Soberismia

Viime torstaina istuin Café Caruselissa hermostuneena. Olin etuajassa, niin kuin aina olen kun minua jännittää. Sain puhelimeen tekstiviestin, että sori, olen muutaman minuutin myöhässä ja jännitykseni kasvoi lisää. Hain santsikupin kahvia ajatellen, että samahan se on kofeiiniövereistä täristä kun täristää muutenkin.

Noin viikkoa aiemmin olin viimein uskaltautunut lähettämään sähköpostia Suomen vuorikiipeilyn ykkösnimelle Samuli Mansikalle. Ystäväni Mika, joka on töissä minua tässä räpeltelevässä matkassani vuorille auttavassa ulkoiluliike Camussa, oli kehottanut minua tekemään niin jo kuukautta aiemmin. Mikä oli tavannut Mansikkaa ja kertonut tälle tarinastani ja suunnitelmistani Seven Summitsin suhteen. Mansikka oli käskenyt laittamaan meiliä, josko tästä jotain yhteistyökuvioiden mahdollisuuksia löytyisi. Kun viimein uskalsin postia laittaa, sain vastauksen samana iltana. Tipahdin innostuksessani hieman sohvalta. 250 päivää vuodessa matkustava Mansikka oli sattumoisin Suomessa, asuu liki naapurissa ja sovimme tapaamisen Caruseliin.

Toisen kahvikupin täristessä käsissäni Samuli Mansikka saapui paikalle. Hän näytti... vuorikiipeilijältä. Pitkä hyväkuntoinen mies, jonka huulet ovat rohtuneet ja jonka rasvaprosentti on jotain nahkakotelon luokkaa. Samannäköinen kuin suurin osa oppaistamme Elbrusilla. Hän hymyilee paljon puhuessaan ja näyttää vaaleassa tukassaan lähinnä san diegolaiselta surffarilta. Kädenpuristus oli vahva, mutta niillä käsillä onkin kiivetty Everestille pari kertaa.

Ja aika monelle muulle vuorelle, myös lähes kaikille niistä seitsemästä, joille itsekin tähtään. Tällä hetkellä Mansikka tekee työkseen opastuksia mm. Aconcagualle ja Nepaliin ja siinä ohessa kerää vyölleen maailman  14:ää yli 8000 metristä vuorta, joista huiputettuna taitaa olla jo yli puolet. Hän on siis kaikilla tavoin kovin jätkä Suomessa, joka minulle mieleen tulee tällä hetkellä. Siksi tapaamisemme oli minulle vähän kuin Kerry Kingin tapaaminen vuonna 2006, Kerry King kun kuitenkin soittaa Slayerissa. Tänään en ole ihan varma kumpi on kovempi, se että soittaa Slayerissa vai se, että on kiivennyt maailman korkeimmat vuoret.

Sopiessamme kahvitteluja en ollut itsekään ihan varma, että mitä oikeastaan tapaamiseltamme hain. Ajattelin ehkä, että tässä on ainakin jätkä, joka osaa vastata kysymyksiini niin tulevista kuudesta edessä olevasta Seven Summits -vuoresta kuin kiipeilystä ylipäänsä. Kyselin vinkkejä, kokemuksia, muistoja, fiiliksiä, kyselin kaikesta siitä, mikä minut on vuorihommiin vetänyt. Juttelimme vaaroista, Mansikka kertoi omista kokemistaan uhkatilanteista ja niiden välttämisestä. Puhuimme vuorikiipeilystä yleensä ja sen arvostuksesta ja asemasta urheilulajina Suomessa, puhuimme treenistä ja valmistautumisen tärkeydestä. Mansikka kertoi diggaavansa jutustani ja tarinastani, siitä, että en ole mikään kiipeilijä vaan ihan tavallinen jantteri, jolla on tarina. Ja että se tarina on vienyt minut vuorille. ”Joskus voi olla niin, että se yksi vuori riittää koukkuun jäämiseen”, hän sanoi. Elbrus mielessäni nyökyttelin ja mietin, että voisi sitä pahempiakin huumeita vetää kuin vähähappista ilmaa.

Parin tunnin tapaamisen päätteeksi sain Mansikalta lainaan Seven Summits -kirjan, jota kahlasin läpi koko viikonlopun. Ja aion kahlata seuraavankin, aion opetella sen ulkoa, niin hyvä fiilis tästä kaikesta ja tuosta tapaamisesta jäi. Sovimme, että pidämme yhteyttä ja kehittelemme mahdollisia yhteistyökuvioita eteenpäin, suunnitelmissa on mm. kiivetä Aconcagualle samaa matkaa, mahdollisesti vuonna 2016, jos vain aikataulut kohtaavat ja sopiva ryhmä löytyy.

Kotona Seven Summits -kirjaa vilkuillessa lopulta ymmärsin mitä olin tapaamiselta ehkä ensisijaisesti hakenut. Itseluottamusta.

Samalla kun itse olen intoillut, suunnitellut ja uhonnut uutta uraani vuorikiipeilijänä, on taustalla kuitenkin ollut se pieni epävarmuus siitä, että onko tämä kaikki ihan oikeasti mahdollista? Vaikka Elbrusilla jo päätin että on se, pieni pelko hiipii kalsareihin aina välillä pimeinä iltoina. Sama epäusko minussakin välillä vallitsee kuin niissä baaritiskien hahmoissa, jotka nauravat, että ei helvetti, mitä se jätkä oikein kuvittelee.. Kun Samuli Mansikka, heti Kerry Kingistä seuraava,  sanoo, että olet sinä, totta kai olet ja totta kai pystyt, se luo uskoa. Ja antoi ehkä viimeisen niitin sille, että nyt sitten mennään ihan oikeasti.

Se usko nimittäin on se, mikä lopulta sinne ylös ja sieltä alas vie. Ei siitä nahkakotelon rasvaprosentista tietenkään haittaa ole, mutta lopulta se on oma pää, jonka on kestettävä, jos voittaa haluaa. Kuten Mansikka valtavan kahvikupin ääressä hymyillen sanoi: ”mitä isompi vuori, sitä enemmän se on vain psyykestä kiinni se huiputus.”

Silloin tiesin, että pystyn tähän.

Samuli Mansikasta voi lukea lisää osoitteessa www.samulimansikka.com.