Soberismia

Apua, kääk, hui! Nyt se on sitten ihan oikeasti tapahtumassa, kesän typerin seikkailu on varattu. Kuusi ihmistä, nolla tuntia kokemusta ja 5642 metriä venäläistä Elbrus -nimistä vuorta kiivettävänä.

Meinasi tuossa jo näyttää vähän pahalta lähdön kanssa, kun naapurin presidentti lähti Ukrainaan leikkimään Hitleriä. Toki siis sillä erotuksella, että Hitler ystävällisesti odotti viitisen vuotta omien näytösolympialaistensa jälkeen ennen kuin marssitti joukkonsa Ukrainaan kesällä 1941, Putin ei malttanut kuukautta pidempään. Kaipa sen on sitä, että kun nykyaika on niin kovasti hektisempää, kaikki pitää tehdä vähän nopeammin.

Maailman geopoliittisista tapahtumista johtuen päätimme siis hetken pitää suunnitelmaa vakan alla, johtuen pääasiassa siitä, että Mt. Elbrus sijaitsee ainoastaan muutaman sadan kilometrin päässä polttopisteenä olleelta Krimiltä. Ja bonuksena toki vielä Georgian rajalla, jossa sielläkin jonkin sortin neuvostonäytös koettiin muutama vuosi sitten, joten sellaiseen mukavaan rakoon lähtö ehti jo vähän mietityttää. Eikö joku olisi voinut pysyttää tuon vuoren vaikka johonkin Islantiin, joka on varmaan maailmanrauhan tyyssija?

Lisäksi se fakta, että Elbrusille on vuosien saatossa tehty myös muutama terrori-isku, viimeksi 2011, niin jotenkin ei liikaa lähtö houkuttanut tilanteen ollessa muutenkin hieman kireä. Suunnittelimme jo vaihtavamme koko reissun johonkin täyshoito-resorttiin Lanzarotella, missä olisin voinut vaikka turvallisesti vetää ns. kostokännit suunnitelmien mentyä pilalle. 

No, tilanne ainakin kai noin teoriassa on rauhoittumaan päin, joten päätimme nyt kuitenkin edetä alkuperäisen suunnitelman kanssa ja lyödä matkan lukkoon. Heinäkuussa pitäisi siispä lähteä rinnettä sutimaan ylöspäin. Kuten sanoin: Apua! Kääk! Hui!

Vaikka tässä on painoa hurahtanut poskilta joku parisenkymmentä kiloa viime vuosina ja kuntokin on noussut ihan kohtuulliselle tasolle, kyllä tuo reissun vahvistus taas pienen sykäyksen antoi eteenpäin. Olen ajatellut viime syksystä lähtien koko ajan, että tässä kun kolmisen kertaa viikossa käy lenkillä tai urheilemassa, niin eiköhän sitä kesään mennessä ole keho siinä kunnossa, että matkaan voi lähteä. Nyt kun homma konkretisoitui ja tajusin, että siihen on enää neljä kuukautta aikaa, alkoi heti vähän pulssi kohota. Että ei perkele, pieni jolkottelu Kaivopuistonrannassa ei minusta kyllä vielä kiipeilijää tee. Joutuu alkaa kiristämään tahtia.

Kaksi isointa syytä minulla tuonne nyppylälle nousemisessa ovat luonnollisesti reissun henkinen puoli, ja sitä kautta sen vuoren valloittamisen symbolinen merkitys, ja sitten se, että ensimmäistä kertaa ikinä tulen laittamaan tämän kropan kunnolla likoon ja toden teolla testiin. Se on varmaa, että pari vuotta sitten, jolloin tärkeimmät kuntoilun muodot olivat hauista vahvistanut tuopin nosto ja teoriassa kai perslihaksia auttanut kävely Majavasta Karhupuiston taksitolpalle, tämä ei olisi onnistunut. Nyt ollaan sentään siinä rajalla jo, että nykyfysiikkani tulee koitoksen kyllä kestämään. Enää onkin sitten neljä kuukautta aikaa nousta siitä rajalta sellaiselle tasolle, että kun Moskovan koneeseen kesällä hyppään, ei asiaa tarvitse edes miettiä.

Jaa, josko sitä lähtisi vaikka lenkille. Esim. nyt. Ja aamulla. Ja ylihuomenna.