torstai 8. toukokuuta 2014


Istuskelen Nizzassa ja nautin aamukahvia parvekkeella maailman kauneimman kerrostalopihan yläpuolella. Tämä puutarha on kuin suoraan jostain rokokoo-aikojen Ranskasta, missä miehet peruukeissaan ja polvihousuissaan ja naiset korseteissaan järjestivät orgioita. Se oli aikanaan, 14 vuotta sitten, ensimmäinen ajatukseni kun tämän puutarhan näin ja sama tulee edelleen ensimmäisenä mieleen.

Hitto, siitä on oikeasti jo 14 vuotta kun olin täällä ensimmäisen kerran. Siis tällä parvekkeella, Nizzassahan minä olin käynyt useasti jo muksuna ja yhdeksännen luokan luokkaretkellä. Joskin on ihme, että siitä reissusta vielä muistan jotain, se kun sujahti ohi melkoisessa kännissä ja krapulassa. Koska niin voi käydä, jos päästää 40 kuusitoistavuotiasta kahdeksi viikoksi Rivieralle ja laittaa mukaan vain kaksi aikuista valvojaa. Viini oli halpaa ja me kuvittelimme omistavamme maailman.

Mutta 14 vuotta sitten perheeni osti täältä asunnon. Kiva kerrostalokämppä maailman kauneimman pihan äärellä, äitille eläkepäivien ratoksi. Vuosien varrella tästä on muodostunut meille toinen kesämökki, se sellainen pakopaikka, mihin voi tulla vaihtamaan maisemaa ilman, että tarvitsee tehdä mitään normaalin lomareissun turistihommista. Täällä voi vain olla ja tuijottaa tuota orgiapuutarhaa.

Huomaan edelleen kokevani  kovin ristiriitaisia tunteita täällä ollessani. Paikkaan liittyy paljon muistoja, joista ehkä isoin osa ex-vaimooni, jonka kanssa tapasimme käydä täällä vähintään pari kertaa vuodessa. Joskus kutsuttiin ystäviä mukaan, yleensä oltiin kahdestaan pakomatkalla arjesta. Istuimme tällä parvekkeella, söimme patonkia, jonka päällä oli maalais-patéta ja brie-juustoa, joimme rosé-viiniä ja aamulla Oranginaa. Vaimo näytti aina hyvältä bikineissä tuossa viereisessä aurinkotuolissa. Ensimmäinen reissumme tänne oli vähän huono, meillä meni suhteessa jotenkin nihkeästi ja molempia vähän keljutti vaikka olimmekin matkaa pitkään odottaneet. Välissä oli sitten lukuisia hyviä ja paljon parempia matkoja mutta etenkin viimeinen reissumme tänne on porautunut  syvälle mieleen. Se oli joulu 2008, emme olleet suunnilleen enää edes puheväleissä ja näiden kahden terassituolin etäisyys oli henkisesti tuhansia kilometrejä. Näin jälkikäteen voi vain miettiä, että miksi ihmeessä edes lähdimme. Muistan ajatelleeni silloin, että tämä on viimeinen mahdollisuus yrittää muuttaa kurssia. Mukana oli vuoden ikäinen lapsi joka ei ymmärtänyt  että miksi nuo kaksi eivät puhu ja pussaa.

Erityisen hyvin muistan illan, kun makasimme sohvalla katsomassa Mamma Mia -DVD:tä. Emme sanoneet sanaakan ja kun The Winner Takes It All:in ensimmäiset sanat ”I don’t want to talk / there’s nothing left to say” kajahtivat ilmoille, tiesin että tämä avioliitto on ohi. Lähdin röökille tälle samalle parvekkeelle ja yritin pidättää paniikkikohtausta. Yksitoista päivää myöhemmin muutin pois kotoa.

Se on edelleen päällimmäisin muistoni täältä ja siitä tulee surullinen olo.

Seuraavaksi tulee mieleen, kuinka kaksi vuotta myöhemmin istuin sisällä pöydän ääressä tietokoneella, kun vaimon statuksesta ex-vaimoksi muuttunut ihminen kertoi Facebookin chatin kautta että hänellä on uusi mies. Olin täällä uuden tyttöystävän kanssa itse, vihasin tätä paikkaa ja niin tekopyhää kuin se olikin, tuo uutinen katkaisi kamelin selän lopullisesti. Se ilta meni aika kännissä, pari päivää myöhemmin palasimme Suomeen ja viikkoa myöhemmin marssin lääkäriin kertomaan, että nyt ei ole kuulkaa kovin hyvä olla, diagnoosiksi sain vaikean masennuksen ja purkin lääkkeitä. Loppu onkin sitten jo tuttua kauraa.

Kello on kahdeksan aamulla ja tässä terassituolissa alkaa olla jo kuuma. Noin puolen tunnin päästä nuo pihan suihkulähteet käynnistyvät ajastimella ja rikkovat hiljaisuuden. Jos ei tuo ensimmäisestä lomapäivästä uupunut kuusivuotias tuolta herää jo sitä ennen, on tainnut nukkua kohta 11 tuntia.

Aika kaukaiselta tuntuvat nuo muistot tänään, kuin toisesta ulottuvuudesta tai jostain elokuvasta olisivat. Silloin joku sanoi, että ainoa asia joka parantaa, on aika. Se on tehnyt tehtävänsä. Yhdessä lääkkeiden, terapian ja elämänmuutosten kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä. Suhtaudun muistoihin kunnioituksella ja ymmärryksellä, melko levollisestikin vaikka ne edelleen jostain vatsanpohjalta vähän sieppaavatkin. Ne ovat osa isompaa kokonaisuutta jonka olen pystynyt nujertamaan.

Eilen katsoin Nizzan keskustan suihkulähteen äärellä, kun se aikanaan yksivuotiaana täällä mukana matkannut tyyppi juoksi helteessä vesisuihkujen läpi vaatteet läpimärkänä maailman onnellisin hymy kasvoillaan. Luulen että naurunsa kaikuu vanhan kaupungin kaduilla vielä vuosienkin päästä ja se on se nauru, jota aion tulla tänne vastaisuudessa aina kuuntelemaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti