Soberismia

Tämähän tästä nyt vielä puuttuikin.

Olen ollut tupakoimatta nyt viikon.

Jotenkin tuossa muutama viikko sitten, ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä, tuli sellainen olo, että tupakointi alkoi ns. vituttaa. Olin lenkillä ja tuolla viileässä säässä se otti keuhkoihin enemmän kuin pitkään aikaan. Osasyy varmasti oli siinä, että olin juuri muutamaa päivää aiemmin palannut Japanista, missä röökin poltto on jonkin sortin kansallisurheilua ja sitä myös harrastetaan joka paikassa. Siis ihan joka paikassa. Samalla, kun Mäkkärissä saa imeä tupakkaa kilpaa Big Macin kanssa, sitä myös tulee poltettua ihan tolkuttomat määrät ja se tolkuton määrä sitten kostautui koto-Suomessa aamulenkillä huohottaessa. Ja ensimmäistä kertaa aloin miettimään lopettamista.

Aloin tupakoida 15-vuotiaana, lähes 20 vuotta sitten siis. Tai no, olin minä sitä ennen muutamat röökit siellä täällä poltellut, ensimmäisen maistoin kaverin mökillä, missä löysimme tämän enon puoliksi poltetun Gauloises Blondes –askin takan reunalta. Menimme syvälle metsään istumaan jollekin mättäälle peläten, että se tulipää näkyy mökille asti ja siellä sitä yskittiin menemään 12-vuotiaina. Paria vuotta myöhemmin riparilla homma sitten jäi päälle ja siitä lähtien olen kantanut mukanani punaista Marlboro-askia ja Coltin sytkäriä oikeassa etutaskussani. Toisessa taskussa oli vähintään neljä kiloa purkkaa, jolla kuvittelin peittäväni sen hajun aina kotiin saapuessa. Tuolloin toki Suomessakin sai röökiä poltella kaikissa kahviloissa, millä oli helppo selitellä äidille sitä vaatteisiin pinttynyttä hajua. Kun kato kaikki kaverit polttaa.

Ensimmäistä kertaa jäin kiinni vanhemmilleni vasta 16-vuotiaana. Se oli jotenkin valtavan noloa, meillä kun ei perheessä poltettu. Lupasin lopettaa ja siitä lähtien aina kotiin tullessani piilotin Marlboroni ja Coltini pihan pusikkoon ennen sisälle menoa.

Olen aina pitänyt tupakoinnista. Se on ollut minulle jonkinlainen pieni rauha päivän timmellyksessä ja sellainen arkinen nautinto. Aamulla herätessä. Ruoan jälkeen. Ulos lähtiessä. Jotenkin siitä on tullut sellainen minijuhla, jonka sai itsekseen juhlia onnistumisen jälkeen. Tai epäonnistumisen. Oikeastaan, röökillähän on voinut hoitaa tilanteen kuin tilanteen ja koska olen siitä nauttinut, en ole oikeastaan koskaan yrittänyt edes lopettaa. Minulla ei myöskään ole muutamaa yskää ja palovammaa lukuun ottamatta ollut minkäänlaisia fyysisiä oireita polttamisesta, joten ei se ole oikein painanut mielessä se terveysriskikään. Ajattelin aina, että siihen mennessä kun minulla joku supersyöpä puhkeaa, supersyöpään on myös varmasti keksitty jo lääke. 

Kun reilu vuosi sitten laitoin korkin kiinni, tupakointini räjähti uusiin lukemiin. En niinkään kompensoinut juomattomuutta polttamalla, ainakaan tietoisesti, jotenkin vain tottumukset ja tavat muuttuivat niin, että yhtäkkiä tupakoin huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Samalla kuitenkin ajattelin että kyllä nyt yksi pahe on ihmiselle sallittava ja koska en juoda enää voi, antakaa minun nyt edes polttaa röökiä rajattomasti. En myöskään usko, että juomisen lopettaminen olisi onnistunut jos olisi pitänyt lopettaa polttaminen siinä samalla. Tiedän ettei olisi.

No, nyt se sitten kuitenkin iski. Halu lopettaa ja päästä tuosta eroon tuostakin paheesta. Yksi syy, iso sellainen, on siinä, että olen ensi kesänä lähdössä kiipeämään Mount Elbrusille Venäjälle ja sinne 5642:een metriin ei kyllä rööki suussa kavuta. Ja onhan noita syitä muitakin, lähtien vaikka ihan lapsestani tai vain yleisestä terveydestä, josta olen muutenkin pitänyt viimeisen vuoden ajan paljon aiempaa enemmän huolta.

Se isoin syy siihen, miksi nyt yritän lopettaa, on kuitenkin siinä, että ensimmäistä kertaa tiedän että siihen pystyn. Koska tiedän miten lopettaminen toimii ja kuinka se on pelkästään pään sisältä kiinni, omista ajatuksistani. Olen jo onnistunut lopettaman juomisen ja sen perään, mitä pidän ehkä vieläkin suurempana saavutuksena, olen onnistunut  lopettamaan raskaan lääkityksen. Molemmat henkisesti ja myös fyysisesti raskaita kokemuksia mutta joiden palkinto on ollut niin valtavan suuri, että jokainen vieroitusoire ja henkinen romahdus on ollut sen arvoista.

Olen oppinut sen, että lopettaminen on vain ja ainoastaan psykologinen juttu. Ei sen enempää kuin päätös.

Kun päätin lopettaa viinanjuonnin, aloin järjestelmällisesti muuttamaan ajatusmaailmaani toistamalla itselleni, hokemalla päässäni, että minä en ole enää sellainen ihminen, joka juo. Lähdin ulos, baareihin, bileisiin ja minne lie keikkarientoihin selvistelemään ja vain olemaan sellainen ihminen joka ei enää juo. Ja kun sellaiseksi itseni aloin mieltämään, lopulta en edes ajatellut sitä juomista. Ei minun tarvinnut, minusta oli tullut ihminen jota ei enää juo ja pystyin nauttimaan illastani ja elostani sellaisena ilman että minun tarvitsisi miettiä että olen joutunut luopumaan jostain tai että jäisin jostain paitsi.

Viikko sitten hankin itselleni sähköröökin, joka toimii hyvänä apuna tässä ruljanssissa. Kun imeskelee vähän vesihöyryä keuhkoonsa, voi vähän huijailla itseään samalla kun hokee päässään että minä olen sellainen ihminen joka ei polta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan sanoa, että sellainen minä nimittäin nyt olen. Ja tulen olemaan.

”Pappa. Mun mielestä on kivaa että sä et enää polta. Nyt sä tuoksut teelle”, sanoi kuusivuotiaani torstaina samalla kun hän joulukalenterin luukkua avatessaan laski kuinka monta päivää olen ollut tupakoimatta.

Tiesin heti että tämäkin lopettaminen onnistuu.