitä pelätään, koska sitä ei tunneta. Jos katkaiset jalkasi, saat sauvat ja kipsin ja kaikki osaavat tsempata, että hei, pari kuukautta ja olet taas kunnossa. Mutta kun kerrot, että mielesi on sairastunut, vastauksena on lähinnä juuri tuo awkward silence. Ja ehkä siksi, toisin kuin Crouse, moni jättää kertomatta. Pysyy vaiti.

Muistan kun oma masennukseni puhkesi. Sen sijaan, että sitä olisi kohdattu sairautena, liian moni oli sitä mieltä, että tuohan nyt on vain jotain krapulaa tai jotain. Ja että kyllähän nyt kaikkia vähän ahdistaa, lopeta tuollainen märehtiminen ja paskassa vellominen ja ryhdistäydy. Moni ystävistäni ja läheisistäni oli pitkälti sitä mieltä, että ei masennus mikään oikea sairaus ole, se on vain hetkellinen olotila ja vaikka sitä yritti selittää, sitä ei ymmärretty.

Masentuneelle asian sivuttaminen tuntuu murskaavalta. Sitä lopettaa huutamasta apua, koska ei tule kuulluksi. ”Krapula”, sanovat.

Minä sain asiani esiin vasta oikeastaan aloitettuani tämän blogin, joka tämäkin on edelleen aika monelle ”ulinaa” ,”valitusta” ja ”huomionhakuisuutta”. Itse tiedän, että tämä blogi on minun melontamatkani ja banjonsoittoni, tapa käsitellä sitä sairautta, joka mielessäni on ollut. Enkä sitä häpeile.

Muutama viikko sitten YLEn urheilutoimittajana tunnettu Tapio Suominen tuli julkisuuteen puhumaan vakavasta masennuksestaan. Siis se Suominen, joka on ruudussa aina rauhallisuuden perikuva ja hymyilee paljon. Eihän se voi masentunut olla!  Suominen teki omat Zac Crousensa, päätti puhua ääneen, kertoa sairaudestaan antaen sille kasvot ja toivoen että ehkä edes joku ymmärtäisi asiaa tämän jälkeen paremmin.

En yksinkertaisesti voisi kunnioittaa häntä enempää. Häntä ja Zac Crousea, sairaita mieliä terveissä ruumiissa.

torstai 7. marraskuuta 2013


Siitä on nyt melko tarkalleen neljä kuukautta, kun söin viimeisen SSRI-lääkkeeni puolikkaan. Se oli viimeinen pala lääkitystä, jonka aloitin neljä vuotta aiemmin ja jonka alasajo käynnistettiin asteittain viime keväänä.

Ensimmäisen kuukauden vieroitusoireet ovat vahvasti tuoreessa muistissa ja ne jatkuivat yllättävän pahoina ja yllättävän pitkään, joskin onneksi koko ajan lieventyen. Oikeastaan vasta nyt voi alkaa sanomaan, että fyysisiä oireita ei enää ole.

Vasta nyt myös oikeastaan huomaan todella lääkkeen vaikutuksen ja kuinka vahvoja ne ovat olleet leikkaamaan tunnetiloista niitä ääripäitä pois, tasoittamaan oloa. Eli siis tekemään juuri sitä, mihin SSRI:t on tarkoitettukin, tukemaan kuntoutusta, jonka päätyö tehdään terapiassa. SSRI:t eivät siis paranna, mutta yhdessä psykoterapian kanssa ne toimivat kuin kainalosauva, auttavat kuntoutumaan.

Tässä parin kuukauden aikana on tullut eteen monenlaisia hetkiä, jolloin olen huomannut miten täydellisen erilailla nyt, lääkkeettömänä, kohtaan tilanteita. Tuntuu, kuin olisin saanut tunteet takaisin. Hallitsemattomat aidot ihmisen tunteet, niin hyvässä kuin pahassakin. Ahdistus on tuntunut ahdistavammalta kuin vuosiin, mutta ensimmäistä kertaa kohtaan sen ja omat aivoni osaavat käsitellä asian kuntoon. Mutta tuota vaikeiden asioiden kohtaamista on kyllä joutunut todella opettelemaan.

Viimeksi eilen riidellessäni ystävän kanssa huomasin, etten ole pitkään aikaan suuttunut niin puhtaasti ja rehellisesti kuin tein, en, vaikka syytä, ja ehkä tarvettakin, olisi ollut. Aiemmin lääkitys on leikannut sen ääritilan pois. Samalla kuitenkin siitä suuttumisesta rauhoittuminen oli nopeaa, enää en jäänyt siihen vellomaan vaan vedin syvään henkeä. Osasin olla. Poltin tupakan ja jatkoin eteenpäin.

Olenkohan ehkä vihdoin oppinut riitelemään normaalisti? Hienoa! 

Huvittavaa on, että tässä 34-vuotiaana opettelen itse samoja asioita ja tunteita, joita yritän kuusivuotiaalle pojalleni opettaa. Vastoinkäymisten kohtaamista ja käsittelyä. Välillä tuntuu, että minulla olisi enemmänkin häneltä opittavaa kuin toisinpäin.

Olen viime kuukausina itkenyt paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin. Olen ihan tietoisesti yrittänyt surra niitä suruja, joita aiemmin ryyppäsin unholaan ja lääkitsin taka-alalle. Kuten terapeuttini sanoi, minulla taitaa olla aika monta itkua jäänyt itkemättä ja niiden aika on nyt. Samalla kuitenkin perusvire on ollut positiivinen. Olen surrut asioita enemmänkin haikeuden ja hyvän kautta.

Se on ollut myös hyvä osoitus siitä, että myös ne positiiviset tunteet ovat tehneet paluun. Hyvä olo on paljon parempi hyvä olo, kuin mitä se oli lääkkeiden aikana ja sen on huomannut ihan pienissäkin arkisissa asioissa. Kuten nyt vaikka elokuvia katsellessa tai musiikkia kuunnellessa, kun karvat nousevat pystyyn ja iho menee kananlihalle. Tai vaikka kanadalaisessa karaokebaarissa, missä huonosti tulkitsemani Backstreet Boys –versiointi sai valtavan adrenaliiniryöpyn ja hyvänolontunteen aikaan.

Viikko sitten vein poikani Hevisauruksen keikalle. Katsoessani pienen ihmisen vilpitöntä onnea tämän huutaessa Räyhiä sydämensä kyllyydestä oma sydämeni oli pakahtua ja silmästäni valui kyynel.

Niin puhdasta onnen kyyneltä en ole vuodattanut ehkä koskaan.

Ja ai että miten hyvä olo siitä tuli.