Soberismia

Tänään on kulunut viisi vuotta yhdestä elämäni omituisimmista päivistä.

Olimme vuonna 2009 Dimebag Beyond Forever -bändin kanssa Suomen kiertueella. Rundi sisälsi reilut parikymmentä muusikonrenttua sekä kiertuehenkilökunnan jäsentä ja kymmenkunta keikkaa ympäri Suomen, joiden väliä matkasimme sekä isolla nightlinerilla että mukana kulkeneella pienemmällä Mersun Sprintterillä, kaikki kun eivät bussiin mahtuneet. Itse olin mukana kiertuemanagerina. Oli perjantai-iltapäivä, kello jotain neljän pintaan ja olimme siirtymässä Turusta Tampereelle, missä meitä odotti liki loppuunmyyty keikka YO-Talolla. Bussissa oli turkulaisen karaokebaarin aiheuttamasta krapulasta johtuen liki utuinen tunnelma. Osa porukasta makoili sängyssään, osa kuunteli musiikkia ja loput pelasivat joitain viikkoja aiemmin markkinoille tullutta Hevi-Aliasta. Lähes jokaisen kiertueellamme mukana olleen nimi löytyi pelin tehtävistä, ja meitä nauratti kun rumpali Tonmi Lillmanille tuli kolme kertaa peräkkäin vihjeeksi ”Se bändi missä sä soitat”, ”No se toinen bändi missä sä soitat” ja ”Sä.”

Olimme juuri ohittaneet Ideaparkin Lempäälässä, kun bussin pohjasta kuului pamaus. Ihmeissäni juoksin kuskin luo tiedustelemaan, että mitä tapahtui ja hän sanoi kaikkien tehojen yhtäkkiä kadonneen autosta. Hän epäili myös nähneensä peruutuspeilistä pamauksen yhteydessä välähdyksen, joka muistutti ehkä tulenlieskoja. 

Tehonsa menettänyt keikkabussi saatiin hidastettua moottoritien sivuun joitain satoja metrejä ennen Kuljun liittymää ja lähdimme ulos tutkimaan tapahtunutta. Osa porukasta astui pakkaseen röökille, osa jatkoi makoilua punkissaan. Availimme bussin helmojen luukkuja tutkiaksemme, että nouseeko jostain savua ja haistelimme ilmaa. Takanamme ajanut Sprinter pysähtyi karavaanin mukana ja sen kuljettaja kertoi, että bussin alta oli pamahtanut yhtäkkiä isot liekit. Siirtelimme soittimia tavaratilasta ulos kun savun haju alkoi tuntua nenässä. Kuski kehotti kaikkia astumaan varmuuden vuoksi pihalle ja kohta moottoritien varressa seisoskeli se muutama kymmenen krapulaista pitkätukkaa kiroilemassa, että perkele, taidetaan vähän myöhästyä soundcheckista, onko kellään kaljaa?

Joku kurkkasi bussin alle. Pohjasta tippui tielle nestettä joka oli syttynyt palamaan. Maassa ollut lammikko oli jo liekeissä. Tuli kiire. Syöksyin bussiin sisälle huutamaan kaikki ulos ja nappasin reppuni mukaan. Stetsoni, joka päässäni olin edellisenä iltana laulanut alasti Panteraa yleisön edessä Turun Klubin lavalla, jäi pöydälle. Huusimme kaikkia poistumaan bussin luota viereiselle harjanteelle samalla, kun yritin laskea että ovatko kaikki paikalla. Nopeasti savut muuttuivat jo liekeiksi ja paniikki siitä, että ovatko kaikki päässeet ulos alkoi nousta. Kuskimme syöksyi vielä viimeisen kerran ajoneuvoon sisään kun se oli jo alkanut täyttyä savulla varmistaakseen, että punkat todella ovat tyhjät. Hetki oli varmaan viimeinen mahdollinen ja Titanicin kapteeni hengittikin jo savua keuhkoihinsa.

Moottoritietä ajoi rekka, jonka kuljettaja näki tilanteen ja liekit edellään. Hän hidasti oman yhdistelmäautonsa poikittain tielle palavan bussin taakse tukkiakseen liikenteen. Oli perjantai-iltapäivä ja ruuhka-aika oli alkamaisillaan. Lopulta rekan taakse kertyi useiden kilometrien jono bussin palaessa paikalleen. Yritin pitää nimenhuutoa ja löytää kaikki mukana olleet savun ja pimeyden seasta samalla, kun apuun rientänyt rekkakuski yritti turhaan saada jauhesammuttimella paloa hallintaan. Muistan paniikin iskeneen huutaessani yhtä laulajistamme, joka oli nyt jo ilmiliekeissä olevan bussimme toisella puolella eikä kuullut huutoani. Tiesin että hän oli aiemmin ollut kuumeisena sängyssään ja jotenkin näin sieluni silmin, että hän oli palanut sille paikalleen.

Kun sain varmistuksen, että kaikki olivat päässeet turvaan, soitin hätäkeskukseen. Liekit kohosivat jo liki kymmeneen metriin ja oli selvää, että mitään ei ole tehtävissä ja tuho olisi täydellinen. Paloautoilla kesti muistaakseni melko tarkkaan 12 minuuttia saapua paikalle ihmettelemään järjestämäämme iltapäivänäytöstä ja se 12 minuuttia tuntui elämäni pisimmiltä. Ainakin heti  pari vuotta aiemmin nauttineeni gastroskopian jälkeen. Muistan todella vahvasti sen tunnelman, mikä moottoritien reunalla seistessä vallitsi. Katselimme pimeässä valtavia liekkejä ja olo oli lähes harras, tuntui kuin ympärillä olisi vallinnut täysi hiljaisuus. Ajatukset olivat jotenkin sekavat, päällimmäisenä kuitenkin se, että ei helvetti, joku meistä olisi voinut olla tuolla sisällä. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan puhelut kotiin. Että kunnossa ollaan, tiedotusvälineet kun olivat ehtineet julkaisemaan kuvia paikalta jo ennen kuin pelastuslaitos oli ehtinyt lähellekään.

Sammutustöihin meni jokunen tunti. Yritimme soittaa bussin vuokraajalle mutta emme saaneet häntä kiinni. Soittelin YO-Talon promoottorille ja yhdessä tuumin kaikkien kanssa juteltuani päätimme, että jos vain saamme bussiin palaneet soittimet korvattua pikaisesti uusilla, emme peru keikkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että vedetään. Odotellessa omia kuulusteluvuorojamme ja meitä noutamaan tilattuja takseja arvioimme vahingot. Onneksi iso osa kalustostamme oli kulkenut apujuhtana toimineen Sprinterin kyydissä, joten rahkeet keikan toteuttamiseen oli olemassa. Osa tavaroista, jotka olimme saaneet pelastettua bussin helmoista ennen liekkien roihahtamista, lillui nyt kuitenkin sammutusvaahdossa ojanpohjalla rikkinäisinä yhtä kaikki. Palon mukana meni suurin osa henkilökohtaisista tavaroista, mm. se minun stetsonini. Ryhdyimme soittelemaan läpi tamperelaisia muusikoita ja laittelemaan Facebookiin ilmoituksia, josko löytäisimme puuttuvat kamat keikan toteuttamiseen ja päästessämme vihdoin useita tunteja myöhässä YO-Talolle, paikalla odotti jo tukku rumpukapuloita ja paikallisen soitinliikkeen toimittamia kitarankieliä.

Koska olimme pahasti aikataulusta jäljessä, ryhdyimme pikaisesti laittamaan kamoja kasaan illan keikkaa varten ja vasta kun souncheck oli valmis, pääsimme hotellille rauhoittumaan ja ensimmäistä kertaa oikeastaan miettimään kunnolla tapahtunutta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että eihän tällaista oikeasti käy. Samalla kaikki olivat tietenkin valtavan huojentuneita, ettei kellekään käynyt mitään, ainoastaan kuljettajamme ja yksi basisteista joutuivat käymään sairaalassa tarkistuttamassa itsensä hengitettyään savua. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuljettajamme oli päivän suurin sankari ja kovin jätkä ikinä.

Muistan kuinka makasimme Omenahotellissa kolmen hengen huoneessa. Teki mieli ottaa nokoset mutta uni ei tullut. Lattialla nukkunut laulajamme havahtui painajaisiin muutaman minuutin välein. Teki mieli soittaa jollekin, en tiennyt kenelle.

Juuri silloin, juuri siinä Omenahotellin huoneessa tajusin, kuinka yksinäinen olin. Halusin soittaa ex-vaimolle vaikka minulla oli tyttöystäväkin jossain. Kumpikaan ei kuitenkaan olisi kotona minua odottamassa kun sinne vihdoin pääsisin. Olisin yksin. Olin huonovointinen ja sen jälkeen hyvä olo ei palannut enää moneen vuoteen.

Illan keikan tunnelma loppuunmyydyllä YO-Talolla oli täysin maaginen. Joku ylimääräinen ruuvi oli kaikilla kiristynyt ja sekä bändi että yleisö olivat jotenkin täydellisen elossa ja siinä hetkessä. Luulen, että se keikka hitsasi meistä lopullisesti yhteen sen Luokkaretken from hell, joka me olemme. Jotain muuta kuin pelkkiä ystäviä ja kollegoita. Ja se on yksi sellaisista keikoista, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Kuten sen päivänkin.

www.soberismia.fi