Eipä ole tullut pyöriteltyä
parisuhdeajatuksia pitkään aikaan. Jotenkin sitä on tyytynyt täysin
tilanteeseen ja omaan sinkkuuteensa viime aikoina eikä asia ole ollut mielessä
lainkaan, vaikka aiemmin moinen rumba jumitti päätäni lähes koko ajan kaiken muun
kaaoksen ohessa.
Ensimmäistä kertaa aikoihin
tuossa lauantaina tuli sellainen olo, että olisihan se nyt ihan nastaa, että
tässä olisi joku vieressä vähän paijaamassa. Kyseessä oli syntymäpäiväni,
makasin sohvalla ja harmitti. Oikeastaan kyllä ihan syyttä, koska tuo harmitus
kumpusi lähinnä siitä olosta, jonka yli 70-tuntinen työviikko ja kahteen
tuntiin jääneet yöunet aiheutti. Pinna oli kireällä ja leikin kotona
marttyyria. Että hyvä on sitten, synttäripäivä, täällä sitä ollaan yksin eikä
ketään kiinnosta ja olenpas minä nyt surkea ja yksin ja kaikilla muilla on
joku, kakullekin pitää mennä yksin. Olo onneksi raukesi lopulta iltaa istuessa
parhaiden vanhojen ystävien parissa ja kun seuraavana yönä tuli vedettyä
yhdentoista tunnin unet, niin johan sitä oli taas oma itsensä sunnuntaiksi.
35-vuotias oma itsensä.
Vaan onpa jotenkin
helpottavaa huomata, että se yksi ennen niin paljon alaa omasta
ajatusmaailmasta vallannut myrsky on poissa. Siis parisuhde. Tai lähinnä sen
ajattelu ja pakonomainen tarve sellaiseen, ihan kuin en osaisi elää jos
suhdetta ei ole. Ihan oikeasti jotenkin siihen tapaan nimittäin jossain
vaiheessa uskoin, ajattelin etten ole kokonainen jos ei ole jotakuta jonka kanssa
sitä olla. Kahdentoista vuoden parisuhteen jälkeen loikkasin suoraan seuraavaan,
joka kesti sekin kolme vuotta ja kariuduttuaan olin kuin tyhjän päällä. Vaikken
sitä varsinaisesti ääneen sanonutkaan, niin kyllä se näin jälkikäteen ajatellen
oli niin, että en vain osannut elää itsekseni. Tai niin luulin, koska en ollut
koskaan moista kokeillut.
Nyt tässä on kolme vuotta
kohta tullut oltua enemmän tai vähemmän itsekseen muutamia yrityksiä lukuun
ottamatta. Yrityksiä, jotka ovat olleet ihan hyviä etenkin itseeni tutustumisen
kannalta, sitä kun on joka kerta ymmärtänyt elämästä aina vähän jotain lisää.
Mutta viime aikoina ajatus parisuhteesta on ollut jotenkin täysin piilossa, en
ole moiselle hetkauttanut mietettäkään, mikä on ollut uskomattoman vapauttavaa.
Ei niin kuin että minulla jotain sitä vastaan olisi, jos tuolta nurkan takaa
vaikka tulisi joku ihanainen ja veisi ukon mennessään, mutta se, että en ole
sitä ihanaista pakonomaisesti etsinyt, se on vapauttavaa.
Moni ystävä on viime aikoina
alkanut vouhottaa tästä uudesta hienosta aplikaatiosta nimeltään Tinder.
Vähintään kymmenen ihmistä on viimeisen kahden viikon aikana kysynyt, että kai
sä olet siellä jo? Kävin parhaan ystävättäreni kanssa kahvittelemassa ja
tämäkin oli jo ehtinyt ”Tinder- treffeille” vaikka on tietääkseni ollut vahva
ikisinkku aina. Kahvittelun päätteeksi hän huikkasi vielä lähtiessään, että no
niin, mees nyt kotiin siitä tekemään se profiili.
En mennyt. Sen sijaan
liityin Facebookissa Tinderin parhaat -nimiseen ryhmään jotta tietäisin
kuitenkin edes vähän mistä puhutaan. Pari päivää katselin ihmisten kuvan
perusteella valitsemilleen kumppaniehdokkaille lähettämiä puolituhmia viestejä
ja totesin, että ehkäpä tämä touhu ei ole minua varten. Ei minusta olisi
lähettämään”Jos sun toinen jalka on joulu ja toinen uusivuosi, niin saanko
mä tulla pyhien välissä käymään?”
-tyyppisiä viestiä kellekään ja toisaalta, en myöskään haluaisi moisia
vastaanottaa.
Siispä tilanteen ollessa
itseni kannalta hyvä ja statuksen ollessa quo, käytän vastakin sitä
täydellisesti toimimatonta taktiikkaa, jossa odotan että joku, josta tykkään,
taianomaisesti tajuaa että näin on ja tulee hakemaan minut kotoa sanaristikon
äärestä suuriin seikkailuihin.
Tai ehkäpä nyt sitten
kuitenkin teen niin, että jatkan tällä viime aikojen valitsemallani linjalla
enkä ajattele asiaa tämän enempää.
Yksi kaveri kirjoitti aika lailla kivasti Tinderistä blogini Tinder-postauksen kommentteihin. Voi antaa uutta näkökulmaa Tinderin parhaat -sivuston rinnalle.
VastaaPoista