Ryhdyin tuossa muutama päivä
sitten järjestelemään tietokoneellani olleita valokuvia, kun huomasin, että
niitä oli melkoinen kasa ja koneen muistin tila alkoi hupenemaan. 8500 kuvaa
viimeisen neljän vuoden ajalta. Jotta sain organisoitua nuo jollain tolkun
tavalla, otin tehtäväkseni käydä kaikki kuvat läpi ja miettiä jokaisen kohdalla
sen arvoa ja paikkaa ja että olisiko se parempi bittiavaruudessa vaiko tallessa
vielä tuleviakin vuosia ja uusia koneita varten.
Olipa aikamoinen matka. Sen
lisäksi, että yli kahdeksan tuhannen kuvan tuijottaminen oli suhteellisen
puuduttavaa hommaa, tuli käytyä aika monta muistoa läpi. Eteen tuli aika monta
hetkeä ja asiaa, jotka olin jo unohtanut ja myös sellaista, jotka haluaisin
unohtaa ja kun tuota urakkaa kronologisessa järjestyksessä eteni, tuli aika
hyvä muistutus itselle että miten tässä oikein on käynytkään. Kuva kuvalta
muistojen tulviessa mieleen pystyi seuraamaan kuinka huonompaan ja huonompaan
suuntaan sitä meni. Monen hetken kohdalla sitä mietti, että ei perkele, jos
vaikka tuon tai tuon päivän jälkeen olisi jättänyt sen ja tämän tekemättä,
kuinka toisin voisi asiat ollakaan. Tai jos vaikka olisi ymmärtänyt sulkea
korkin jo tuon viikonlopun perään, kuinka olisikaan välttynyt paljolta. No,
jossittelu sinänsä on turhaa ja ottaen huomioon missä tänään olen, niin ihan
hyvin tämä on kääntynyt tämä homma.
Minulle tuo kuvaprojekti oli
oikeastaan aika tunteellinen matka itseeni ja muutaman vuoden takaisiin
ajatuksiini. Mutta aloin miettiä samalla myös, miten rikasta elämä on
ollutkaan. Myös silloin kun olin huonoimmassa kunnossa ja masennuksen
syvimmässä nurkassa. Ja mietin, että kun joku ulkopuolinen katsoo
kuvagalleriaani, hän varmasti miettii että onpas siinä ollut jätkällä hienoja
kokemuksia ja hieno meininki. Että mistäs se nyt oikein valittaa?
Kuvia oli Tokiosta,
Nizzasta, New Yorkista, Färsaarilta, Lontoosta, Tukholmasta, Barcelonasta,
Berliinistä, Sloveniasta, Tallinnasta, Bostonista, Hampurista ja mistä lie. Oli
loppumattoman paljon hienoja keikkoja backstageilta ja lavanreunoilta
katsottuna, oli festareita, Lapin matkoja pojan kanssa ja makoilua kesämökin
pihassa. Niitä katsomalla varmasti ulkopuolinen ajattelisi, että kylläpä on tuo
Suominen kaiken nähnyt. Ja osittain olisi oikeassakin, niin minä olenkin, en toki
kaikkea mutta paljon. Mutta minulle nuo kuvat tuovat silti päällimmäisenä
mieleen masennuksen ja ne olot, joissa velloin kuvia ottaessa.
Vaan sitä se masennus juuri
on. Se on tila, jota ei pysty mitenkään ulkopuoliselle kuvailemaan jos tämä ei
ole sitä itse kokenut. Se on jotain, joka on sisälläsi, ei välttämättä edes näy
ulos eikä sitä kukaan voi ymmärtää muu kuin sinä. Se on sairautena siitä paha,
että sillä ei ole selkeää muotoa ja se on jokaisella erilainen, mutta kaikilla
yhtä kokonaisvaltainen. Se on pimeyttä vaikka olisi maailman aurinkoisimpana
päivänä New Yorkissa terassikahvilla. Se syö sisältä silläkin hetkellä kun on
Tokiossa karaokekopissa ilman paitaa hymy kasvoillaan.
Törmäsin pari päivää sitten
erinomaiseen masennusta koskevaan sitaattiin. Sen on lausunut paljon aiheesta
kirjoittanut näyttelijä, koomikko ja aktivisti Stephen Fry, joka on antanut
kansainvälisestikin kasvot syvälle depressiolle ja siitä toipumiselle. Ja se on
ajatus, joka ulkopuolisen pitää ymmärtää katsellessaan minun kuviani Nizzan
rannoilta.
“If you know someone who’s depressed, please
resolve never to ask them why. Depression isn’t a straightforward response to a
bad situation; depression just is, like the weather.
Try to understand the blackness, lethargy,
hopelessness, and loneliness they’re going through. Be there for them when they
come through the other side. It’s hard to be a friend to someone who’s
depressed, but it is one of the kindest, noblest, and best things you will ever
do.”
Masennus on kuin sää. Se vain on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti