Soberismia

Kuinkahan moni näistäkin kirjoituksista lähtee siitä, että olen Kaivopuiston rannassa notkumassa? No, niin tälläkin kertaa. Eilen oli kevään ensimmäinen sellainen päivä, että pärjäsi t-paidassa, ainakin jos vähän uppoutui johonkin tuulensuojassa olevaan poukamaan. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi lähtenyt liikkeelle, rantatiellä oli ruuhkaa ja kahviloiden jonot olivat kuin suomalaiseen Giganttiin avajaispäivänä.

Kyllä se vaan tekee ihmeitä tuo taivaalla möllöttävä valo. Jotenkin eilen oli ensimmäinen sellainen päivä, kun tajusi taas, että kesä tulee. Hymy oli herkässä, olo kevyt ja tuntui kuin jonkinlainen paino olisi poissa harteilta. Paino, jota ei siis oikeasti ole mutta joka silti mukamas kiristää nuppia kun on pimeää, talvista, kylmää ja synkkää. Nykyään, kun seuraan ja kuuntelen omia tuntemuksiani aiempaa herkemmin, sitä myös huomaa kuinka kevät herättää sisällä sellaisen pienen ilon.

Tuossa oli välissä monta sellaista vuotta, kun koko tunne-elämä oli aikamoista mössöä, jolloin myös kevään tulo jäi huomaamatta. Huomaamatta, koska silti oli vähän paha olo koko ajan, se oli kroonista ja jolloin tuo valokin oli enemmänkin sellainen katkeransuolainen muistutus, että just joo, vai että paistaa, no toivottavasti kaikilla muilla on kivaa saatana.  Nyt kun makoilin tuolla pikkuhiljaa vihertämään alkavalla nurmikolla katsellen liplattelevaa merta ja ohi kulkevaa ihmislaumaa, myhäilin tyytyväisyyttä. Ja lähinnä naureskelin itselleni ja sille, mitä olin kaksi vuotta sitten. Jotain surkean, säälittävän, naurettavan ja vähän pelottavan väliltä. Mietin, että mitähän ne ovat muutkin minusta ajatelleet.

Tai no, kyllä minä sen tiedän. Olin kuulemma ”Ihan helvetin raivostuttava ihminen”, kuten paras ystäväni sen muotoili ja selkeästi säästeli hieman sanojaan.

Vuosi sitten odottelin kesää vielä hieman pelonsekaisin tuntein. Ensimmäinen kesä ilman aiempien aikojen suurinta riemua, alkoholia. Ilman ex-tempore puistokännejä ja terasseille jymähtämisiä, festari-iloitteluja ja huuruisia mökkireissuja.  Kun elokuussa suvi oli paketissa, taisin julistaa kesän 2013 elämäni parhaaksi, joten eipä ole tänä vuonna sitäkään ennakkohuolta sitten enää kannettavana. Voin odotella kesää vain kesänä ja varmasti taas hyvänä sellaisena. Koska jos tuo aurinko tekee tällaisia tepposia olotilalle jo tässä vaiheessa, niin millaista mahtaakaan olla kun pääsee toden teolla kiskomaan shortseja jalkaan tuonne rannan kallioille? Ehkä viime kesän tapaista, potenssiin vaikka kymmenen?

Eilen kaikki muutkin tuntuivat olevan samalla mielellä. Päivällä sen näki ihmisten kasvoista, illalla Facebook-statuksista. Ja Ruttopuistosta. Puolen yön aikaan, kun pääsiäiseni keskeyttäneeltä työkeikalta kotiin ajelin, oli kansaa kadut ja puistot vielä pullollaan. Ja melko messevässä kunnossa olikin. Se on se kevään aurinko yhdistettynä vapaapäiviin, joka oli selkeästi saanut monen jymähtämään terasseille ja ulkoilmaan juoma jos toinen kädessään ja aika hyvällä nelivedolla sitä sitten puoliltaöin rymyttiin kohti kotia tai jatkopaikkaa. Samalla kun tunsin ihan pienenpienen kateuden tunteen muistellen, miten mukavaa sellainen touhu olikaan, olin silti enemmän onnellinen siitä, etten siellä Ruttopuison hiekkapolulla enää itse konttaa. Sen lisäksi, että farkkujen polvipussit ovat edelleen ehjät, minulla on ainakin varmuudella sama hyvä olo tänäänkin aamulla kuin mikä eilen oli, se luonnollinen kevään onnen tunne. Kaverilla, joka edessäni nosti housut kintuissaan pankkiautomaatilta 2000 euroa taksissa odottavalle maksulliselle naisseuralaiselleen, ei välttämättä ole.