Soberismia

Viikon loma Etelä-Ranskan lämmössä teki tehtäviään. Pää sai lepoa ja koki lähinnä loppumatonta hyvänolontunnetta katsellessaan kuusivuotiaan vilpitöntä onnea tämän juoksennellessa hellekelissä suihkulähteissä pitkin Nizzaa ja ihmetellessä haltioituneena miekkavalasnäytöksiä Antibesin merieläinpuistossa. Kun viimeisenä päivänä poika päätti pistää tanssiksi keskellä vilkasta kävelykatua, mietin että tuo on se mihin pitäisi kaikkien pyrkiä, sellaiseen fiilikseen, että jos on niin hyvä olla, että tekee mieli tanssia kaiken kansan edessä, silloin tanssii.

Matkan aikana pääkoppa sai taukoa myös töistä sähköpostin ja puhelimen pysytellessä suljettuina. Mutta koska mieli ei kuitenkaan koskaan täysin lepää, pyörittelin paljonkin erilaisia ajatuksia mielessäni ja yritin saada jonkinlaista päivitystä omaan tämänhetkiseen olooni. Että missäs sitä oikeastaan juuri nyt mennään, mitä pitää työstää ja mistä voi jo itseään olalle taputella. Olantaputtelut jätän tässä oman omahyväisyyteni hellittäväksi, mutta noissa työstettävissä asioissa jäljitin mieltä painavat kummitukset oikeastaan kahteen viimeiseen mörköön, sellaiseen joita ennen en ihmisten edessä ala vielä itse tanssimaan.

Ensimmäinen niistä on se oikeastaan turhauttavin, eli raha-asiat. Ne samat raha-asiat, joiden kanssa olen paininut tässä jo useamman vuoden ja joihin käytännössä havahduin  vasta silloin, kun korkin suljin. Vaikka velkataakka on puolittunut, oikeastaan lähes jo nujerrettu, vielä on viimeinen rutistus jäljellä ja se on asia joka painaa niskassa taukoamatta. Velat. Jollekin olen velkaa kolmesataa euroa, toiselle pari tonnia, mutta kumpikin on henkisesti yhtä raskas pala kantaa. Se muistuttaa mielessä joka aamu kun herää ja joka ilta nukahtaessa. Päätin saada asiaan ratkaisun, laitoin asunnon myyntiin ja sinä päivänä kun se menee kaupaksi, on velkataakkani muuttunut saatavaksi. Saan kertalaakista maksettua kaiken pois ja tiedän, että tuo päivä tulee olemaan yksi tärkeimmistä elämässäni koskaan. Sen henkinen vaikutus tulee olemaan jotain mitä en vielä ymmärrä mutta josta haaveilen joka aamu kun herään. Oloa onneksi vähän helpottaa jo se tieto, että tuo päivä on varmasti tulossa. Eli haluaisiko joku ostaa 52,5 neliötä kolmiota Munkkisaaresta?

Ai niin, varmaa on myös se, että en enää ikinä aio sössiä raha-asioitani uudelleen. En ikinä.

Entä se toinen mörkö sitten? No se onkin sitten sellainen, jota joudun vielä vähän työstämään korvieni välissä. Se on yksi eniten sisältä syövistä asioista, joka on kuitenkin, paradoksaalista kyllä, yksi turhimmista tunteista joita ihminen voi tuntea. Se on katkeruus. Huomasin Nizzassa olevani edelleen todella katkera joitain ihmisiä ja asioita kohtaan ja se syö sisältä päivittäin vaikka kuinka kuvittelin, että olisin jo moisen yläpuolella.

Se on ärsyttävää. Katkeruus on tunne, joka kumpuaa muista muttei ole kenenkään muun vika. Se on oman pään sisällä oleva, yleensä valheellinen mielikuva siitä, kuinka muut keräävät sinun hedelmäsi samalla kun itse nuolet näppejäsi. Ja vähintään nauravat sinulle keräillessään. Tietenkään yleensä asiat eivät ole ensinnäkään ihan niin mustavalkoisia ja toisekseen, katkeruus perustuu mielikuvaan jonka olet itse luonut. Se on vähän kuin se viha, jota olen vannonut etten enää ikinä aio tuntea. Ja ehkä tässä katkeruudessa on sama juttu kuin siinä aikanaan niin mustassa vihassani; olen katkera muita ihmisiä kohtaan, koska se on paljon helpompaa kuin se, että tunnustaisi itselleen, että kaikki ei nyt kuitenkaan ole mennyt ihan putkeen tässäkään päässä kenttää. Paino kuitenkin sanalla ”tässäkään”.

Olen jo kauan sitten päässyt eroon siitä ajatuksesta, että kohauttaisin olkapäitäni sille, mitä muut minusta ajattelevat. Nyt olisi siispä aika tehdä sama toiseen suuntaan, olla olettamatta että muut tekisivät mitään henkilökohtaisia ratkaisujaan siltä pohjalta mitä minä ajattelen. Oikeastaan tärkein ratkaisu, joka pitäisi tehdä, on se, että lakkaisin ajattelemasta niitä muita, antaisin heidän mennä menojaan, elää elämäänsä, ja minä keskittyisin nyt vain omaani. Ehkä sen jälkeen pääsisin kadulle tanssimaan joku päivä vielä minäkin.