Tiesin aina että minusta
tulee isä.
Se on ollut minuun
sisäänrakennettuna jotenkin aina, pienestä pojasta lähtien, että jonain päivänä
minullakin on sitten oma perhe. Noin yleisestikin olen aina ollut aika
sellainen punainen tupa ja perunamaa -tyyppi ja tuo yleisten standardien
mukainen elämä on ollut minulle jotenkin selviö.
(Jos isäni lukee tätä,
luulen että hän nauraa nyt ja aika kovaa.)
Muistan poikani syntymän
kuin eilisen. Synnytys kesti vähintään yhdeksänsataa tuntia ja siellä
Kättärillä sitä pideltiin vaimoa kädestä, että koitas nyt jaksella rakas.
Missään, ei siis missään, mies ole niin statisti, kuin synnytyssalissa. Siellä
sinkoili kaiken maailman lääkäriä ja harjoittelijaa vähän väliä työntämässä
minua sivuun samalla kun parempi puoliskoni ähisi ja puhisi viimeisiä voimiaan
ulos. Ja sitä lasta. Viimeisillä minuuteilla tapahtui jotain, joku meni
pieleen, ja yhtäkkiä kaikki huusivat, huoneeseen juoksi lisää väkeä, oli
tilanne päällä, ja minä huutelin vain edelleen jaksamisia siinä vieressä. Lopulta,
viimeisillä voimillaan, vaimoni synnytti meille maailman kauneimman ja
terveimmän pienen lapsen. Emme olleet halunneet selvittää sukupuolta etukäteen
ja muistan elävästi, kuinka huusin itkunsekaisena maailmalle, että SE ON POIKA!
MEILLÄ ON PIENI POIKA! nähdessäni tulokkaan ensimmäistä kertaa. En muista
olleeni koskaan niin onnellinen. Paitsi kerran. Nähdessäni morsiameni
kävelemässä kohti minua häissämme.
En missään vaiheessa kokenut
pelkoa vastuusta. Olinhan aina tiennyt, että minusta tulee isä, joten otin sen
vastuun onnellisena vastaan. Kaikki oli muuttunut, olin yhtäkkiä vastuussa
jostain muustakin kuin itsestäni, jopa enemmän. Olin siitä ylpeä.
Muistan aina kuinka
varpajaisissani Lostarin tiskillä ystävä sanoi, että ”muista sitten se, että
ensimmäiset yhdeksän kuukautta lapsen elämästä tulet olemaan täysin statisti.
Se synnytyssali oli vasta treeniä. Yhdeksään kuukauteen ei ole muuta kuin lapsi
ja äiti, sitten tulet vasta sinä.”
Voi olisinpa ymmärtänyt.
Niiden ensimmäisen yhdeksän
kuukauden aikana nimittäin tapahtui jotain. Enkä vielä tänä päivänäkään tiedä
mitä. Etäännyimme lapsen äidin kanssa toisistamme kauas, yhtäkkiä olimme eri
planeetoilla. Minä käsittelin tilannetta olemalla koko ajan enemmän ja enemmän
poissa kotoa. Aloin juomaan runsaasti ja notkumaan baareissa ja jatkoilla ja
jatkojen jatkoilla, eikä kotiinpaluu enää tuntunut hyvältä. Kotiinpaluu sen
pienen pojan luo. Olin toivoton ja sekaisin.
Lopulta, poikani ollessa
vuoden ja 43:n päivän ikäinen, erosimme äitinsä kanssa.
Minun punainen tupani ja
perunaamaani murenivat kertaheitolla. Yhtäkkiä asuinkin eri osoitteessa kuin
lapseni. Se oli psyykkisesti jotain valtavan raastavaa, jotain mitä en osannut
kuvitellakaan joutuvani ikinä kokemaan. Aloin juomaan sitä tunnetta pois,
turruttamaan.
Samaan aikaan se yhdeksän
kuukauden statisti-aika, josta ystävä Lostarin yläbaarissa muistutteli, oli
ohi. Ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tutustumaan lapseeni, josta oli
yhtäkkiä tullut ihminen. Sellainen joka kommunikoi, leikki, nauroi, itki ja
kakkaili housuun. Ja joka ei, ja ehkä onneksi, ymmärtänyt vielä yhtään mitä
kulisseissa tapahtuu ja että äiti ja pappa eivät enää olekaan yhdessä. Yhtäkkiä
olin kuitenkin yksin lapseeni tutustumassa. Luulen, että siitä alkoi se
symbioosi, joka meillä tänäkin päivänä poikani kanssa on. Se sellainen ”kyllä
me miehet pärjätään”-homma.
Seuraavina vuosina tapahtui
paljon. Samalla kun poika kasvoi ja opetteli elämää, äitinsä ja isänsä riitelivät verisesti eivätkä olleet
väleissä. Pääasiassa siksi, että isänsä ei osannut tilannetta käsitellä,
sairastui henkisesti ja ryyppäsi
oloaan pois. Yritti vihata pojan äitiä, koska ei suostunut tunnustamaan
itselleen vihaavansa itseään. Jossain vaiheessa huomattiin myös, että poika
alkoi oireilemaan huonoa oloa vanhempien tilanteesta, eikä siihen varsinaisesti
ainakaan auttanut, että päiväkodista hakemaan tuli krapulainen turvonnut isä.
Piti tehdä jotain, palata siihen vastuuseen.
Lopulta, useamman toistaan
kaoottisemman vuoden jälkeen, tapahtui jotain, joka muutti tuon pojan, tämän
äidin ja etenkin isän elämät pysyvästi. Pysyvämmin kuin mikään ero tai muu
kohtalon oikku.
Lopetin juomisen.
Vaikken koskaan juonut
poikani seurassa tai tämän silmien alla, en pullon pulloa, hän oli se joka
eniten juomisestani välillisesti kärsi. Ymmärsin sen oikeastaan vasta paljon
myöhemmin kuin silloin. Silloin lopetin itseni takia. Sen takia, että halusin
muuttaa elämäni takaisin sellaiseksi, että kehtaan sen takana seistä. Sellainen
se ei nimittäin ollut enää pitkään aikaan ollut. Vai miten muka seistä miehen
takana, joka masennuspäissään vihaa itseään, ympäristöään ja läheisiään ja kanavoi sen vihan
viinapulloon paetakseen. Ei se ole mikään mies. Saatika isä. Se on pelkuri.
Pieni poikani täytti eilen
kuusi vuotta. Tuo pieni kuusivuotias on paras ystäväni ja tärkein asiani
maailmassa ja olen suunnattoman ylpeä kuinka yhdessä äitinsä kanssa, jonka
kanssa olemme nykyään erittäin hyviä ystäviä, olemme hänet kasvattaneet.
Annoin hänelle lahjaksi
rummut, mikä oli joko paras idea ikinä tai huonoin koskaan, se selviää ajan
saatossa.
Se on tällaisina päivinä,
kun sitä ymmärtää miten paljon on oikeasti saanut ja miten paljon on meinannut
menettää.
Monta vuotta pullo suussa
mietin ja surin sitä, miten asiat olivat menneet ja kuinka sen punaisen tuvan
romuttumisen myötä menetin kaiken. Nyt mietin miten paljon minulla on ja miten
asiat olisivat pahimmassa tapauksessa voineet mennä. Se on pelottava ajatus,
perunamaita kun pystyy aina kylvämään uudelleen.
Noiden rumpujen lisäksi
parhaan lahjan, mitä olen kuusivuotiaalleni koskaan voinut antaa, annoin
5.9.2012.
Silloin poikani sai selvän
isän.