Soberismia

Eilen oli vuoden pimein päivä. Vietin sen poikani kanssa mökillä ulkoillen ja Talmassa lasketellen. Kävimme kaatamassa omasta metsästä kuusen jonka koristelimme keittiön nurkkaan. Söimme keksejä. Jätkä kävi kylvyssä ja pelasimme korttia tonttulakit päässä. Ei tuntunut pimeältä yhtään. Ja jos minun pitäisi määritellä maailmanrauha, se olisi juuri tämä hetki. Poika nukkuu vielä tuossa vieressä ja minä katselen ulos eilen leijaillutta lunta. Ikkunasta aukeaa melkoinen talven ihmemaa.

Tänään odotamme tonttuja kylään, kirjoitimme heille eilen kirjeen, että voisivatkohan he tuoda edes jotain lahjoja vähän ennakkoon tänne mökille, ennen kuin pieni mies lähtee äitinsä luo aatoksi pukkia odottamaan. Kirje jätettiin ulko-oven rakoon ja se on yön aikana mystisesti kadonnut.

Kuten jokaisena jouluna aiemmin, olen kirjoittanut tässä blogisssa siitä, että minä en ole jouluihmisiä. Jostain syystä tänä vuonna asianlaita on toisin. Jo lauantaina katselin ekaluokkalaisten joulujuhlaa sydän syrjälläni ja nyt en ole saanut tuota tonttulakkia päästäni kolmeen päivään. Olen jo nyt syönyt enemmän pipareita kuin varmaan kolmena edellisenä jouluna yhteensä. Ainoastaan joululaulut tekevät minut edelleen hulluksi, en voi sietää niistä ainuttakaan. Paitsi ehkä Kirsty McCollin ja Poguesin The Fairytale of New Yorkia sopivina annoksina, kaikki muut voisi työntää uuniin. Radio Nostalgia, jota minulla on täällä mökillä tapana kuunnella, on raivostuttava. Ne ihan oikeasti soittaa Katri Helenaa.

Oli miten oli, joulunaika tuntuu tänä vuonna jostain syystä erityisen hyvältä. Ehkä se on sitä, että tämä koko vuosi on ollut oikeastaan hyvä. Erilainen, mullistava ja ihmeellinen ja sen myötä sitä sitten vanhakin heltyy ja hyppää mukaan kynttilöiden ja punanuttujen kelkkaan. Tai sitten se on sitä, että tajusin tämän olevan ehkä viimeisiä vuosia, kun tuo pikkujätkä vielä joulun taian päälle uskoo ja haluan jotenkin olla täysillä mukana siinä uskossa ennen kuin joku koulussa kertoo, että ei sitä pukkia oikeasti ole ja Petterikin on vain ihan tavallinen poro jossain Salla-tunturissa. Ehkä tämä on ikään kuin se viimeinen lapsuuden joulu myös itselleni.

Tuo pieni tonttu lähtee huomenna joulun pääpäivien viettoon äidilleen ja siksikin olen iloinen, onnellinen ja - vaikka vähän sanaa vihaankin - KIITOLLINEN tästä muutaman päivän mökkijoulusta kahdestaan. Ehkä tämä oli se sellainen joulu, joka aina pitäisi olla, tämä rauha ja hyvä mieli kun on lähes kosketeltavaa. Ja kun tyyppi huomenna äitinsä luo menee ja minä jään omilleni, en todellakaan aio surra tai olla edes haikea, vaan - ja taas se tulee -  KIITOLLINEN. Loppuviikon pyhitän itselleni, läheisille, ystäville, perheelle ja sukulaisille, Seven Summits -kirjalle ja sellaiselle määrälle suklaata, että en varmasti niille huipuille pääse kiipeämään ihan heti tammikuussa. Ja toivon kaikille samaa oloa, joka minulla on ollut täällä mökillä.

Joulu on se aika vuodesta, kun saa olla vähän lapsi ja jos uskaltaa ja ymmärtää heittäytyä siihen tunteeseen, on tämä vuodenaika antoisampi kuin voisi uskoakaan. Sanovat tätä lasten juhlaksi ja sitä se todella on ja siksi kannattaa aikuisenkin taantua. Suosittelen. Niin kävi minulle tänä vuonna

Ja yhden hyvän neuvon annan, vaikkei se tapani yleensä olekaan:

Jos sinulla on kotona joku pieni joulutyyppi, anna sille jouluksi selvät vanhemmat. Se on sille nimittäin tärkeämpää kuin yksikään uusi pleikkaripeli tai iPadi. Me kaikki muistamme tähän aikaan vuodesta lapsuutemme joulut, hyvässä tai pahassa, mutta se ei ole meidän oma valintamme, millainen se muisto on. Eikä se ole sen pienen ihmisen tänäkään vuonna. Ja voin kertoa, että vaikka kuinka joulustressit painaa ja tekisi mieli tinata se pullo pöydältä naamariin, sen stressin laukaisee paljon paremmin yhdessäolo sen tyypin kanssa, joka ei ensi vuonna ehkä enää joulupukkiin usko.