Soberismia

Kohta on kolme viikkoa reissaamista alla, kahden päivän päästä lähden kotiin.  Huikea matka. Takana on kolme maanosaa, viisi maata, neljä aikavyöhykettä, yhdeksän lentoa ja 52 tuntia lentokoneessa istumista. Olen nähnyt vesiputouksia Kanadassa, NHL-ottelun New Jerseyssa ja temppeleitä Tokiossa. Edessä on vielä muutama keikka, Disneyland ja kymmenen tunnin lento Japanista kotiin.

Oi ihana koti. Oma sohva. Suomalainen suihku. Ja suomalainen vessapaperi. Ruisleipä. Eniten luonnollisesti ikävöin poikaani josta en ole ollut aiemmin koskaan näin pitkään erossa.

Yhteen asiaan olen erityisesti kiinnittänyt huomiota sekä täällä Tokiossa että viime viikolla New Yorkissa.

Molemmissa yksistä maailman suurimmista metropoleista niiden asukkaat kiinnittävät huomiota omaan kaupunkiinsa. Kunnioittavat sitä, rakastavat sitä.

New York on täynnä pieniä puisto- ja oleskelukeitaita, missä kaupunki tarjoaa asukkailleen paikan istua ja hengähtää. Edellinen pormestari Bloomberg oli ottanut asiakseen tehdä suurkaupungin pienistäkin puistoista paikkoja, joissa sen asukkaat voisivat edes hetken rauhoittua sen sykkeen seassa. On piknikpöytäryhmiä ja lepotuoleja. Ja kaupunkilaiset kiittävät käyttämällä niitä, tekemällä niistä omiaan, pystyttämällä niiden ympärille ties mitä markkinoita, pieniäkin tapahtumia. Samaan olen törmännyt mm. Beriliinissä. Kaupunkilaiset itse pitävät puistojaan kunnossa, ovathan ne yhteisiä.

Manhattanin 5th Avenuen Bryant Parkin penkissä oli muistolaatta, jossa luki ”Placed here by Hines in memory of Ann and Bernie Shcmittke”. Muisto ystävältä niille, jotka puistossa viettivät aikaansa, oman kaupunkinsa sydämessä.

Tokiossa ollaan sinänsä jo ihan omalla levelillään tämän kunnossapidon kanssa, täällä kun ei ole edes röökin stögöjä, saati roskia kaduilla vaikka roskiksiakaan ei ole missään. Juuri äsken vierailin Meiji Jingun temppelipuistossa, missä katsoin, kuinka nuori mies oman arkikiireensä keskellä pysähtyi keräämään maasta jonkun muun siihen jättämiä tupakoita.

Laitapa Helsingissä lepotuoleja Ruttopuistoon, niin ne ovat viikossa tuhottuja. Vähintään joku jekkupena on käynyt niiden päälle kusemassa. Otapa Helsingistä roskikset pois katukuvasta, niin me hukumme hetkessä tyhjiin pahvikahvikuppeihin kaduilla. Koska sellaiset pitää juoda aina kävellessä, koska maailmallakin tehdään niin. Ei ole aikaa pysähtyä kahvilaan katsomaan omaa kaupunkia, kotia. New Yorkissa otettiin kesän alussa käyttöön uudet kaupunkipyörät. Ne ovat ehjänä telineissään silloin, kun kaupunkilaiset eivät niitä aja. Helsingissä ne ovat kolera-altaan pohjassa viimeistään parin kuukauden jälkeen. Loput on huvikseen potkittu kieroiksi telineisiinsä. Koska ne eivät ole omia.

Mutta kun ovathan ne!

Kaupunki on omamme.

Ja minä haluaisin, että omaa kaupunkiamme kunnioitettaisiin pitämällä sitä hyvänä, arvostamalla sitä, ymmärtämällä että se on meidän yhtä lailla kuin oma pihamme on.

Brooklynissa naapurustot kokoontuvat tasaisin väliajoin päättämään oman alueensa asioista, puistojen käytöstä, koripallokentän vuoroista. Naapurustot saavat myös itse päättää, onko ok jos tuohon kulman taakse juuri avannut kahvila saa rakentaa itselleen terassin. Yleensä saa, se on mukava lisä siihen omaan kaupunkiin, omaan kortteliin. Olin taannoin mukana yhdessä tällaisessa naapuruston counsil-kokouksessa. Oli silmiinpistävän hienoa, kuinka paikalla olleet perheenäidit ja juristit sulassa sovussa miettivät, että pitäisiköhän tuota koripallokenttää pitää iltaisin vähän pidempään auki.

Voisiko olla niin, että jos oikeasti osaisimme Helsingissäkin kunnioittaa sitä kaupunkia, missä elämme, ymmärtää että se on meidän omamme, saisimme ehkä itse rakentaa siitä myös näköisemme? Jos arvostaisimme sitä, voisimme ehkä jossain vaiheessa päästä tilanteeseen, missä ei tarvitsisi rakennusvirastojen ja valvirojen olla niitä, jotka päättävät minkä kokoinen ja muotoinen terassi saa naapurin kapakassa olla ja kuinka pitkään sitä saa pitää auki, vaan voisimme päättää siitä itse. Ehkä samalla kun valitamme siitä, kuinka byrokratia ja virkamiehet eivät anna meille mahdollisuutta tehdä esimerkiksi Helsingistä kansainvälistä ja asukkaittensa ehdoilla toimivaa, ai että miten kauhea sana, metropolia, voisimme miettiä että mistä se johtuu? Ehkä siitä, että me emme pidä itse kaupunkia hyvänä. Meidän mielestä kun on ihan ookoo kännissä heitellä puistonpenkit Töölönlahteen. Se on ”hauskaa”.

Ajatella, jos kaupunki voisikin muuttua oikeasti sellaiseksi, jota me haluaisimme sen luultavasti olevan, eläväksi, kauniiksi, asukkaidensa tekemäksi kodiksi.

Me emme tule pääsemään sellaiseen tilanteeseen niin kauan kuin jokainen vihreä city bike löytyy Hietalahden satama-altaasta ja joku potkii Kaivopuiston shakkikentän puusta veistetyn kotkan katoltaan alas huvikseen. ”Mitä välii ku ei se oo mun.”

On se.