5642 metriä.

Sen verran oli yli miljoona vuotta vanhaa venäläistä vuorta allani eilen kello 09:12, kun Euroopan korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulla itkin. Itkin kovaa, valtoimenaan, kontrolloimattomasti ja niin puhtaasta onnesta, etten ole koskaan itkenyt. Aloin itkeä nyt uudelleen, kun ryhdyin tätä kirjoittamaan.

En osaa ihan tarkalleen vielä sanoa, miltä tämä tuntuu henkisesti, olo on jotenkin täysin absurdi. Että ihan oikeasti tein sen eilen. Ihan oikeasti kiipesin Euroopan korkeimmalle vuorelle. Minä. Olen ylpeä ja nöyrä  samanaikaisesti ja monella tapaa ymmärtänyt oman pienuuteni sekä suuruuteni.

Fyysisesti olo on, kuin joku olisi venäläisellä lumikissalla ajanut sohjoisessa mäessä ylitseni. Olen täysin loppu. Mutta silti jotain mystistä voimaa puhkuu sisältä päin, jotain sellaista voimaa jota minulla ei ole koskaan ollut.

Koska tuon henkisen puolen selittämiseen menee varmasti vielä hetki, voin vain kerrata, mitä siellä vuorella tapahtui.

Perjantaina saavuimme kuuden hengen ryhmämme kanssa Venäjälle. Moskovan lentokentältä tarttui mukaan vielä seitsemäs suomalais-jäsen, kun kävi ilmi, että neidillä oli sama kohde kuin meillä. Jatkolennon laskeuduttua Mineralvodyn piskuiselle kentälle ja autoiltuamme nelisen tuntia lähinnä rekkoja ja lehmiä väistellen läpi etelä-venäläisen maiseman, saavuimme illaksi Chegetin laskettelukylään Mount Elbrusin kupeeseen.

Heti seuraavana aamuna oli vuorossa ensimmäinen akklimatisaatio ja nousu Mount Chegetin 3650-metriselle huipulle. Vuorille kiipeämisessä tärkeintä on se, ettei lähde suoraan ylös rehkimään, vaan asteittain totuttelee ohuempaan ilmanalaan, joka siis ohenee koko ajan mitä ylemmäs menee. Eikä mitenkään lineaarisesti, vaan aika jyrkästikin kolmesta tuhannesta metristä ylöspäin. Chegetin huiputus meni hyvin, reitti oli helppo eikä mitenkään tekninen, hieman vain uuvuttava ja henki kulki hyvin huipullakin. Oli luottavainen olo. Chegetin topista oli  komea ja arvostusta herättävä näkymä suoraan vastapäätä nököttävälle Elbrusille, joka veti koko ryhmän aika hiljaiseksi. Että tuossa tuo nyt on, ei perkele, kaksi kilometriä korkeampana.

Sunnuntaina se Elbrus olikin sitten jo jalkojen alla. Aamulla otimme kaikki kamat kantoon ja suuntasimme hyvin venäläisen näköisellä ja kuuloisella tuolihissillä ja kabiinilla hieman alle 3900:n metriin, mistä kävelimme vuoren base campiin. Hapen vähenemisen huomasi heti kun kantoi rinkkaa, reppua ja kiipeilyvarusteita mukana sen jonkun pari sataa metriä. Majoitus ryhmällämme, johon sisältyi suomalsiten lisäksi ainakin marokkoloainen, pari belgialaista, pari meksikolaista, yksi jenkki, muutama britti ja yksi indonesialainen ja joita päädyimme kaikkia kutsumaan perulaisiksi, oli sinne alle neljään tonniin roudatuissa konteissa. Nämä olisivat kotimme seuraavat päivät.

Saavuttuamme base campiin laitoimme ensi kertaa varusteet niskaan, tarkoituksenamme aloittaa seuraava akklimisaatio 4700:n metriin ja takaisin. Juuri kun olimme lähdössä nousuun, huolestuneen näköinen oppaamme pyöri pihassa tuiman näköisenä radiopuhelin kädessään. Yhtäkkiä tuli käsky, että kaikki sisään, ulos ei saa lähteä kuin korkeintaan vessaan, pää pitää peittää jos niin tekee, ja mitään esineitä ei saa pitää kädessään. Olimme joutuneet keskelle voimakasta ukkospilveä, joka neljä kilometrin korkeudessa on hengenvaarallista. Mäessä oli kiipeilijöitä, jotka juoksivat henkensä edestä alaspäin puoli kilometriä meistä ylempänä. Heidän vaatteensa kipinöivät staattista sähköä, niin sanottua St. Elmo’sin tulta, ja kuolemanvaara oli läsnä. Yhtäkkiä sitä ymmärsi, että nyt ei olla ihan kotona ja Kaivopuistossa piknikillä, nyt ollaan ihan oikeiden asioiden edessä. Vuori tekee mitä tahtoo ja ihminen on sen edessä todella pieni. Loppupäivä kului lähinnä luonnonvoimia ihmetellessä ja kun illalla myrsky tyyntyi, kaivoimme mukaan pakatut lastenliukurit repuista ja lähdimme mäkeen. Oli perulaisilla ihmettelemistä, kun Suomen joukkue juoksenteli mäkeä ylös-alas ja nauraa räkätti kovaäänisesti.

Maanantai-aamuna se kuolemanvaaran läsnäolo konkretisoitui, kun meidät saavutti uutinen noin kilometriä ylempänä salamaniskuun kuolleesta kiipeilijästä. Mietteliäinä ryhdyimme vetämään varusteita niskaan akklimatisaatiota varten, tällä kertaa keli kun oli erittäin kohdallaan nousua varten. Hyvin äkkiä sai huomata, että parin päivän takainen Mount Chegetin huiputus oli kissantanssia tähän verrattuna. Hapen vähyys vei voimat joka askeleella ja vaikka teknistä nousua ei ensimmäiseen kiipeilypäivään kuulunutkaan, joutui korkeussuunnassa noin kilometrin matkaan käyttämään kaikki kehon sopukoista löytyneet voimat niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, että sai itsensä jatkamaan eteenpäin. Jokainen askel tuntui kuin lyijyä olisi nostellut ja jokainen metri tuntui kilometriltä. Piti asetella itselleen lyhyitä tavoitteita jotta pääsi perille asti. Mutta vuorikiipeily taitaa olla yksi ainoista lajeista, joissa se maaliin pääsy on vasta puolimatka, takaisinkin pitää nimittäin tulla. Ja se se vasta raskaaksi osoittautuikin. Paluumatka tuntui vähintään yhtä pahalta, ellei jopa pahemmalta, kuin nousu ja päästyäni takaisin base campiin olin täysin hajalla. Olin huonovointinen, keho oli sanonut itsensä irti, suuresta tankkaamisesta huolimatta olin täysin kuivunut ja olin henkisesti lopussa. Laskeskelimme, että akklimatisaatio vastasi samaa kuin jos olisi juossut puolimaratonin muovipussi päässä ja päivä oli fyysisesti raskain mitä minulla on koskaan ollut. Vaan vähänpä vielä tiesin. Puoli tuntia leiriin paluumme jälkeen iski uusi ukkosmyrsky ja kiittelimme onneamme ja vuorten jumalia, että olimme päässeet sitä ennen takaisin majoitukseen.

Tiistai oli lepopäivä, joka lähinnä kului teknistä varustusta testatessa, laatiessa nousustrategiaa, vettä juoden ja kusella rampaten. Vuoristoilma on omituinen, se laittaa aineenvaihdunnan sellaiseen jamaan, että vettä meni päivässä noin viisi litraa ja kusella sai käydä vähintään kaksi kertaa tunnissa. Kusta sai ainoastaan hökkeliin, joka on vuorimatkailijoiden maailman inhottavimmaksi vessaksi äänestämä, lähinnä siis reikä lattiassa peltikopissa. Suomalaiset lähinnä nauroivat. Ei ole tainneet maailman vuorimatkailijat käydä Provinssirockin Bajamajassa kolmantena festaripäivänä.

Toinen varsin huono piirre ohuessa ilmassa on se, että se vaikuttaa tottumattomalla uneen. Ensimmäisenä yönä ennen raskasta akklimatisaatiota kukaan meistä ei tainnut nukkua hetkeäkään, toisena yönä sentään, silkasta uupumuksesta, unta tuli joku viitisen tuntia. Seuraavana yönä pitäisi lähteä kello 03:00 tekemään lopullista nousua huipulle, joten jokainen sekuntikin lepoa tulisi tarpeeseen. Sama homma syömisen kanssa, oli pakko syödä kun pystyi, koska ruokahalu oli nollassa.

Keskiviikkona, 1,5:n tunnin yöunien jälkeen herätyskello soi klo 01:00 ja oli tullut aika lähteä kiipeämään.  Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus ryhmän pukiessa päälleen useita kerroksia vaatteita, pakatessa kiipeilyreppuja, laittaessa jalkaan ylävuorikenkiä, cramp-oneja ja gaiterseja ja viritellessään otsalamppujaan. Kukaan ei puhunut, kaikki keskittyivät edessä olevaan suoritukseen. Kolmelta lähdimme lumikissalla kapuamaan noin viiteen tuhanteen metriin mistä aloittaisimme lopullisen huiputuksen. Kun kissa jätti meidät noutopaikalle ja kaarsi takaisin alas, olimme omillamme. En muistaakseni edes osannut jännittää, olin niin keskittynyt edessä olevaan koitokseen. Muistan miettineeni miten yksin ihminen on ollessaan sysipimeässä yössä viiden tuhannen metrin korkeudessa, minne ei kaupunkien valot paista. Yllä oli maailman upein kirkas tähtitaivas ja alla lumihanki. Ja sen alla Euroopan korkein vuori.

Mount Elbrus on kaksihuippuinen sammunut tulivuori ja aloitimme hitaan matkan kohti huippujen välistä kraateria, eli satulaa, missä saisimme tauon ja mistä alkaisi nousun tekninen osuus. Askel oli raskas ensimmäisestä alkaen, happea oli alle puolet merenpinnan tasosta ja omaan rytmiin keskittyminen oli ainoa, mitä mielessä oli. Olin päässäni jaksottanut nousun viiteen osaan: ensin kävely satulaan, sitten jyrkkä hakkunousu ylös, siitä poikittain muutama sata metriä turvaköydelle, köyden kanssa viimeinen ja raskain nousu huipun juurelle ja huiputus. Toivoin, että kaiken mennessä hyvin, aamukymmeneen mennessä olisimme perillä summitissa.

Matka satulaan oli pitkä ja rankka mutta motivaatio oli korkealla. Aurinko teki nousuaan ja alla narskuva lumi oli jotenkin eteenpäin vievä sävel. Huomasimme jossain vaiheessa Jarin kanssa, että kunhan saa oman askelluksen ja rytmin tasaantumaan, kannattaa jutella mahdollisimman paljon, se piti hengityksen rauhallisena. Niinpä lörpöttelimme niitä näitä alastomista naisista vanhoihin koulumuistoihin samalla kun maailman kaunein koskaan näkemämme auringonnousu aukeni takanamme. Pienet, noin minuutin stopit olivat juhlaa sekä olon että maiseman kannalta, liikkeessä kun katse ja keskittyminen oli ainoastaan siinä seuraavassa askeleessa. Pieni horjahdus sivuun olisi voinut heittää ihmisen satoja metrejä alamäkeen.

Samalla kun ne ovat helpottavia, tauot ovat pahinta myrkkyä kiipeämiselle. Sitä joutuu keräämään itsensä uudelleen, löytää rytmin ja askelluksen ja aloittamaan ikään kuin alusta joka kerta, kun pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Helpompaa on vain puuskuttaa eteenpäin kuin juna ja yrittää löytää voima eteenpäin. Noin vartin lepo satulassa ennen Elbrusin länsipiikin ensimmäistä jyrkkää nousua oli juuri sitä, myrkkyä. Siitä noin 45-asteen kulmassa nousevaan mäkeen lähdettiin hakut kädessä ja ehjänä pysyminen oli kiinni lähinnä siitä, että jääraudat purivat kunnolla joka askelmalla. Nousu oli hidasta ja järkyttävän raskasta ja lyhyt, noin sadan metrin matka sivusuuntaan jyrkänteen keskellä ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Sivusiirtymän toisessa päässä lyötiin turvaköysi kiinni ja jatkettiin huipun viimeiseen ja jyrkimpään nousuun. Köydessä ollessa ei voi hidastella, koska sekä edessä että takana on joku, joten se taisi mennä jollain ihmeen tahdonvoimalla ylös. Päästyäni turvaköyden yläpäähän näin lauman ihmisiä ja ajattelin saavuttaneeni huipun. En ihan vielä. Nyt kuitenkin sai jättää jo kamat paikalleen ja edessä oli vielä noin 15 minuutin kävely itse Euroopan korkeimpaan pisteeseen. Se kävely tuntui ikuisuudelta. Ajattelin matkalla itseäni, poikaani, elämääni, soberismiani, ystäviäni, kaikkea mahdollista. Kyyneleitä oli vaikea pidätellä ja kun ensin Tuomas ja sitten Marko ja Emmi tulivat vastaan käytyään jo ylhäällä purskahdin täyteen itkuun. Halasimme. Juoksin, tai ainakin siltä se tuntui, kohti lopullista huippua, jonka reunalla näin rakkaimman ystäväni Jarin seisomassa ja odottamassa. Hän halusi ottaa viimeisen askelen yhdessä. Otimme sen. Halasimme. Itkin. Olimme tehneet sen! Me! Ranskalaisen koulun lukion häiriköt, joista ”ei koskaan tulisi mitään”!

Summitissa viivyimme noin vartin. Odotimme että Solja pääsisi perille. Halailimme, otimme liian vähän kuvia, nautimme käsittämättömän upeasta näkymästä Venäjän ja Georgian suuntiin. Solja sanoi olevansa erityisen iloinen minun puolestani, tästä matkasta, tarkoittaen koko viimeistä kahta vuotta. Pakahduin.

Kuitenkin, koska tiesimme että matka alas on vielä pitkä ja vaarallinen, oli aika lähteä. Otimme tauon köysien yläpäässä, mihin olimme jättäneet varusteemme. Sekä Soljalla että minulla olo heikkeni selkeästi. Nousuun kehon varaamat adrenaliinit olivat loppu, alkoi päänsärky ja huimaus. Kehossa ei ollut mitään enää jäljellä. Ja silti alaspäin olisi vielä sama matka taitettavana. Oli lähdettävä. Jättäydyimme ryhmän viimeisiksi, Jari kulki jonkin aikaa tsemppaamassa mukana, mutta jos oma rytmi on nopeampi ja askel kulkee, on turvallisempaa mennä sillä, joten Jari jatkoi omillaan ja katosi nopeasti näköpiiristä. Me jatkoimme kahden oppaan tukemana.

Matka alas oli kymmenen kertaa pahempi kuin matka ylös. Keho oli valmis antamaan periksi jokaisella askelmalla jonka se joutui ottamaan. Tasapaino heitti, tuli vaarallisia horjahduksia, taukoja muutaman minuutin välein. Vesi oli repusta loppu, nopeat energiat kuten suklaa antoivat tehoa ehkä viideksi minuutiksi kerrallaan. Hetki sitten huipulla koettu hurmos muuttui taisteluksi pääsystä alas. Edellispäivien ukkosmyrskyt mielessä koitin pitää tahtia yllä ja ajattelin vain, että jokainen pienikin askel alaspäin on kohti kotia. Jossain vaiheessa olin pyörtyä pelkästään reppuni painosta ja oppaani ottikin sen lopulta omaan selkäänsä kiinni varmistaakseen, että pystyn etenemään. Jyrkänne alas satulaan tuntui kilometreiltä, loiva nousu satulasta itäisen Elbrusin rinteelle kymmeniltä. Näkymä oli huikea pilvettömässä säässä. Ajatukset olivat täysin sekaisin, kuten oli elimistökin. Joku sisäelin kramppasi, se sattui. Lopulta, noin neljän tunnin laskeutumisen jälkeen, näin jälleen Jarin odottamassa 5000:ssa metrissä jossain muutaman sadan metrin päässä minusta. Matka sinne kesti ainakin 20 minuuttia. Tuntui hullulta, että tuossa tuo jätkä odottaa, huutelee ja tuulettaa, haluaisin jo siihen, mutta keho teki tenän kahden minuutin välein. En vain kyennyt etenemään nopeampaa tahtia, olisin halunnut jäädä paikalleni, ihan sama veisikö vuori minut vai ei. Voimia ei vain enää ollut, ei edes siihen muutaman kymmenen metrin matkaan, joka edessä enää siinsi.

Lopulta, 11 tuntia liikkeellä oltuani pääsin lumikissan noutopaikkaan, mistä matka veisi base campiin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Solja saapui samaan paikkaan ja olimme kaikki päässeet turvassa alas. En ollut koskaan ollut niin kuollut ja elossa samaan aikaan. Sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä hetkeä selittämään.

Onneksemme illalla pääsimme base campista takaisin Chegetin kylään. Suihku! Posliinivessa! Sähköä! HAPPEA! Matkalla alas vannoimme, ettei ikinä enää. Että tämä oli järjettömintä ja typerintä mitä olemme koskaan tehneet, uudelleen ei tarvitse lähteä. Ja että tulipahan kokeiltua omat rajansa ja kykynsä, kun ne rajat on ylitetty.

Tänään aamiaisella siinä kahvin ja puuron lomassa löimme kättä päälle, että lähdemme seuraavaksi Kilimanjarolle. 5895 metriä.

Pakkasin juuri rinkkaan makuupussin, vaellussukat, tavallisia sukkia, boksereita, t-paitoja, kaksi pitkähihaista paitaa, shortsit, reisitaskuhousut, vaelluskengät, fleece-hanskat, kuorihanskat, polarisoidut laskettelulasit, 100% uv-suojan aurinkolasit, balaclavan, supergaitersit, kaksi pipoa, lippiksen, Trangian, kuorihousut- ja takin, fleece-asun, teknisen alusasun, villasormikkaat, Leathermanin, otsalampun ja läjän paristoja, untuvatakin, sähkötupakan nesteitä, baby wipeseja, Savetteja, käärmeennahkakuvioiset legginsit, Majava Baarin paidan, korvatulpat, rektaalivoiteen, stydiä huulirasvaa, passin ja viisumin, kopiot passista ja viisumista, juomapullon, pyyhkeen, ruokailuvälineet, stendarin, minigrip-pusseja, uimahousut, kumisen lavuaarin tulpan, vessapaperirullan, hammasharjan ja -tahnan, deodorantin, laastareita, aurinkorasvaa, Beef Jerkya, kaksi Fazerin suklaalevyä, ylimääräiset kengänpohjalliset, sanaristikoita ja lättytaikinajauhoja.

Olen valmis. 

66 tuntia.

Niin paljon on aikaa Elbrusille lähtöön. Jokainen tuttu, jonka tapaan, toivottaa onnea matkaan ja käskee palata takaisin hengissä. Osa halaa kuin viimeistä kertaa tai ainakin vähän varmuuden vuoksi vähän varastoon. Kaikki varmistavat lentoreittiä, että eihän se nyt vain mene siitä Ukrainan kautta? Ei mene. Ilmatorjuntatulta enemmän jännittää se, että koneemme on Aeroflot. Luulisin sitä paitsi, että noilla seuduilla ei kukaan ammuskele pahemmin yläviistoon lähiaikoina, siinä määrin viimeviikkoinen malesialaiskoneen tiputtaminen  pisti kansainväliseen politiikkaan lisäkierroksia.

Huomaan jokaisen ajatuksen olevan jo reissussa. Kaiken muun tekeminen tai miettiminen stressaa jotenkin huomattavan paljon.

Tulin tänään takaisin pieneltä kesälomamatkalta poikani kanssa. Kävimme Porissa ja Nauvossa rauhoittumassa ja nauttimassa kesän lämmöstä, pelailemassa jalkapalloa nurmikentillä ja lojumassa hiekkarannalla. Lossimatka oli elämys. Palattuani tovi sitten tietokoneen ääreen ja avatessa sähköpostin pinna kiristyi äärimmilleen. Rintakehästä sieppaa ja vähän päätä alkoi särkemään. Ei oikeastaan edes mistään erityisestä syystä, ainoastaan siksi, että ajatukset ovat jo siellä vuorella ja 5600:n metrin korkeudessa eivätkä enää oikein millään tasolla jossain festivaalituotannoissa. Selkeästi huomaan stressitason nousevan jokaisesta pienestäkin ylimääräisestä asiasta. Eilen illalla räyhäsin yhden bändini miksaajalle, joka aiheutti ylimääräistä vaivaa, tänään muotoilin ystävälliseksi tarkoitetun sähköpostin vähän turhan nenäkkääksi aivan suotta.

Yritän rauhoittua. Kirjoitan vähän tuntoja ylös. Pikkujätkä leikkii tuossa vieressä dinosauruksilla, jotka ajelevat Lego-autoilla. Katselen häntä ja selailen varustelistaa uudestaan ja uudestaan todeten, että kaiken pitäisi löytyä ja että kyllä tällä kamakasalla yksi vuori tuosta kuitataan.

Eikä se varusteista ole kiinni. Myös kunto on kohdallaan, se on juuri siinä pisteessä mihin sen olen voinut saada eikä senkään eteen voi oikein mitään enää tehdä. Loppu onkin sitten kiinni omasta psyykestä, joka lienee koko projektissa ainakin 50% suorituksesta. Ja olettaisin, että tämä kaikesta ylimääräisestä hermostuminen on osoitus siitä, että se psyykekin on kunnossa ja valmis. Se työskentelee koko ajan kuin olisi siellä vuorella jo.

Kohta ajattelimme lähteä rantaan makaamaan loppuillaksi ja tuijottamaan merta nuo muoviset dinosaurukset mukanamme. Ehkä tämä mieli siellä taas rauhoittuu.

Viimeiset kaksi päivää menevätkin sitten varusteita huoltaessa ja testatessa, pakatessa ja ikävä kyllä töissä, kun torstaina pyörin koko päivän kanadalaisen The Stanfields -yhtyeen kanssa Helsingissä. Rakastuin bändiin ja sen metsuripunk-meininkiin viime syksyn Kanadan reissullani ja halusin ehdottomasti tuoda jätkät Suomeen, koska olettaisin, että näillä lakeuksilla on muitakin, jotka musiikistaan voisi innostua. Tietenkin buukkaamani Helsingin ja Oulun keikat osuivat sitten juuri tälle viikolle, jolloin en osaa mitenkään nauttia edessä olevasta livekokemuksesta täysin siemauksin, ajatukset kun ovat, jälleen kerran, jo siellä vuorella. Toisaalta, jos hyvin käy, torstai-iltana On The Rocksissa ne unohtuvat hetkeksi uppoutuessani täysin kanadalaisten punkkareiden keikkaan unohtaen, että seuraavana aamuna kello kuusi herätyskello soi ja lähtö Venäjälle koittaa.

Pitkästä aikaa sitä jotenkin täysin pysähtyi uutispäivän edessä eilen. Olin tapani mukaan istumassa mukavaa aurinkoista kesäiltaa Eiranrannassa ja  juuri hakenut jäätelön. Kuuntelin Bad Religionia ja katselin ohi käveleviä ihmisiä. Saatoin vahingossa vilkaista aurinkolasieni takaa myös kaikkia niitä bikineissään aurinkoa palvovia kaunottariakin, jotka olivat vallanneet päivän lämmittämät rantakalliot edessäni. Vannon, etten katsonut pitkään! Yhtäkkiä tuli viestiä, että juuri siellä, mihin pitäisi viikon päästä lähteä, on ammuttu matkustajakone alas. Sen sisällä oli 300 ihmistä. He olivat matkalla vielä aurinkoisempaan paikkaan kuin mitä Etelä-Helsinki eilen oli.

Kotiin ja uutisten ääreen. Syytöksiä sinkoili pitkin mediaa, Twitteriä ja muita nykypäivän välineitä samalla, kun ihmiset yrittivät selvittää mitä oli oikein tapahtunut. Sieltä se pikkuhiljaa illan mittaa alkoi aukeamaan. Malaysianin lento, ammuttu alas, Ukrainan ilmatilassa, lähellä Venäjän rajaa.

Sitä samaa rajaa, jonka tuolle puolen pitäisi viikon päästä matkustaa. Samaa rajaa, jonka kautta pitäisi Aeroflotin meitä lennättää Moskovasta Vodyyn, joka Mount Elbrusia lähin kunnollinen lentokenttä on. Matkaa sieltä Itä-Ukrainaan on jotain kuutisensataa kilometriä, saman verran kuin tästä kotisohvalta Ouluun. Ja siis toisaalta, eihän Ukrainakaan täältä kovin kaukana ole, lähempänä kuin vaikka Berliini.

En minä nyt ylidramaattinen halua olla. Totta kai lentoreitit muutetaan ja tuskinpa kukaan sitä vuorta alkaa millään ilmatorjuntalaitteistolla tulittamaan, mutta silti mietityttää. Mietityttää Venäjälle lähtö, etenkin jos selviää, että maalla oli jotain tekemistä, edes välillisesti, eilisten tapahtumien kanssa.

Raskaan uutispäivän illan kruunasi kuin jostain sivupusikosta huudettu ”pikku-uutinen”, että Israel on muuten aloittanut maahyökkäyksen Gazaan. Mutta ei mitään, pikkujuttu, no biggie, jatkakaa vaan Ukrainan tilanteen kehittymisen seuraamista, niin me täällä istuskellaan sohvilla Sderotin kukkuloilla ja kattellaan, kun armeija vyöryy palestiinalaisalueille.

Aika mietteliäänä sitä taas painui pehkuihin pohtimaan sitä, kuinka maailma on ihan sekaisin ja kuinka minun pienet ulosottovelkani ja psyykkiset ongelmani ovat oikeastaan aika pientä verrattuna yhtään mihinkään. No, ainakaan en nähnyt unia ex-vaimosta, kuten tein edellisenä yönä vaikka tänään aamulla ahdistikin eilisen malliin. Mutta ahdistus maailmasta on erilaista kuin ahdistus omasta elämästä, sen edessä on aika voimaton ja nöyrä. Ja se saa, kuten sanoin, omat ongelmat tuntumaan mitättömiltä.

No, tasan viikko ja sitä istutaan koneessa kohti itää ja Elbrusia. Voisin uskoa, että vallitsevasta maailmanmenosta huolimatta siellä ajatukset ovat jossain ihan muualla. Niitä ei ehkä ole. Olin alkuviikosta Anna-lehden haastattelussa ja toimittaja kysyi, että miltä luulen että tuntuu sillä hetkellä kun, jos, vuoren huipun saavutan. En osannut sanoa. Epäilen että itku tulee ja siihen perään joku huuto. Uhosin, että otan kuvan jossa teen sanaristikkoa Euroopan katolla, kunnes tajusin, että se olisi ankein koskaan minkään vuoren huipulla otettu valokuva. Mutta mitä tahansa siellä huipulla teenkään, se on oikeastaan täysin merkityksetöntä kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Ja tällaisina päivinä sitä miettii, että miksi siitä oikeastaan kenellekään kertomaan, se on vain pisara meressä.

Mutta ehkä juuri siksi. Pisaroista kuitenkin syntyy se meri.

No, merkityksetöntä tai ei, Kalliosta kukkulalle sitä joka tapauksessa kohta matkataan. Ja ihan varmuuden vuoksi, jos YK, Nato, EU, Kiina, Afrikan Unioni, G8, Unicef, Vihreät, Kokoomus, Teosto, Päivi Räsänen, Palestiina ja Johan Bäckman, Seta ja Kim Jong-un eivät ole vielä tarpeeksi ehtineet vetoamaan rauhan puolesta, niin nyt viimeistään minäkin liityn kuoroon.

Pleez. Stop it. Make peace jes ok?

Ei juma. Ensi viikolla olen lähdössä Venäjälle ja se Elbrusin reissu tulee ihan oikeasti. Viisumit on haettu ja kaikkea. Itävallan Alppivuorikiipeilyseuran jäsenkorttikin tuli postissa viime viikolla. Hieman nauratti.

Ensi viikolla?? Mihin aika meni? Minunhan piti olla ihan Fabiona reissuun mennessä! Peilikuva ei ole vielä valmis! Kuntoprojekti ei ole valmis!

Tai no, onhan se. Kai. Ainakin niin valmis kuin voi minun tapauksessani olla. Toukokuun Nizzan elosteluloman jälkeen olen käynyt  46 kertaa lenkillä, tehnyt noin 1050 vatsa- ja 1200 selkälihasliikettä, vetänyt 23 kahvakuulatreeniä, tehnyt kymmenkunta pitkää kävelylenkkiä kaupungissa, viisi vaelluksentapaista luonnonhelmassa ja ajanut kerran nurmikon mökillä. Urheillut siis käytännössä kuutena päivänä viikossa viimeiset kaksi kuukautta ja kunto on hyvä.

Mutta onko se tarpeeksi hyvä? Siihen ei vastausta saa ennen ensi viikkoa, siihen pitää nyt vain luottaa.

Samalla, kun matkan viimeiset valmistelut ovat käsillä, huomaan että jännitys alkaa nostamaan päätään. Sellainen pieni stressi rintakehän alla sieppaa aina välillä, hieman ahdistaa, mutta kerrankin positiivisella tavalla. Jännittää mutta fiilis on odottava ja innostunut. Kävimme viime viikolla kiipeilyliike Camussa hipelöimässä kaikkea pientä vuorikiipeilysälää, hakkuja ja clamppeja, eli niitä ylävuorikenkien pohjiin kiinnitettäviä rautoja, joissa on jääpiikit. Mielestäni sana ”clamp” on jotenkin hieno. Sen käyttämisestä kasuaalisti lauseessa tulee sellainen fiilis, että tietäisin mitä olen tekemässä, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan.

Clampit muuten maksavat aika paljon. Kuten myös Supergaitersit, balaclavat ja muut hienoin termein kutsuttavat kiipeilyvarusteet, joita yritän opetella. Onneksi Camussa luvattiin hieman tulla hinnoissa vastaan. Samaten Intersport ja Haglöfs ovat luvanneet toimittaa meille varusteita, kuten kuoritakkeja ja pitkiä kalsareita mukaan näkyvyyttä vastaan. Olen siispä täysin puolueettomasti sitä mieltä, että Haglöfsin vaatteet ovat just parhaita ja Haglöfsin tyypit on tosi kivoja ja niiden tarjoamat varusteet ovat tosi kestäviä ja niissä on tosi hyvä kiivetä vuorta ylös ja niissä on tosi lämmin ja Haglöfs.

Ensi viikon perjantaina lähtee lento Moskovan kautta Vodyyn. Sitä ennen aikataulu koostuu varustuksen haalimisen lisäksi vielä muutamasta juoksulenkistä ja kahvakuulatreenistä, kunnes viimeisen viikon ajattelin ottaa ihan iisisti ja keräillä voimia. Pitäisi totutella juomaan noin viisi litraa vettä päivässä, eli kusella saa ainakin rampata vähän väliä. Ajattelin myös kirjoittaa testamentin ja lähettää yhden nimettömän rakkauskirjeen. Kaikista eniten ajattelin kuitenkin viettää aikaa poikani kanssa, ihan vain varmuuden vuoksi.

Ryhdyin tuossa viime viikonlopun jälkimainingeissa mietiskelemään, että olisipa siistiä vetäistä vielä kerran yhdet kunnon kännit. Lopettaessani kohta kaksi vuotta sitten juomisen, en tiennyt sen viimeisen illan olevan viimeinen, koska tein päätöksen vasta seuraavana aamuna. Joten tietyllä tapaa olisi hienoa vetää sellaisessa Kerran vielä pojat -hengessä se viimeinen kerta, juhlavasti, tyylillä ja sitten olla vihdoin loppuelämän juomatta.

Voisin lähteä tästä tuohon Viiskulman Primulan terassille ja tilata pullon hyvää roséviiniä auringonpaisteeseen. Katsella ohi soljuvia ihmisiä ja tuntea sen mukavan pikku pöhinän, kun se viini alkaisi kiertää veressä. Koska suunta kuitenkin olisi Majava, kävelisin pikkuhiljaa Kallioon päin poiketen ensin Liberty or Deathin kautta jollain erityisen hyvällä drinkillä. Joka sinänsä kyllä menisi hukkaan, koska viinipullon jälkeen se maku ei enää oikeastaan kiinnostaisi, lähinnä prosentit. Mutta joisin sen nyt siitä kuitenkin.

Yhtäkkiä muistaisin, että kulman takanahan on Erottajan karaoke! Poikkeaisin sitä kautta laulamassa Bon Jovin Bed of Rosesin, koska ex-vaimo oli siteerannut sitä paria päivää aikasemmin Facebook -statuksessaan. Ajattelisin, että jos se nyt sattuisi kävelemään tästä ohi ja näkisi minut laulamassa biisiä, se ottaisi minut heti takaisin. Laulaisin sen toki ihan järjettömän huonosti koska a), se on ihan tolkuttoman vaikea biisi ja b), olisin jo juonut pullon viiniä ja vahvan drinkin ennen karaokea vauhdittavia lakushottia ja siideriä.

Lopulta laulusuorituksen jälkeen pääsisin matkaan kohti Majavaa harmitellen, ettei rouva nähnyt minua. Yhtäkkiä kuitenkin muistaisin, että perkele, Jarillahan olisi sauna Ruoholahdessa! Sanoisin taksikuskille, että tekee täyskäännöksen, haluankin Jaalarantaan. Jari ottaisi minut iloisena vastaan, napsauttaisi saunan päälle ja avaisi ison viskikokoelmansa, jonka on kerännyt Maailman parhaat viskit -kirjan perusteella. Kalliita kuulemma ovat. Niitä sitten maisteltaisiin ja minä en tajuaisi niistä mitään, takaraivossa kolkuttelisi ainoastaan tieto, että viski ei ole minulle hyväksi. Se on minun hulluviinani ja saa minut sekoamaan. Mutta tässä sitä silti maistellaan. Seuraavaksi lähtisimme, naapureiden iloksi, Ruoholahden kanavaan uimaan.

Nyt vihdoin pääsisin lähtemään kohti Kalliota. Jari ei lähtisi mukaan, koska ei jaksaisi lähteä sinne ”hipstereiden ja hattivattien sekaan”, joten taas taittaisin matkaa yksin. Mutta se ei haittaisi, kännissä on kivaa ja kyllä sitä aina jotain seuraa löytää, varsinkin Majavasta. Taksin kurvatessa Porthaninkadulle Pasi kaataisi tiskin takana minulle jo valmiiksi siiderin ja pari lakushottia, koska tietää, että niillä minä aina lähden liikkeelle. Lakushotti vaihtuisi vasta vähän myöhemmin Fernet Brancaksi.

Puoliltaöin alkaisin olla sen verran päissäni, että huomaisin kotiinlähdön aikani tulleen. ”Kerrankin olen viisas!”, huudahtaisin ja hyppäisin uudelleen taksiin joka ajaisi kotiin. Maksun hetkellä huomaisin, että perkele, korttihan jäi Majavan piikkiin auki ja koska minulla ei ole rahaa maksaa, päättäisin alkaa tappelemaan taksikuskin kanssa. Se on nimittäin paras tapa saada matkansa ilmaiseksi, uhkaamalla hänen henkeään. Minulla kävisi sen verran tuuri, että taksikuski ei olisi kovin isokokoinen eikä uskaltaisi alkaa käymään takaisin käsiksi ja niinpä poistuisin lopulta autosta maksamatta. Kävelisin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi naapuritalon pihaan, koska jos kuski soittaisi poliisit paikalle, en näyttäisi tälle missä oikeasti asun.

Naapuripihassa saisin viskipäissäni päähänpiston. Löydän roskiksesta tyhjän samppanjapullon, joka kädessä talsisin muutaman korttelin päähän ex-vaimon kotioven eteen. Suunnitelmani on paiskata kyseinen pullo alaoven ikkunasta sisään ja lähettää tekstiviesti perään, että ”siitäs sait!” Suunnitelmani ei kuitenkaan onnistu, koska ohikulkijoita on liikaa. Ja heistä jokainen katsoo vähän oudoksuen miestä, joka istuu keskellä katua tyhjä  samppanjapullo kädessään ja hokee Bed of Rosesin sanoja. Lopulta luovuttaisin ja lähtisin kotiin, oikeaan pihaan tällä kertaa. Turhautuneena saamattomuuteeni ex-vaimon oven rikkomisen kanssa, potkaisisin kotipihassa puutarhakalusteita. Tai no, potkaista lienee vähän kevyt ilmaisu, lähinnä yrittäisin mennä niistä läpi kaatuen rinta ja naama edellä asfalttiin niin, että hammas menisi huulesta läpi, nenä aukeaisi, leuka olisi ruhjeilla ja rintalastaan tulisi hiusmurtuma. En välittäisi vaan menisin nukkumaan. Riisuisin vaatteet, menisin peiton alle ja sammuttaisin valon.

Yhtäkkiä kuitenkin havahtuisin siihen, että olen entisen tyttöystäväni rappukäytävässä. Siis sen, jonka kanssa seurustelin avioeroni jälkeen. Ei mitään havaintoa miten sinne olen päätynyt, koska juurihan menin kotona nukkumaan. Poliisikin on kuulemma tulossa paikalle. Miettisin, että mitähän minä olen tehnyt, kun kerran Kissalan pojatkin on pyydetty käymään ja liukenisin nopeasti paikalta. Samalla muistaisin, että ai niin, se korttihan on Majavassa, taidanpa hakea sen pois kun tässä kerran valveilla edelleen jotenkin mystisesti ollaan. Ja taas, jo toistamiseen saman illan aikana, taksi veisi Kallioon. Majavassa ottaisin vielä yhdet, minkä jälkeen Pasi olisi sitä mieltä, että ehkä minun ei kannattaisi enää, silmäni ovat kuulemma melko lasittuneet ja katse aika tyhjä.

Mutta viisas nuori mies keksii keinot! Keksin, että jos vaikka söisin vähän jotain tässä välissä, niin se viina ei niin porautuisi elimistöön samaan tapaan ja voisin jatkaa juomista. Siispä kävelisin muutaman korttelin matkan Kolmannen linjan kebab-paikkaan ja tilaisin ruoan joka ei koskaan saavu pöytääni. Katselisin ympärilleni kuinka kaikki muut saavat annoksiaan mutta minun ruokani ei tule. Menisin huomauttamaan asiasta myyjälle, joka kertoisi, että ruokani on tullut jo aikaa sitten ja olen sen jo syönyt. En uskoisi koska kyllä minä sen muistaisin. Keskustelu yltyisi. Lopulta, koska en saisi tahtoani läpi ja uutta kebab-annosta eteeni, heittäisin ravintolan omistajaa tämän omalla tuolilla. Siirtyisimme ulos jatkamaan ja pienen käsirysyn jälkeen lähtisin pois. Mutta koska en kuitenkaan voisi jättää asiaa siihen, onhan minun aina saatava viimeinen sana, hakisin viereisestä puistosta ison kiven. Löytäisin ensin pienemmän, mutta haluan isoimman mikä puistossa on. Sen löydettyäni kävelisin takaisin ruokapaikan eteen ja hetkeäkään miettimättä heittäisin kiven ikkunasta läpi. Ikkuna hajoaisi pirstaleiksi ja kivi osuisi sen takana ruokaansa huolettomana syömässä ollutta miestä käteen. Onneksi ikkunaosuma olisi jo vienyt suurimman voiman heitosta ja miehelle ei kävisi pahemmin.

Olo olisi euforinen. Juhlava. Veri kiertäisi ja olisin aivan ekstaasissa. Minä voitin tämän erän! Kerrankin! Olen mies!

Lähtisin takaisin kohti Majavaa ajatellen, että ehkä Pasi nyt tarjoilee minulle vielä yhden siiderin. En kuitenkaan ehtisi perille asti, kun eteeni kurvaa illan jo ties kuinka mones poliisiauto, joka poimisi minut vihdoin talteen ja veisi Kisahallille.

Sieltä heräisin aamulla ja lähtisin äidin kanssa syömään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kyllä tämä soberismi on välillä aika perseestä. Tai ei aika, vaan todella. Ja itse aisassa aika usein.

Istuin eilen puolenyön jälkeen kotona ja yllä oleva oli päällimmäinen ajatukseni. On edelleen. Eilen oli maailman rakkaimpien ihmisten häät, oli huikea juhlahumu, aurinkoinen päivä, maailman parhaat bileet ja minä olin puolilta öin kotona. Itketti. Sitä ennen olin koko illan katsellut vierestä, kuinka hauskaa kaikilla oli, viini virtasi, välillä käytiin autojen takakonteilla vähän naukkailemassa miestä vahvempaa ja jatkettiin laulaman Journeyta hääbändin mukana.  Naiset oli kauniita, miehet komeita ja tunnelma katossa. Kaikilla oli hymyt kasvoillaan ja ne levisivät illan mittaan leveämmälle sitä mukaa, kun ilmapiiri keveni. Kaikilla paitsi minulla. Minä join vettä ja kahvia ja kusella ramppaamisen lomassa esitin osaavani juhlia mukana selvin päin.

Oikeasti vitutti ja olisin halunnut juoda ne kaikki pihan lonkerot ja sisätilojen viinit naamariin. Olisin halunnut heittäytyä ja sekoilla ja pitää hauskaa ja laulaa kovempaa kuin kukaan. Olisin niin kovasti halunnut olla osa sitä vallitsevaa hegemoniaa mutta edelleen, vaikka kuinka yritin, en sitä ollut. Tuskin tulen koskaan olemaan.

Samankaltainen tilanne oli viikko sitten Tuska-festivaaleilla. Voi että kun olisi tehnyt mieli juoda ja nauttia viikonloppua perinteiseen tapaan, siten miten aiemmin on Tuskaa saanut viettää. Juoden, sekoillen, hölmöillen, hauskaa pitäen. Nyt olin joka ilta kotona puoli yhteentoista mennessä ja katsoin televisiosta jotain Cheatersia. Vitutti aivan suunnattomasti vaikka halusinkin kotona olla. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ne jatkot selvinpäin, koska se kolmas vaihtoehto, kännissä jatkoilla, ei ole minulle enää mahdollinen. Ja se on alkanut surettaa. Kuten teki eilisten häidenkin jälkeen.

Samalla kun pääkoppa, keho ja kaikki alkaa olla kunnossa, alkaa ajatus siitä, että voisin alkaa taas juomaan nostamaan päätään. Että kun tässä nyt ollaan ihan tolpillaan, niin enkö minä voisi nyt kuitenkin vähän? Että jos en paljoa? Silloin tällöin vain? Vaikka vain häissä ja festareilla?

Koska jos totta puhutaan, haluaisin ihan todella paljon. Todella, todella paljon.

Ei pidä toki ymmärtää väärin. Kuten Tuskassakin, eilen oli myös oikein hauskaa, ilta oli mukava poikkeama normaalista arjesta ja juhlat on aina kivoja. Sai pukeutua hienosti, nähdä ystäviä joita harvemmin näkee ja katsoa, kuinka maailman rakkaimmat ystävät rakastivat toisiaan niin paljon, että Argoksenmäen kivihalli oli ratketa liitoksistaan. Mutta huomasin saman, minkä huomasin viikkoa aiemmin jo Tuskassa; että minä vähän itken silti sisäänpäin koko ajan. Koska vituttaa. Ja vituttaa esittää ettei vituttaisi.

Mietin yöllä, että mikä sitten oikein estää minua nykyään juomasta? Ja miksi en sitä itselleni sallisi kun kerran ajattelen, että sen hanskaisin ja että minulla olisi myös aika paljon hauskempaa?

Tajusin että pelkään. Pelkään sitä, että muutama kerta muuttuu muutamaksi lisää. Että se muuttuu taas tavaksi, siitä pakonomaiseksi ja lopulta kontrolloimattomaksi. Että se ei pysyisi vain siellä festareilla ja häissä. Perjantai muuttuisi tiistaiksi, sitten maanantaiksi.

Ja kaikista eniten pelkään masennuksen paluuta. Se on asia, joka kummittelee koko ajan. Kuten entinen kansanedustaja ja radioääni Pertti Salovaara viikonlopun lehdessä totesi, masennuksesta ei pääse koskaan eroon, se kulkee aina muodossa tai toisessa mukana. Ja mieluummin annan sen kulkea mukanani pelkona kuin vallitsevana olotilana ja juuri sen juomisen uudelleen aloittaminen todennäköisimmin laukaisisi. Masennuksen.

Siksi en enää aio juoda. Ja sanon sen nyt ja kerralla: ikinä. Minä en aio juoda enää ikinä. Koska vitutuksen minä kestän ja sen, että sobersimi on välillä todella perseestä. Mutta masennusta en enää kestäisi.