Pitkästä aikaa sitä jotenkin
täysin pysähtyi uutispäivän edessä eilen. Olin tapani mukaan istumassa mukavaa
aurinkoista kesäiltaa Eiranrannassa ja
juuri hakenut jäätelön. Kuuntelin Bad Religionia ja katselin ohi
käveleviä ihmisiä. Saatoin vahingossa vilkaista aurinkolasieni takaa myös
kaikkia niitä bikineissään aurinkoa palvovia kaunottariakin, jotka olivat
vallanneet päivän lämmittämät rantakalliot edessäni. Vannon, etten katsonut
pitkään! Yhtäkkiä tuli viestiä, että juuri siellä, mihin pitäisi viikon päästä
lähteä, on ammuttu matkustajakone alas. Sen sisällä oli 300 ihmistä. He olivat
matkalla vielä aurinkoisempaan paikkaan kuin mitä Etelä-Helsinki eilen oli.
Kotiin ja uutisten ääreen.
Syytöksiä sinkoili pitkin mediaa, Twitteriä ja muita nykypäivän välineitä
samalla, kun ihmiset yrittivät selvittää mitä oli oikein tapahtunut. Sieltä se
pikkuhiljaa illan mittaa alkoi aukeamaan. Malaysianin lento, ammuttu alas,
Ukrainan ilmatilassa, lähellä Venäjän rajaa.
Sitä samaa rajaa, jonka
tuolle puolen pitäisi viikon päästä matkustaa. Samaa rajaa, jonka kautta
pitäisi Aeroflotin meitä lennättää Moskovasta Vodyyn, joka Mount Elbrusia lähin
kunnollinen lentokenttä on. Matkaa sieltä Itä-Ukrainaan on jotain kuutisensataa
kilometriä, saman verran kuin tästä kotisohvalta Ouluun. Ja siis toisaalta,
eihän Ukrainakaan täältä kovin kaukana ole, lähempänä kuin vaikka Berliini.
En minä nyt ylidramaattinen
halua olla. Totta kai lentoreitit muutetaan ja tuskinpa kukaan sitä vuorta
alkaa millään ilmatorjuntalaitteistolla tulittamaan, mutta silti mietityttää.
Mietityttää Venäjälle lähtö, etenkin jos selviää, että maalla oli jotain
tekemistä, edes välillisesti, eilisten tapahtumien kanssa.
Raskaan uutispäivän illan
kruunasi kuin jostain sivupusikosta huudettu ”pikku-uutinen”, että Israel on
muuten aloittanut maahyökkäyksen Gazaan. Mutta ei mitään, pikkujuttu, no
biggie, jatkakaa vaan Ukrainan tilanteen kehittymisen seuraamista, niin me
täällä istuskellaan sohvilla Sderotin kukkuloilla ja kattellaan, kun armeija
vyöryy palestiinalaisalueille.
Aika mietteliäänä sitä taas
painui pehkuihin pohtimaan sitä, kuinka maailma on ihan sekaisin ja kuinka
minun pienet ulosottovelkani ja psyykkiset ongelmani ovat oikeastaan aika
pientä verrattuna yhtään mihinkään. No, ainakaan en nähnyt unia ex-vaimosta,
kuten tein edellisenä yönä vaikka tänään aamulla ahdistikin eilisen malliin.
Mutta ahdistus maailmasta on erilaista kuin ahdistus omasta elämästä, sen
edessä on aika voimaton ja nöyrä. Ja se saa, kuten sanoin, omat ongelmat
tuntumaan mitättömiltä.
No, tasan viikko ja sitä
istutaan koneessa kohti itää ja Elbrusia. Voisin uskoa, että vallitsevasta
maailmanmenosta huolimatta siellä ajatukset ovat jossain ihan muualla. Niitä ei
ehkä ole. Olin alkuviikosta Anna-lehden haastattelussa ja toimittaja kysyi,
että miltä luulen että tuntuu sillä hetkellä kun, jos, vuoren huipun saavutan.
En osannut sanoa. Epäilen että itku tulee ja siihen perään joku huuto. Uhosin,
että otan kuvan jossa teen sanaristikkoa Euroopan katolla, kunnes tajusin, että
se olisi ankein koskaan minkään vuoren huipulla otettu valokuva. Mutta mitä
tahansa siellä huipulla teenkään, se on oikeastaan täysin merkityksetöntä
kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Ja tällaisina päivinä sitä miettii,
että miksi siitä oikeastaan kenellekään kertomaan, se on vain pisara meressä.
Mutta ehkä juuri siksi.
Pisaroista kuitenkin syntyy se meri.
No, merkityksetöntä tai ei,
Kalliosta kukkulalle sitä joka tapauksessa kohta matkataan. Ja ihan varmuuden
vuoksi, jos YK, Nato, EU, Kiina, Afrikan Unioni, G8, Unicef, Vihreät, Kokoomus,
Teosto, Päivi Räsänen, Palestiina ja Johan Bäckman, Seta ja Kim Jong-un eivät
ole vielä tarpeeksi ehtineet vetoamaan rauhan puolesta, niin nyt viimeistään
minäkin liityn kuoroon.
Pleez. Stop it. Make peace jes ok?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti