5642 metriä.
Sen verran oli yli miljoona
vuotta vanhaa venäläistä vuorta allani eilen kello 09:12, kun Euroopan
korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulla itkin. Itkin kovaa, valtoimenaan,
kontrolloimattomasti ja niin puhtaasta onnesta, etten ole koskaan itkenyt.
Aloin itkeä nyt uudelleen, kun ryhdyin tätä kirjoittamaan.
En osaa ihan tarkalleen
vielä sanoa, miltä tämä tuntuu henkisesti, olo on jotenkin täysin absurdi. Että
ihan oikeasti tein sen eilen. Ihan oikeasti kiipesin Euroopan korkeimmalle
vuorelle. Minä. Olen ylpeä ja nöyrä
samanaikaisesti ja monella tapaa ymmärtänyt oman pienuuteni sekä
suuruuteni.
Fyysisesti olo on, kuin joku
olisi venäläisellä lumikissalla ajanut sohjoisessa mäessä ylitseni. Olen täysin
loppu. Mutta silti jotain mystistä voimaa puhkuu sisältä päin, jotain sellaista
voimaa jota minulla ei ole koskaan ollut.
Koska tuon henkisen puolen
selittämiseen menee varmasti vielä hetki, voin vain kerrata, mitä siellä
vuorella tapahtui.
Perjantaina saavuimme kuuden
hengen ryhmämme kanssa Venäjälle. Moskovan lentokentältä tarttui mukaan vielä
seitsemäs suomalais-jäsen, kun kävi ilmi, että neidillä oli sama kohde kuin
meillä. Jatkolennon laskeuduttua Mineralvodyn piskuiselle kentälle ja
autoiltuamme nelisen tuntia lähinnä rekkoja ja lehmiä väistellen läpi
etelä-venäläisen maiseman, saavuimme illaksi Chegetin laskettelukylään Mount
Elbrusin kupeeseen.
Heti seuraavana aamuna oli
vuorossa ensimmäinen akklimatisaatio ja nousu Mount Chegetin 3650-metriselle
huipulle. Vuorille kiipeämisessä tärkeintä on se, ettei lähde suoraan ylös
rehkimään, vaan asteittain totuttelee ohuempaan ilmanalaan, joka siis ohenee
koko ajan mitä ylemmäs menee. Eikä mitenkään lineaarisesti, vaan aika
jyrkästikin kolmesta tuhannesta metristä ylöspäin. Chegetin huiputus meni
hyvin, reitti oli helppo eikä mitenkään tekninen, hieman vain uuvuttava ja
henki kulki hyvin huipullakin. Oli luottavainen olo. Chegetin topista oli komea ja arvostusta herättävä näkymä
suoraan vastapäätä nököttävälle Elbrusille, joka veti koko ryhmän aika
hiljaiseksi. Että tuossa tuo nyt on, ei perkele, kaksi kilometriä korkeampana.
Sunnuntaina se Elbrus olikin
sitten jo jalkojen alla. Aamulla otimme kaikki kamat kantoon ja suuntasimme
hyvin venäläisen näköisellä ja kuuloisella tuolihissillä ja kabiinilla hieman
alle 3900:n metriin, mistä kävelimme vuoren base campiin. Hapen vähenemisen
huomasi heti kun kantoi rinkkaa, reppua ja kiipeilyvarusteita mukana sen jonkun
pari sataa metriä. Majoitus ryhmällämme, johon sisältyi suomalsiten lisäksi
ainakin marokkoloainen, pari belgialaista, pari meksikolaista, yksi jenkki,
muutama britti ja yksi indonesialainen ja joita päädyimme kaikkia kutsumaan
perulaisiksi, oli sinne alle neljään tonniin roudatuissa konteissa. Nämä
olisivat kotimme seuraavat päivät.
Saavuttuamme base campiin
laitoimme ensi kertaa varusteet niskaan, tarkoituksenamme aloittaa seuraava
akklimisaatio 4700:n metriin ja takaisin. Juuri kun olimme lähdössä nousuun,
huolestuneen näköinen oppaamme pyöri pihassa tuiman näköisenä radiopuhelin
kädessään. Yhtäkkiä tuli käsky, että kaikki sisään, ulos ei saa lähteä kuin
korkeintaan vessaan, pää pitää peittää jos niin tekee, ja mitään esineitä ei
saa pitää kädessään. Olimme joutuneet keskelle voimakasta ukkospilveä, joka
neljä kilometrin korkeudessa on hengenvaarallista. Mäessä oli kiipeilijöitä,
jotka juoksivat henkensä edestä alaspäin puoli kilometriä meistä ylempänä.
Heidän vaatteensa kipinöivät staattista sähköä, niin sanottua St. Elmo’sin
tulta, ja kuolemanvaara oli läsnä. Yhtäkkiä sitä ymmärsi, että nyt ei olla ihan
kotona ja Kaivopuistossa piknikillä, nyt ollaan ihan oikeiden asioiden edessä.
Vuori tekee mitä tahtoo ja ihminen on sen edessä todella pieni. Loppupäivä
kului lähinnä luonnonvoimia ihmetellessä ja kun illalla myrsky tyyntyi,
kaivoimme mukaan pakatut lastenliukurit repuista ja lähdimme mäkeen. Oli
perulaisilla ihmettelemistä, kun Suomen joukkue juoksenteli mäkeä ylös-alas ja
nauraa räkätti kovaäänisesti.
Maanantai-aamuna se
kuolemanvaaran läsnäolo konkretisoitui, kun meidät saavutti uutinen noin
kilometriä ylempänä salamaniskuun kuolleesta kiipeilijästä. Mietteliäinä
ryhdyimme vetämään varusteita niskaan akklimatisaatiota varten, tällä kertaa
keli kun oli erittäin kohdallaan nousua varten. Hyvin äkkiä sai huomata, että
parin päivän takainen Mount Chegetin huiputus oli kissantanssia tähän
verrattuna. Hapen vähyys vei voimat joka askeleella ja vaikka teknistä nousua
ei ensimmäiseen kiipeilypäivään kuulunutkaan, joutui korkeussuunnassa noin
kilometrin matkaan käyttämään kaikki kehon sopukoista löytyneet voimat niin
fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, että sai itsensä jatkamaan eteenpäin.
Jokainen askel tuntui kuin lyijyä olisi nostellut ja jokainen metri tuntui
kilometriltä. Piti asetella itselleen lyhyitä tavoitteita jotta pääsi perille asti.
Mutta vuorikiipeily taitaa olla yksi ainoista lajeista, joissa se maaliin pääsy
on vasta puolimatka, takaisinkin pitää nimittäin tulla. Ja se se vasta
raskaaksi osoittautuikin. Paluumatka tuntui vähintään yhtä pahalta, ellei jopa
pahemmalta, kuin nousu ja päästyäni takaisin base campiin olin täysin hajalla.
Olin huonovointinen, keho oli sanonut itsensä irti, suuresta tankkaamisesta
huolimatta olin täysin kuivunut ja olin henkisesti lopussa. Laskeskelimme, että
akklimatisaatio vastasi samaa kuin jos olisi juossut puolimaratonin muovipussi
päässä ja päivä oli fyysisesti raskain mitä minulla on koskaan ollut. Vaan
vähänpä vielä tiesin. Puoli tuntia leiriin paluumme jälkeen iski uusi
ukkosmyrsky ja kiittelimme onneamme ja vuorten jumalia, että olimme päässeet
sitä ennen takaisin majoitukseen.
Tiistai oli lepopäivä, joka
lähinnä kului teknistä varustusta testatessa, laatiessa nousustrategiaa, vettä
juoden ja kusella rampaten. Vuoristoilma on omituinen, se laittaa
aineenvaihdunnan sellaiseen jamaan, että vettä meni päivässä noin viisi litraa
ja kusella sai käydä vähintään kaksi kertaa tunnissa. Kusta sai ainoastaan
hökkeliin, joka on vuorimatkailijoiden maailman inhottavimmaksi vessaksi
äänestämä, lähinnä siis reikä lattiassa peltikopissa. Suomalaiset lähinnä nauroivat.
Ei ole tainneet maailman vuorimatkailijat käydä Provinssirockin Bajamajassa
kolmantena festaripäivänä.
Toinen varsin huono piirre
ohuessa ilmassa on se, että se vaikuttaa tottumattomalla uneen. Ensimmäisenä
yönä ennen raskasta akklimatisaatiota kukaan meistä ei tainnut nukkua
hetkeäkään, toisena yönä sentään, silkasta uupumuksesta, unta tuli joku
viitisen tuntia. Seuraavana yönä pitäisi lähteä kello 03:00 tekemään lopullista
nousua huipulle, joten jokainen sekuntikin lepoa tulisi tarpeeseen. Sama homma
syömisen kanssa, oli pakko syödä kun pystyi, koska ruokahalu oli nollassa.
Keskiviikkona, 1,5:n tunnin
yöunien jälkeen herätyskello soi klo 01:00 ja oli tullut aika lähteä
kiipeämään. Leirissä vallitsi
täysi hiljaisuus ryhmän pukiessa päälleen useita kerroksia vaatteita, pakatessa
kiipeilyreppuja, laittaessa jalkaan ylävuorikenkiä, cramp-oneja ja gaiterseja
ja viritellessään otsalamppujaan. Kukaan ei puhunut, kaikki keskittyivät edessä
olevaan suoritukseen. Kolmelta lähdimme lumikissalla kapuamaan noin viiteen
tuhanteen metriin mistä aloittaisimme lopullisen huiputuksen. Kun kissa jätti
meidät noutopaikalle ja kaarsi takaisin alas, olimme omillamme. En muistaakseni
edes osannut jännittää, olin niin keskittynyt edessä olevaan koitokseen.
Muistan miettineeni miten yksin ihminen on ollessaan sysipimeässä yössä viiden
tuhannen metrin korkeudessa, minne ei kaupunkien valot paista. Yllä oli
maailman upein kirkas tähtitaivas ja alla lumihanki. Ja sen alla Euroopan
korkein vuori.
Mount Elbrus on kaksihuippuinen
sammunut tulivuori ja aloitimme hitaan matkan kohti huippujen välistä
kraateria, eli satulaa, missä saisimme tauon ja mistä alkaisi nousun tekninen
osuus. Askel oli raskas ensimmäisestä alkaen, happea oli alle puolet
merenpinnan tasosta ja omaan rytmiin keskittyminen oli ainoa, mitä mielessä
oli. Olin päässäni jaksottanut nousun viiteen osaan: ensin kävely satulaan,
sitten jyrkkä hakkunousu ylös, siitä poikittain muutama sata metriä
turvaköydelle, köyden kanssa viimeinen ja raskain nousu huipun juurelle ja
huiputus. Toivoin, että kaiken mennessä hyvin, aamukymmeneen mennessä olisimme
perillä summitissa.
Matka satulaan oli pitkä ja
rankka mutta motivaatio oli korkealla. Aurinko teki nousuaan ja alla narskuva
lumi oli jotenkin eteenpäin vievä sävel. Huomasimme jossain vaiheessa Jarin
kanssa, että kunhan saa oman askelluksen ja rytmin tasaantumaan, kannattaa
jutella mahdollisimman paljon, se piti hengityksen rauhallisena. Niinpä
lörpöttelimme niitä näitä alastomista naisista vanhoihin koulumuistoihin samalla
kun maailman kaunein koskaan näkemämme auringonnousu aukeni takanamme. Pienet,
noin minuutin stopit olivat juhlaa sekä olon että maiseman kannalta, liikkeessä
kun katse ja keskittyminen oli ainoastaan siinä seuraavassa askeleessa. Pieni
horjahdus sivuun olisi voinut heittää ihmisen satoja metrejä alamäkeen.
Samalla kun ne ovat
helpottavia, tauot ovat pahinta myrkkyä kiipeämiselle. Sitä joutuu keräämään
itsensä uudelleen, löytää rytmin ja askelluksen ja aloittamaan ikään kuin
alusta joka kerta, kun pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Helpompaa on
vain puuskuttaa eteenpäin kuin juna ja yrittää löytää voima eteenpäin. Noin
vartin lepo satulassa ennen Elbrusin länsipiikin ensimmäistä jyrkkää nousua oli
juuri sitä, myrkkyä. Siitä noin 45-asteen kulmassa nousevaan mäkeen lähdettiin
hakut kädessä ja ehjänä pysyminen oli kiinni lähinnä siitä, että jääraudat
purivat kunnolla joka askelmalla. Nousu oli hidasta ja järkyttävän raskasta ja
lyhyt, noin sadan metrin matka sivusuuntaan jyrkänteen keskellä ei tuntunut
yhtään sen helpommalta. Sivusiirtymän toisessa päässä lyötiin turvaköysi kiinni
ja jatkettiin huipun viimeiseen ja jyrkimpään nousuun. Köydessä ollessa ei voi
hidastella, koska sekä edessä että takana on joku, joten se taisi mennä jollain
ihmeen tahdonvoimalla ylös. Päästyäni turvaköyden yläpäähän näin lauman ihmisiä
ja ajattelin saavuttaneeni huipun. En ihan vielä. Nyt kuitenkin sai jättää jo
kamat paikalleen ja edessä oli vielä noin 15 minuutin kävely itse Euroopan
korkeimpaan pisteeseen. Se kävely tuntui ikuisuudelta. Ajattelin matkalla
itseäni, poikaani, elämääni, soberismiani, ystäviäni, kaikkea mahdollista.
Kyyneleitä oli vaikea pidätellä ja kun ensin Tuomas ja sitten Marko ja Emmi
tulivat vastaan käytyään jo ylhäällä purskahdin täyteen itkuun. Halasimme.
Juoksin, tai ainakin siltä se tuntui, kohti lopullista huippua, jonka reunalla
näin rakkaimman ystäväni Jarin seisomassa ja odottamassa. Hän halusi ottaa
viimeisen askelen yhdessä. Otimme sen. Halasimme. Itkin. Olimme tehneet sen!
Me! Ranskalaisen koulun lukion häiriköt, joista ”ei koskaan tulisi mitään”!
Summitissa viivyimme noin
vartin. Odotimme että Solja pääsisi perille. Halailimme, otimme liian vähän
kuvia, nautimme käsittämättömän upeasta näkymästä Venäjän ja Georgian suuntiin.
Solja sanoi olevansa erityisen iloinen minun puolestani, tästä matkasta,
tarkoittaen koko viimeistä kahta vuotta. Pakahduin.
Kuitenkin, koska tiesimme
että matka alas on vielä pitkä ja vaarallinen, oli aika lähteä. Otimme tauon
köysien yläpäässä, mihin olimme jättäneet varusteemme. Sekä Soljalla että
minulla olo heikkeni selkeästi. Nousuun kehon varaamat adrenaliinit olivat
loppu, alkoi päänsärky ja huimaus. Kehossa ei ollut mitään enää jäljellä. Ja
silti alaspäin olisi vielä sama matka taitettavana. Oli lähdettävä. Jättäydyimme
ryhmän viimeisiksi, Jari kulki jonkin aikaa tsemppaamassa mukana, mutta jos oma
rytmi on nopeampi ja askel kulkee, on turvallisempaa mennä sillä, joten Jari
jatkoi omillaan ja katosi nopeasti näköpiiristä. Me jatkoimme kahden oppaan
tukemana.
Matka alas oli kymmenen
kertaa pahempi kuin matka ylös. Keho oli valmis antamaan periksi jokaisella
askelmalla jonka se joutui ottamaan. Tasapaino heitti, tuli vaarallisia
horjahduksia, taukoja muutaman minuutin välein. Vesi oli repusta loppu, nopeat
energiat kuten suklaa antoivat tehoa ehkä viideksi minuutiksi kerrallaan. Hetki
sitten huipulla koettu hurmos muuttui taisteluksi pääsystä alas. Edellispäivien
ukkosmyrskyt mielessä koitin pitää tahtia yllä ja ajattelin vain, että jokainen
pienikin askel alaspäin on kohti kotia. Jossain vaiheessa olin pyörtyä
pelkästään reppuni painosta ja oppaani ottikin sen lopulta omaan selkäänsä
kiinni varmistaakseen, että pystyn etenemään. Jyrkänne alas satulaan tuntui
kilometreiltä, loiva nousu satulasta itäisen Elbrusin rinteelle kymmeniltä.
Näkymä oli huikea pilvettömässä säässä. Ajatukset olivat täysin sekaisin, kuten
oli elimistökin. Joku sisäelin kramppasi, se sattui. Lopulta, noin neljän
tunnin laskeutumisen jälkeen, näin jälleen Jarin odottamassa 5000:ssa metrissä
jossain muutaman sadan metrin päässä minusta. Matka sinne kesti ainakin 20
minuuttia. Tuntui hullulta, että tuossa tuo jätkä odottaa, huutelee ja
tuulettaa, haluaisin jo siihen, mutta keho teki tenän kahden minuutin välein.
En vain kyennyt etenemään nopeampaa tahtia, olisin halunnut jäädä paikalleni,
ihan sama veisikö vuori minut vai ei. Voimia ei vain enää ollut, ei edes siihen
muutaman kymmenen metrin matkaan, joka edessä enää siinsi.
Lopulta, 11 tuntia
liikkeellä oltuani pääsin lumikissan noutopaikkaan, mistä matka veisi base
campiin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Solja saapui samaan paikkaan ja olimme
kaikki päässeet turvassa alas. En ollut koskaan ollut niin kuollut ja elossa
samaan aikaan. Sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä hetkeä selittämään.
Onneksemme illalla pääsimme
base campista takaisin Chegetin kylään. Suihku! Posliinivessa! Sähköä! HAPPEA!
Matkalla alas vannoimme, ettei ikinä enää. Että tämä oli järjettömintä ja
typerintä mitä olemme koskaan tehneet, uudelleen ei tarvitse lähteä. Ja että
tulipahan kokeiltua omat rajansa ja kykynsä, kun ne rajat on ylitetty.
Tänään aamiaisella siinä
kahvin ja puuron lomassa löimme kättä päälle, että lähdemme seuraavaksi
Kilimanjarolle. 5895 metriä.