Soberismia

Sinne se meni, viimeinen myymäni keikka, ainakin toistaiseksi.

Kirjoitin tuohon sanat ”ainakin toistaiseksi” ihan varmuuden vuoksi, jotta jos käy niin, että vielä joku päivä järjestänkin taas jotain, kukaan ei pääse huutelemaan, että ”sähän lupasit ettei ikinä enää!”

Toistaiseksi viimeinen keikkani niputti jotenkin aika monella tavalla kasaan urani keikkamyyjänä. Ensimmäinen kunnollinen kiertue, jonka järjestin, oli Dimebag Beyond Forever -tribuuttibändin Suomen keikat joulukuussa 2006. Niitä oli muistaakseni kahdeksan, joista viimeinen oli Helsingin Nosturissa. Se oli myös ensimmäinen järjestämäni Nosturin keikka koskaan. Muistan kuinka soitin kesällä kädet täristen Elmun ohjelmapäällikkö Eeka Mäkyselle tarjotakseni keikkaa, jonka menestyksestä ei oikein kellään ollut takeita. Eeka tarttui syöttiin ja lopulta päädyimme myymään illalle seitsemisensataa lippua ja sovimme, että tätä yhteistyötä on hyvä jatkaa. Toissapäivänä Dimebag Beyond Forever esiintyi, toistaiseksi viimeistä kertaa sekin, jo ennakkoon loppuunmyydyssä Nosturissa ja veto oli viimeinen, jonka Eekan kanssa sovin ennen tämän siirtymistä mm. Tuskaa pyörittävän Finnish Metal Eventsin toimariksi.

Nosturi on ollut alusta alkaen suosikkikeikkapaikkani Helsingissä ja muutama vuosi sitten muutin toimistonikin samaan rakennukseen, kun sattumalta mahdollisuus siihen tuli tyhjän huoneen vapautuessa. Tupareissa esiintyi yksi suosikkiyhtyeistäni, irlantilainen Primordial ja yksi agentti ja promoottori eli sinä iltana unelmaansa. Siitä lähtien Nosturi on ollut kotihallini, missä pelaaminen on aina ollut jotenkin erityistä. Kun tuntee oman kotihallin rutiinit, henkilökunnan ja käytävät, sinne meneminen ennen peliä on aina vähän rennompaa.

Pienenä bonuksena lauantain keikassa oli se, että Nosturin uskollinen iltavastaava Jukkis, josta on tullut vuosien mittaan tullut ystävä, ei ollut töissä. Jukkis nimittäin oli kerrankin esiintymässä oman talonsa lavalla. Jotenkin sen tapahtuminen juuri omassa viimeisessä illassani oli mieltä lämmittävää ja katsellessani miestä soittamassa bassollaan Anthraxia lavalla ajattelin, että juuri näin tämän pitikin mennä. Samalla iltavastaavan vastuun oli ensimmäistä kertaa ottanut Jutta, jonka tämänkin olen tavannut ensimmäistä kertaa Dimebag Beyond Foreverin kiertueella Tampereella joskus vuosia sitten. Tuntuu, että kapulat siirtyivät nyt maailman luonnollisimmalla tavalla eteenpäin.

Joulukuun 2006 kiertueen jälkeen uskalsin kutsua Dimebag Beyond Forever -porukkaa toiseksi perheekseni ja vuosien mittaa se perhe on, samalla kun kasvanut, myös vahvistunut. Sen lisäksi, että minulla on kaksi sisarusta, minulla on nykyään 24 veljeä. Enpä olisi siis voinut parempaa päätöstä keikkamyyjävuosilleni kuvitella, kuin keikka perheen kanssa oman loppuunmyydyn kotihallin lavalla.

En oikein tiedä mikä nyt on fiilis. Lauantaina itketti vähemmän kuin olin ennakkoon pelännyt, olo oli enemmänkin ylpeä. Vaikka kyllä ne kyyneleet viimeistään viimeisen biisin kohdalla tulivat nekin. Keikan jälkeen oli hetken aikaa juhlaa, sitten pakattiin kamat ja hetken päästä olinkin jo kotona muiden jatkaessa sekoilun ytimessä jonnekin sunnuntaille asti. Kotona ei uni tullut korvien huutaessa ja adrenaliinin edelleen virratessa ja yöunet jäivät lopulta muutamaan tuntiin. Eilinen päivä meni siis lähinnä väsymystä hoitaessa ja tänään mieltä kuvaa ehkä parhaiten se perinteinen ”väsynyt mutta onnellinen” -klisee. Olin suunnitellut, että lauantaina aion kyllä lähteä jätkien kanssa vielä juhlimaan päättynyttä perhetapahtumaa ja hieman harmitti, että en vain yksinkertaisesti enää jaksanut. Tai osannut. Ehkä enemmänkin jälkimmäistä. En minä osaa enää juhlia lähtemällä baariin ja jatkamalla jatkoille, se ei vain luonnistu enää. Eikä sen varmaan pidäkään, joten turha se on väkisin lähteä. Tiedän, että lopulta mököttäisin vain jossain nurkassa muiden pitäessä hauskaa, joten on helpompaa mennä kotiin sen tiedon kanssa, että niin on mukavampaa kaikille, sekä minulle että juhlaseuralle.

Kohta lähden vielä Nosturille roudaamaan lauantain kamat pois ja sitten on nämä hommat taputeltu. Paljon näistä on saatu, paljon näille on uhrattu mutta lauantaina seistessäni tuhatpäisen yleisön edessä toisen perheeni kanssa, mietin ainoastaan juuri viimeisenä biisinä esitetyn Panteran Hollown toisen säkeistön sanoja ”It’s so important to make best friends in life”. Koska juuri niitä, ystäviä, on näistä hommista eniten saatu ja lopulta juuri se on ollut myös eniten kaiken tämän arvoista.