Soberismia

Se on nyt niin, että enää ei auta selittelyt. Viime viikon Ranskan matka sai luvan olla viimeinen elostelu ennen kahden kuukauden loppuspurttia ja heinäkuista Mount Elbrusille kiipeämistä. Tarkoitus olisi näiden kahden kuukauden aikana urheilla enemmän kuin olen suunnilleen elämässäni tähän mennessä yhteensä tehnyt, joten katsotaans kuinka miehen käy.

Paino on nyt puolessatoista vuodessa tullut sieltä noin sadasta kilosta 78:aan, eli lukioaikaisiin lukemiini. Vaikken sinänsä vaakaa kovin paljoa vilkuilekaan muuten kuin ehkä tarkistan silloin tällöin että onko muutosta tapahtunut, mielestäni 75 kiloa voisi olla sellainen mukava tasaluku kesäksi. Mutta painolla nyt ei sinänsä mitään väliä ole, ei sinne Elbrusille kiloilla kiivetä. Selkeän spurtin kuntoilussa otin jo talvella, kun kiipeilyreissun lentoliput kilahtivat sähköpostiin, mutta se on se, mihin edelleen pitää panostaa. Kunnon kasvattamiseen. Tein itselleni ohjelman, joka sisältää urheilua viisi kertaa viikossa aina lenkkeilystä kahvakuulailun kautta mäkijuoksuun ja aamukävelyihin ja jota ainakin kovaan ääneen uhoan noudattavani aina heinäkuun loppuun asti, jolloin lento Vodyn piskuiseen kaivoskaupunkiin Etelä-Venäjälle lähtee.

Yksi suurimmista syistä siihen, että tuolle kukkulalle lähden kiipeämään on se, että en ole oikeastaan koskaan elämässäni laittanut kroppaani kunnolla likoon ja rääkkiin. Mitä nyt muutamat marssit armeijassa tuli vedettyä ennen autokuskiksi siirtymistä ja joitain vaelluksia partiopoikana tallailtua mutta ei mitään sellaista, mihin joutuisi ensinnäkin valmistautumaan jollain tavalla ja joka suorituksena olisi jotain ennenkuulumatonta. Ennenkuulumatonta siis minulle, joka vielä pari vuotta sitten lähinnä mussutin pullaa rannassa ja huuhdoin sen alas siiderillä. Jos psyykkinen minä alkaa olla pikkuhiljaa voitettuna niin piestään nyt sitten vielä fyysinenkin puoli kerralla kunnolla.

Mount Elbrus on 5642 metriä korkea. Noissa korkeuksissa ilmanpaine on huomattavasti merenpintaa alhaisempi, mikä tarkoittaa että happimolekyylit ovat siellä harvassa. Tai ainakin harvemmassa kuin tuossa Kaivopuistossa. Sen lisäksi, että vaarana on pahimmassa tapauksessa vuoristotauti, liikkuminen noissa oloissa on raskaampaa kuin oikeastaan missään muualla. Paitsi tietenkin vielä korkeammalla. Jolloin kuvitelma siitä, että tässä kun vähän juoksentelee rannassa jonkun mukavasti trikoisiin itsensä asentaneen nais-ihmisen perässä tasamaalla riittäisi, on vaarallinen. Ei riitä. Pitää olla enemmän kuin kunnossa. Ja minä en ole ollut kunnossa ikinä.

Mutta heinäkuussa ajattelin olla. Juomishommat jäivät jo kohta pari vuotta sitten, röökikin jo viime vuoden puolella, syön melkoisen järkevästi jo nyt ja talvella tuli vedettyä sauvojen kanssa kävelyä suhteellisen reippaasti. Hyvä pohja on siis olemassa, se pitää nyt sitten vain saattaa äärimmilleen jotta tämä Kalliosta kukkulalle -projekti saa arvoisensa päätöksen.

Oikeastaan vähän jännittää itseäkin että mitä tässä tuleman pitää. Sen lisäksi että en oikeastaan osaa kuvitella ollenkaan edessä olevia oloja Elbrusilla, jännittää ylipäänsä millainen mies sieltä loppujen lopuksi – toivottavasti – alas kapuaa. Jotenkin näen mielessäni sellaisen todella seksikkäästi ruskettuneen elämää nähneen vuorikiipeilijän, jonka parransänki on vähän harmaantunut ja siinä on jääpaloja kiinni. Paitsi että minulla ei kasva parta enkä rusketu. Otan yleensä kesäväriksi sellaisen Britti-viikon-Ibizalla-ilman-paitaa -tyyppisen sävyn ja se on aika kaukana seksikkäästä. Mutta tuolla risupartamielikuvalla lähdetään liikkeelle.

Tutkiskellessani Elbrusin historiaa törmäsin tietoon, että vuoren nimi tarkoittaa kaukasialaisen circassian-kielen mukaan onnea. Jos sinne ylös asti tämän jumppakärpäskesän jälkeen pääsen, onnellisena minä ainakin palaan, oli rusketuksen taso mikä tahansa.