Väsyttää ja hymyilyttää tämä maanantai. Kävin tuolla auringossa aamulenkin jolkottelemassa ja samalla huomasin, että tänään on muuten sujahtanut neljä kuukautta ilman tupakkaa. Kyllä nimittäin huomaa tuolla urheillessa kuinka happi kulkee vähän eri tavalla kuin silloin, kun imi rapiat puolitoista askia punaista Marlboroa naamaan joka päivä.

Viime viikon kiertue saatiin pakettiin, tällä kertaa se ei aiheuttanut edes niin krapulaisia oloja kuin edellisellä kerralla, joskin väsymys kyllä hieman painaa. Se voi tosin johtua ihan vain eilisestä kesäaikaan siirtymisestäkin, se kun laittaa palettia aina vähän uusiksi kuusivuotiaan kanssa asustellessa. Itsehän olisin ollut valmis menemään sänkyyn jo vaikka seitsemältä, Kimi Räikköstä leikkivä formulakuski vain oli hieman eri mieltä.

Aika paljon satoi kommenttia ja haastattelupyyntöä viimeviikkoisen julkistukseni jälkeen kerrottuani, että aion pistää pillit pussin keikkamyyjän hommien osalta. Monella tapaa kaikki palaute sen kun vain vahvisti kahta eri fiilistä; sitä että päätös on oikea ja sitä että minulla on maailman parhaat ystävät. Aika paljon tuli tuolla tienpäällä sitten samaan syssyyn muisteltua menneitä aikoja ja niitä parhaita muistoja viimeisen kahdeksan vuoden ajalta. Ja niitähän riitti. Tässä maanantain kunniaksi kaksi omituista:

Kesällä 2008 suuri nuoruudensuosikkini, Skid Row -yhtyeen alkuperäissolisti Sebastian Bach esiintyi bändeineen Tampereen Sauna Open Air -festareilla. Hyperaktiivinen keikka oli loistava ja jossain vaiheessa iltaa keikan jälkeen puhelimeni soi. Yksi aartisteistani soitti Bachin backstage-kontista ja ilmoitti, että tuota nyt olisi niin, että hän on lupautunut hankkimaan ulkomaantähdelle vähän pilveä poltettavaksi ja että minun pitäisi auttaa, koska olin ystäväni keikkamyyjä. Hetkeä myöhemmin edelleen hieman puhelua ihmetellessä viereeni ajoi auto, jonka sivuovi aukesi ja minut vetäistiin sisään. ”Hi, I’m Seb, good to meet you, I heard you can get me some weed?” Että mitäköhäh? Yhtäkkiä istun autossa Sebastian Bachin kanssa ajelemassa pitkin Tampereen kylänraitteja metsästäen kiven alla olevia viherkasveja joista itselläni ei ollut mitään käryäkään kun en moisia pössyttele. No, jotenkin sitä itse asiaa sitten löydettiin, Bach maksoi annoksensa NIMIKIRJOITUKSELLA ja seuraavaksi huomaan istuvani ryyppyhommissa herran hotellisviitissä tyhjentämässä minibaaria hänen itsensä vihdoin saatua sätkänsä poltettavaksi.

Loppuillasta järjestettäväksi jäi vielä seurueemme saaminen jonojen ohi paikalliseen hevibaariin, missä suuri lapsuuden idolini istui penkille ja järjesti paikallisille daameille jonkin sortin vastaanoton, missä jokainen jonoon tullut neitokainen sai istahtaa hänen syliinsä kourittavaksi, jos siltä tuntui. Yllättävän monesta näytti tuntuvan. Yön tunteina Bachin poistuessa kohti hotelliaan kaksi härmäläistä neitokaista kainalossaan hän huikkasi, että ”Thanks so much guys. Whenever you come to New York, you can stay at my place man!”

Numerot jäi vaihtamatta, pitää varmaan mennä seuraavan kerran New Yorkissa selaamaan puhelinluetteloa B niin kuin Bachin kohdalta, jotta yösija löytyy. Enemmän jäi silti ehkä korpeamaan, että nimmari unohtui pyytää myös itselle, ei vain sille pilvikauppiaalle.

Joulukuussa 2009 puolestani istuskelin mukavassa pikku krapulassa keikkabussissa Lempäälän paikkeilla, kun pamahti. Juoksin kuskin luo joka ihmetteli, että nyt hävisi kuulkaa autosta kaikki tehot. No, hätävilkut päälle ja krapulaisia muusikoita täynnä oleva bussi moottoritien laitaan. Availimme vähän luukkuja helmoista ja ihmettelimme kun mitään ihmeempää ei näkynyt, kunnes joku seurueesta kurkisti bussin alle. Bussin pohjasta tippui jotain nestettä joka oli syttynyt palamaan ja näin ollen auton alla oli syttynyt pienoinen liekkimeri. Vauhdilla kaikki ulos autosta ja tienposkeen samalla, kun peräämme pysähtynyt rekkakuski juoksi paikalle vaahtosammuttimen kanssa. Kyseisestä kapistuksesta ei ollut mihinkään ja muutamassa minuutissa 15-metrinen ja bussimme oli ilmiliekeissä roihujen iskiessä vähintään kymmenen metrin korkeuteen.

Muistan edelleen tarkalleen sen fiiliksen mikä oli noita liekkejä katsellessa, kun oli saatu varmistettua että bussiin ei jäänyt ketään. Näky oli kaunis ja pelottava samaan aikaan. Oli kylmä ja tuntui että ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus palokuntaa odotellessa. Sammuttajien päästessä paikalle keikkabussista oli jäljellä lähinnä savuava kehikko, niin nopeasti kaikki kävi.

Päätimme heti siinä pientareella seistessä, että keikkaa ei peruta. Bussin mukana palaneita soittimia ja rumpukapuloita metsästeltiin  pitkin kyliä ja tuttuja ja veto Tampereen YO-Talolla olikin sitten tunnelmaltaan jotenkin täysin maaginen ja elämänriemuinen. Ja loppuunmyyty. ”KUULUI VAIN PAMAUS” , KERTOO HEVIMANAGERI” luki seuraavan päivän Aamulehdessä.

Näitä vastaavia ja erilaisia muistoja on miljoona ja niille naureskeltiin pitkin viime viikon keikkareissua. Sitä kun on päässyt kokemaan ja katsomaan niin monia asioita, joita ei suurin osa ihmisistä tule ikinä kokemaan. Hyviä ja huonoja mutta sellaisia, jotka kaikki on jättäneet minuun jälkensä.  Eli vaikkakin haikein, niin silti kyllä pääasiassa hyvillä mielin astun nyt sivuun aika monta asiaa rikkaampana.

Sitten taas toisaalta, en välttämättä jää kyllä erityisesti kaipaamaankaan esimerkiksi seuraavanlaisia puheluja, jonka sain viime juhannuksen jälkeen:

”Moi. Nyt on sellanen juttu, että tuota yks siivouslasku saattaa olla tulossa tuolta Kauhajoelta, että tota, voit laittaa sen vaikka sitten suoraan mulle.”

Okei? Siis mikä siivouslasku?

”No siis kun tuota kävi niin, että otettiin saunasta kiuaskivet pois ja sit kaveri kävi paskalla siinä ja sit laitettiin ne kiuaskivet takas paikalleen. Ni sit seuraavana päivänä joku meni saunaan ja tota, no, niin, no, sellasta.”

Että mitä teki?

”No meni saunaan.”

No ei vaan sitä ennen??

”No pasko kiukaaseen. Semmosta voi tapahtua.”

Taas mennään reissun päällä. Istuskelen kuopiolaisessa torikahvilassa, ulkona herruudesta kilpailevat auringonpaiste ja katupöly, vieressä on sammiollinen kahvia ja ranskalaisellakin asteikoilla mitattuna erittäin hyvä croissant. Tämä on ensimmäinen kertani kun herään Savossa ilman krapulaa ja niin, että ehdin ennen keikkabussin starttaamista tehdä muutakin kuin huljuttaa munat ja napata juustohampurilaisen Hotelli Atlaksen viereisestä Mäkkäristä ennen kuin taas pitää mennä.

Viimeksi olin Kuopiossa loppuvuodesta 2011, kiertuehommissa silloinkin. Heräsin aamulla Hostelli Hermannin sängystäni siihen, kun kyseisen majoitusliikkeen omistaja huusi naama punaisena käytävällä, että MISSÄ VITUSSA ON TEEMU SUOMINEN?!! Saatuani kammettua itseni ylös ja kyseisen stetsonipäisen kaverin pakeille, huomasin ympärilläni lähinnä tulitikulla siivottavissa olevan maailmanlopun, irrotetun vessanpöntön käytävällä ja litran verran rypsiöljyä lattialla jonka leppoisa matkaseurueemme oli levittänyt metelistä valittamaan tulleen naapurihuoneen neitokaisen oven eteen. ”Hihihihihi, vähänks se liukastuu, hihihihihihi.” Niin ja siis leppoisalla matkaseurueella tarkoitan itseäni.

No, tällä kertaa meni vähän iisimmin vaikka siivooja ei siltikään aamulla hymyillyt. Ehkä se muistaa viime kerran.

Tänään suunta jatkuu Jyväskylään ja sieltä huomenna Helsinkiin ja sitten on kiertue ohi.

Ja kiertueet.

Tämä on nimittäin viimeinen reissuni näissä merkeissä. Se on päätös johon tulin muutama viikko sitten yhtenä sunnuntaina seistessäni Kaivopuiston rannassa. Minun on tullut aika lopettaa.

Aloitin agenttina melko tarkkaan kahdeksan vuotta sitten ilman mitään kokemusta alasta. Joku sanoi silloin, että älä perkele ikinä ryhdy keikkamyyjäksi, se on koiran hommaa, mutta koska eteeni lyöty tarjous oli liian hyvä että siitä olisi voinut kieltäytyä, en kuunnellut. Ja ihan hyvä etten. Koska ei se nyt mitään koiran hommaa ollut, ei ole vieläkään. Ihan mukavaahan se, myyntityötä siinä missä muukin. Eikä se, että myy Tekniikan maailman vuositarjouksia puhelimitse tuntemattomille loppujen lopuksi kauheasti eroa siitä, että soittelee jollekin Harjavallan hotellin ravintolavastaaville, että hei, mulla olis tässä tällainen muinaisia jumalia palvova death metal -yhtye, jonka kitaristin nimi on Corpse, otatko keikalle?

Tapasin paljon uusia ihmisiä, joista monista tuli hyviä ja parhaita ystäviä. Opin paljon, tutustuin musiikkibisnekseen, imeydyin sen sisään ja vietäväksi ja rakastin sitä yli kaiken. Rakastan edelleen. Myin hevibändejä klubeille,  festareille, uskovaisten tapahtumiin, varuskuntiin ja strippibaareihin soittamaan, perustin oman yrityksen, aloin junailemaan levytyssopimuksia bändeilleni, tilaileman uusia paitapainoksia, tein kaikkea. Ja rakastin sitä. Hengitin sen elämän ehdoilla,  halusin löytää uutta, kehittää vanhaa ja viedä sen musiikin maailman ääriin.

Jossain vaiheessa viime vuotta aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan itseäni ja sitä, teenkö tätä työtä edelleen noista samoista lähtökohdista. Rakkaudesta ja palosta, halusta kohdata kuopiolaisia hotellinomistajia ja lisää Corpse-nimisiä ihmisiä. Vai teenkö tätä siksi, etten muuta osaa ja olen jäänyt paikalleni jumiin. Silloin tulin siihen tulokseen, että höpöhöpö, tämä soberismisotku vain sekoittaa ajatuksiani ja kyllä minä oikeasti tästä pidän ja tästä paljon saan. Missä olin kyllä oikeassa, mutta selvästi joku kalvoi vähän sisällä jo silloin.

Tuli syksy, tuli katastrofaalisesti epäonnistunut festivaali, tuli liuta keikkoja joista ei lähinnä leipärahoja enempää käteen jäänyt. Tuli huono olo, tuli motivaation hukkaaminen ja taistelu kaiken maailman perintätoimistojen ja ulosottomiesten kanssa. Tuli talvi, tuli ero yhtiökumppaneista, epäonniset keikat jatkuivat. Lopulta huomasin, että tienaisin paremmin työttömänä työnhakijana kuin hevimyyjänä laskevan hevibuumin häntäpäässä. Mutta vielä sekään ei saanut minua luovuttamaan. Koska ei tässä rahasta ole koskaan ollut kyse. On minulla katto pään päällä ja saan pojalleni makkarakastiketta maanantaisin, kyllä tässä pärjätään.

Mutta jossain vaiheessa huomasin, että se palo ja halu oli poissa. Intohimo ja rakkaus keikkojen tekemiseen, näihin kiertueisiin. Niihin paitatilauksiin. Aloin huomata haluavani tehdä jotain muuta, haaveilla poispääsystä. Samalla kuitenkin peläten sitä mitä kaikkea  menettäisinkään. Kaikista eniten ystäviä. Että jos minä lopetan nyt nämä keikkamyyjän hommat, niin samalla katoavat sen kautta elämääni tulleet ihmisetkin, ystävät. Eli ihan se sama pelko joka minulla oli lopettaessani juomisen puolitoista vuotta sitten ja joka jo silloin osoittautui turhaksi.

Mutta kun pelko on aika vahvasti ihmistä ajava voima. Jos lopetan ja päästän irti, mitä minulle sitten tapahtuu? Mitä minä sitten teen?

Se oli se yksi sunnuntai pari viikkoa sitten. Seisoin siinä Uunisaaren sillan vieressä, oli yksi ensimmäisiä keväisiä päiviä, paitsi että tuuli vähintään taifuunin verran. Sanoin ääneen sulavaa merta katsellessani, että minä lopetan. Uskallan päästää irti, lähteä johonkin uuteen. Sen ääneen sanominen tuntui niin hyvältä, että tiesin tehneeni oikean päätöksen ja ymmärsin  myös tehneeni sen oikeasti jo kauan aikaa sitten. Hyvältä se tuntuu vieläkin. Viime viikolla katsellessani bändejäni bussissa, roudaamassa, lavoilla ja takahuoneissa tiesin että tämä on oikein. Noilla tyypeillä on vielä se halu ja palo jota minulla ei enää ole ja kun ei ole, en ole myöskään heidän arvoisensa tekemään sitä työtä heidän intohimonsa eteen. On siis aika astua sivuun.

No, nyt pitää hoitaa vielä loput sovitut keikat pakettiin ja kunnialla alta pois, sitten pitäisikin keksiä jotain muuta. Mitä? Ei aavistustakaan. Mutta jotenkin olen tuudittautunut tässä viime viikkoina sellaiseen uskoon, että jotain tuolta taas kohta vastaan tulee. Aina on tullut. Ja jos en nyt lopettaisi, en ehkä huomaisi sitä kun se kohdalle osuu.

Eilen oli kyllä olotiloiltaan tämän minun soberismi-aikani yksi mystisimmistä päivistä.

Kuten aiemmin kirjoittelinkin, olin keikkakiertueella töissä muutaman bändini mukana viime viikon. Mukavasti eteenpäin huristeleva perinteinen suomalainen keikkabussi kuljetti ryhmää Helsingistä Lahden kautta Tampereelle, sieltä Ouluun, mistä matka taittui Joensuun kautta takaisin Lahteen. Koska olin taktisesti ajatellut, että sunnuntaina on kuitenkin mukava heräillä kotoa, olin jättänyt oman auton ennen rundiin lähtöä viimeiselle keikkapaikalle valmiiksi odottelemaan, jotta voisin sitten yötä myöten vielä ajaa posottaa takaisin Helsinkiin. Kuten teinkin.

Bussimatkailu on mukavaa. Oli kevät, suomalaiset maisemat vilisivät ikkunoissa, taustalla kuunneltiin Kirkaa. Ja Markoboy87-nimimerkillä kulkevan YouTube-artistin tuotoksia, jotka kuvaavat hyvin sitä mitä keikkabusseissa yleensä tuppaa tapahtumaan. Joku juttu siinä on, että aina kun bussin ovi suljetaan, sen sisällä olevat taantuvat korkeintaan ala-asteikäisiksi sudenpennuiksi ja huumorin taso näkökulmasta riippuen nousee tai laskee kaikkien Kummeli-sketsien alapuolelle. Ja siihen pieruhuumorin valtakuntaan jotenkin uppoutuu tyystin mukaan. Veikkaisin, että keikkabusseissa on joku nappi, josta painamalla matkustamoon leviää jotain paskahuumorikaasua, joka on hajutonta ja huomaamatonta ja jota hengittäessä jokainen arkielämän aivokirurgi ja ydinfyysikkokin taantuu taas pieneksi lapseksi.

Mutta tässä oikeastaan juuri piileekin se keikkamatkojen suurin ilo. Sellainen yhtenäisyyden tunne ja veljeys niitä Markoboy-videoita katsellessa. Vuosien päästä tulemme muistamaan ja huutamaan videoiden punch lineja tavatessamme ja ne vievät meidät aina hetkeksi takaisin siihen tiettyyn hetkeen, tiettyyn bussiin ja tiettyyn kiertueeseen.

Olennainen osa tätä koko taantumusruljanssia on toki myös se kaljoittelu. Vaikka tärkeintä on toki soittaminen, onnistuneet keikat ja sen oman bändin eteenpäin vieminen, monelle matkassa mukana olevalle näiden luontevana jatkeena toimiva tissuttelu on yksi kohokohta sekin. Tällä iällä sitä ollaan jo perheenisiä ja -äitejä ja ties mitä pikkupomoja ja henkilöstöpäälliköitä ja tällainen neljän päivän keikkareissu päästää itse kunkin pois siitä normaalista arjen juoksupyörästä. Juuri se, että saa kerrankin taantua ihan rauhassa, saa olla vähän hölmö, vastuu on sen pienen hetken vain itsestä, ei perheistä tai firmoista tai liiketuloksista. Ja kun onnistuneen keikan päätteeksi keikkapaikka tarjoaa usein sopimusten mukaisesti aika monta ravintola-annosta viinaa takahuoneessa, niin se arjesta pakeneminen on tehty pienelle ihmiselle aika helpoksi. Nytkin keikkojen soittamisen jälkeen ehdittiin käydä ainakin parit karaokepaikat Oulussa ja järjestää ysäridisko Joensuussa, unohtamatta tietenkään niitä bussibileitä aamun tunteina. Kaikki tämä on muuten harvinaisen kivaa myös selvin päin pienissä kahvi- ja sokeriövereissä. Koska myös niitä on keikkapaikoilla rajattomasti tarjolla.

Mutta sitten siihen eiliseen.

Kaiken tämän riemukulun jälkeen kotiinpaluu on yleensä ollut melko raskasta. Neljän päivän krapula, unta takana ei juuri lainkaan ja isät haisee vähän rock-musiikille. Joillain on joku siellä kotona odottamassa jonka syliin voi sulkeutua, jotkut  toivovat ettei olisi. Toisilla lapset ovat leiponeet isille kotiinpaluun kunniaksi mokkapaloja, toiset tulevat tyhjän jääkaapin ääreen ja miettivät, että pitäisikö sitä viedä tyhjät pullot kauppaan.

Itse ajoin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sysipimeää moottoritietä sataaneljääkymppiä jotta pääsisi heräämään kotoa seuraavana aamuna. Aiemmin näillä reissuilla tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista, koska ajokunnossa olisin ollut parhaassa tapauksessa johonkin keskiviikkoon mennessä. Nyt ajattelin, että ah, sunnuntai-aamu kotona, kahvit, sitten ehkä lenkille ja jos vaikka Majavassa kävisi ja tekisi sitä, tätä ja tuota kun kerrankin palaa keikkamatkasta ilman oloja. Miten väärässä olinkaan.

Heräsin puoliltapäivin ja siirryin sohvalle. Päätä jomotti. Kurkkua kuivasi. Sydämen rytmi oli jotain Meshuggah-yhtyeen kakkoslevyn luokkaa. Ruokahalu oli jäänyt sinne bussiin. Minulla oli krapula!

Ahdisti. Oli suruisa ja haikea olo. Kuuntelin surkuttelevaa musiikkia ja hoin itsekseni, että voi minua pientä. Ei ollut ketään paijaamassa eikä mokkapaloja lapsilta pöydässä. Jääkaapissa oli raejuustoa. Olo jatkui läpi koko päivän. Yritin nukkua, ei onnistunut, rinnasta puristi. Yritin päästä ulos ja kävelylle, mutta jalkani sanoivat, että pysypäs nyt säälittävä ihmisraunio paikallasi, elä turhia kuvittele.

Eilinen oli ensimmäinen kunnon krapulapäivä pariin vuoteen vaikken, tietenkään, ollut juonut tippaakaan. Ensimmäistä kertaa sitten syyskuun viidennen 2012 oli henkisesti jonkunlainen paha olo edellisiltojen tekemisistä vaikkei edes syytä olisi ollut. Siinä krapulassa velloessa päähän tuli aika monta muistoa menneiltä vuosilta näistä samoista päivistä, kun sitä raahautui maakuntamatkoilta kotiin karmeissa oloissa toivoen, että kotona saisi rakkautta kaulimen sijaan. Harvemmin sai. Pikkuisen tässä sohvalla tihrustaessa mietin kuitenkin, että kuinka paljon pahempaa tämä olikaan silloin joskus. Että miten ihmeessä sitä onkaan voinut selvitä hengissä näistä päivistä aikanaan.

No, tänään on maanantai ja selvisin. Ilman lääkkeitä tai krapularyyppyjä ja olokin on ihan ookoo, joskin vähän vielä väsyttää. Vaan olipahan päivä. Välillä on ihan kiva saada muistutuksia siitä, että on vain ihminen. Ja siitä, että onneksi en juo enää viinaa.

Istun keikkabussissa jossain Tampereen ja Oulun välillä. Paha mennä sanomaan missä, koska bussin lähinnä ruumisarkkua muistuttavassa sängyssä ei oikein ole ikkunaa sen enempää kuin mitä nyt kattoluukusta välillä joku valo pilkahtaa. Leppoisaa täällä joka tapauksessa on, kuudentoista ihmisen puolikrapulainen matkaseurue kuuntelee musiikkia, katselee Youtubesta Bat & Ryyd -videoita, lueskelee Sami Lopakan Marrasta ja nauraa paljon.

Olen tämän ja ensi viikon pitkästä aikaa keikkareissussa työhommissa Profane Omen ja myGrain –yhtyeiden kanssa, jotka juhlivat yhteensä 25-vuotista taivalta keikkailevina ja levyttävinä artisteina. Sitä juhlintaa myös kuuntelin viime yönä johonkin puoli kuuteen asti tuolla sänkyni pohjalla, kun en saanut unta. Kun on ensin vuosikaudet rällännyt menemään näissä busseissa itse aamukuuteen, on kohtaloni nyt kärsiä siitä kun muut tekevät samoin. Karmaksi sitä kutsuvat.

Mitkä ihmeen Profane Omen ja myGrain, kysyt? Jotain niinku ihan nevöhöördejä!

Isolle osaa ihmisistä varmasti kyllä. Ne ovat niitä bändejä, joita tämäkin maa on pullollaan ja jotka ovat vuosikausia tehneet työtä sen eteen, että näille keikoille tulisi väkeä. Ns. keskisarjan metalliyhtyeitä, jotka ovat julkaisseet kansainvälisesti nelisen albumia, soittaneet Kuopion Henry’s Pubissa ja Tampereen YO-Talolla vuosien mittaan varmaan vähintään kymmenisen kertaa ja jotka sanovat lavalla ennen viimeistä biisiä, että tulkaa ihmiset keikan jälkeen paitatiskille ostamaan uusia huppareita ja tukemaan köyhää artistia. Ja jotka jaksavat edelleen tehdä järjestelmällisesti työtä sen eteen, että ehkä jonain päivänä kansainvälinen menestys tulee palkintona vastaan. Joillain se onnistuu, suurimmalla osalla ei.

Makoilin yöllä punkassani ja kuuntelin kuinka jätkät  ja tuo yksi tyttö muistelivat monenlaisia kohdilleen osuneita kommelluksia vuosien varrelta ja kuuntelivat  edesmenneen Sentenced-yhtyeen musiikkia. Bändin, joka on ollut kaikille tämän sukupolven hevimuusikoille valtava inspiraatio, pioneeri ja esikuva. Ja josta mainittu, Sami Lopakan kirjoittama loistava Marras kertoo.

Marras, joka on siis lähtökohtaisesti fiktiivinen tarina, kertoo hevimuusikkona menestymisestä sen nurjan puolen. Pohjoissuomalaisen totuuden siitä elämästä, josta Profane Omenin ja myGrainin tyypit toistaiseksi vielä vain haaveilevat. Kuinka se kulutti loppuun, söi sisältä, tuhosi parisuhteita ja perheitä, aiheutti masennusta, mielenterveyshäiriötä, loppuun palamista ja päihdeongelmia. Ja lopulta myös kuoleman. Kuinka sen ”glamourin”, josta niin moni lavalle nouseva muusikonrenttu haaveilee, takana on oikeasti aika paljon raadollisempi ja surullisempi todellisuus. Ja vaikka kaikki sen tietävät ja ovat parhaassa tapauksessa päässeet sitä jopa vähän maistamaan, silti sitä haluavat.

Jossain vaiheessa myös minä halusin olla osa sitä kaikkea. Varmasti ja epäilemättä, yhtenä osasena, juomiseni ja kaiken tapahtuneen taustalla oli palava halu olla yksi heistä, osa siitä menestyksestä vaikken muusikko itse olekaan. Minä elin artistien mukana sitä rock’n’roll -unelmaa, johon kuuluu olennaisesti baarit, juopottelun ihannointi ja koko se kaaos. Näin käristäen. Ja se on aina kuulunut, kaikki tämä on edelleen osa sitä mystiikkaa, mikä sen lavalla meuhkaavan porukan kokonaisuuteen kuuluu. Se on olennainen osa artismia ja niin halusin olla minäkin.

En voi enkä edes yritä väittää, että olisin kokenut mitään vastaavaa kuin mitä Lopakka ja Sentencedit ovat sillä tiellä, jota Marras kuvaa, kokeneet, mutta masennuksesta ja mielenterveysongelmista minäkin jotain tiedän. Ja siitä viinasta. Ja voin vain kuvitella miten se vie siinä artismissa niin kovin helposti mennessään, sama kun voi helposti tapahtua jo neljän päivän kotimaankiertueellakin. Sen minäkin olen kokenut ja nyt tässä pari viikkoa matkaillessa en voi olla ajattelematta, että voi onnea, että ymmärsin omat ratkaisuni aikanaan tehdä. Eilen bussin sängyssä makoillessa tuli monenmoista ahdistavaa muistoa mieleen samalla kun mieli täyttyi myös  niistä hyvistä. Oli aika ristiriitainen olo.

Mutta silti, kun eilen unettomana kuuntelin Profane Omenin ja myGrainin tyyppien juttuja kiertueen ensimmäisen keikan jälkeen, en voinut olla ajattelematta kuinka paljon näitä ihmisiä kunnioitan. Kuinka he vuosi toisensa perään jaksavat tavoitella sitä unelmaa joka samalla, kun voi viedä ihmisen vuoren korkeimmalle huipulle, voi olla tuhollisin asia mitä ihminen voi itselleen tehdä. Ja silti jokainen tässä bussissa tänään istuva sitä haluaa ja on elämänsä sen eteen pyhittänyt. Ja uhrannut. Ei nimittäin tarvitse olla edes säännöllisesti ulkomailla kiertävä ja kohtuullisesti menestynyt yhtye, jotta musiikkihommilla saa tuhottua terveydentiloja, taloustilanteita tai parisuhteita, kyllä kaikki nämä on onnistuneet tältäkin tänään Ouluun matkaavalta matkaseurueelta. Mutta se ei ole koskaan ketään täällä pysäyttänyt.

Yön pimeinä tunteina joku laittoi soimaan AC/DC:n biisin joka hiljensi bileet. Tunnelma Tampereen YO-Talon edessä seisovassa pimeässä bussissa oli lähes uskonnollinen kun Bon Scott rääkyi kurkkunsa pohjalta sanat ”It’s a long way to the top if you wanna rock and roll.”

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,


kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,


jaolkoon onnellinen onnestaan


ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.


Kell’ onni on, se käyköön korpehen


ja eläköhön hiljaa,

hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

- Eino Leino, Laulu onnesta

Siinäpä se, ehkä suomalaisin runo ikinä.

Kyseinen Eino Leinon lyyrittely tuli mieleen viime viikolla, kun ystäväni siteerasi sen ensimmäistä värssyä ihan tosissaan, oli aidosti sitä mieltä, että onnelliset pitäkööt olonsa suosiolla visusti piilossa. Ilmeisesti koska sen näyttäminen tuntuu samalta kuin että sitä hierottaisiin hiekkapaperilla naamaan. Että lälläslää vaan, minulla on hyvä olla!

Vaikka voinkin jollain tasolla ymmärtää ystävääni, jäin pyörittelemään Leinon ajatusta mieleeni. Ja sitä, kuinka typerältä se minusta nykyään tuntuu. Paino kuitenkin sanalla ”nykyään”.

Oli aika jolloin olin sitä mieltä, että jokainen onneaan hihkuva voisi minun puolestani kävellä suoraan kolera-altaaseen ja hukkua sinne. Muiden onnellisuus ja hyvä olo tuntui viiltävän sisältäni, kuin joku olisi moottorisahaa pyöritellyt sisuskaluissani. Teki mieli oksentaa vihasta. En kestänyt esimerkiksi lastenvaunuja sunnuntaisin puistoissa työnteleviä pariskuntia lainkaan. He olivat pahimpia, sitä kun oltiin niin happily ever after, että! Aivan kuin heidän onnellisuutensa olisi suoraan minulta pois. Kaikki muut olivat syyllisiä onnettomuuteni.

Ja sitä minä toki olin. Onneton. Olin eronnut, lapseni oli muuttanut toisaalle. Vaimolla oli joku uusi mies. Minullakin oli uusi nainen, mutta se se vasta onnettomaksi tekikin. Elin kuplassa, jossa esitin kaiken olevan hyvin ja näyttelin päivät pitkät reipasta uutta elämää elävää aikuista. Ja iltaisin narauttelin pulloja auki kuin näyttääkseni että tässä sitä juhlitaan uutta alkua, vaikka oikeasti join pois sitä vanhan loppua. Ja siinä samalla muiden oikeaa iloa katsellessa olo oli aika katkera. Vihasin itseäni ja elämääni.

Kaikki tuo tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta. Vaikka muistan millaista se oli, en tunnista itseäni. Koska tänään olen onnellinen. Oikeastaan olen sitä lähes joka päivä, pidän sitä sellaisena hyvänä pohjavireenä koko ajan ja muistutan siitä itseäni. Ja vastoin Eino Leinon laulelua, mielelläni sen myös näytän. Joskus pienin teoin, joskus huutamalla sen koko maailmalle. Koska minun mielestäni onnellisuus on siinä määrin hyvä asia, että se ansaitsee tulla näytetyksi. Sitä ei ole tarkoitus hieroa naaman, siihen ei ole tarkoitus ketään pakottaa, mutta ei sitä kyllä ole tarkoitus taskunpohjallakaan säilyttää. Koska parhaassa tapauksessa se voi olla tarttuvaa!

Nykyään minä iloitsen suunnattomasti muiden onnesta. Tiedän ettei se ole minulta pois, päinvastoin, tulen siitä itsekin hyvälle tuulelle. Oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon, vaikkapa lastenvaunuja lykkivä sunnuntaipariskunta. Nykyään sellaiset saavat minut hymyilemään.

Ajatus siitä, että jonkun muun onni olisi minulta pois, tuntuu nykyään hölmöltä ja tekisi mieli uskoa, että kyseinen Leinon aikainen ajattelumalli olisi jo pikkuhiljaa meistä suomalaisista karissut. Toisaalta, jo yksi sukupuolineutraalin avioliittolain eduskuntakäsittelyn seuraaminen  osoittaa, ettei näin ole, mutta toivoa saa.

Eikö joku ansioitunut artisti voisi tehdä suomalaista versiota Pharrell Williamsin Happy:sta, jota seuraavat sukupolvet sitten voisivat rallatella menemään sen sijaan, että siteeraisivat edelleen Eino Leinoa?

Tässä Happy:n vapaa suomennos:

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos olo on kuin terassilla kesäsäällä

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos uskot että onni on just nyt täällä

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos tiedät mitä onni sulle tekee

Olen onnellineeeeeeen

Kädet ilmaan jos lähdet mun onneen megeen!

Saa käyttää. 

Talvi oli tällä kertaa lyhyt ja vähäluminen ja kulunut viikko on jo saatu nauttia täysin rinnoin keväästä. Kävin eilen illalla auringonlaskun aikaan rannassa lenkillä ja ilokseni huomasin, että jäät ovat jo sulaneet, linnut lirkuttelevat jo täysillä ja valoisaakin oli vielä pitkälle kuuden jälkeen. Siitä valosta oli ilo nauttia keuhkot täynnä katupölyä samalla, kun silmissä kirveli irtosora. Ah kevät!

Ja ah kesä! Se on ihan kohta sekin! Se sellainen kesä, kun voi istua illat ulkona, aurinko ei painu manalleen, takin voi jättää kotiin  ja nurmikko kostuttaa persettä mukavasti. Aamulenkillä voi huoletta käydä vaikka jo viiden jälkeen, shortsivaraston saa käyttöön ja autoon istuessa on kuuma ja tulee kiire saada ilmastointi päälle. Tulee kesätapahtumat, tulee festarit, tulee mökkeilyt. Eniten odotan ehkä telttailukauden avaamista, kun voi painella vaikka tiistai-iltana Nuuksioon ja pistää leirin pystyyn. Tai siis, tokihan niin voi tehdä jo nytkin, mutta se nurmikon perseen kostutus ei vielä ole ihan niin mukavaa.

Voi lähteä skeittaamaan! Voin napata laudan kainaloon ja painella Kaivopuiston rannan skateparkiin rullailemaan heti aamusta ja lähteä pois kun huomaan ensimmäisen mahdollisen kanssaskeittaajan lähestyvän lauta kainalossa. Minä kun en halua näyttää kenellekään kuinka setä kaatuilee.

Jotenkin sitä on tässä jo niin tuudittautunut siihen tietoon, ettei juopottele enää, ettei sitä huomaa edes kaivata. Olen tässä ensimmäisinä kevään päivinä fiilistellyt kesää ihan siinä missä muutkin kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota siihen faktaan, että kesäjuhlani kuluvat selvin päin. Koska se on täysin jo normaalia eikä siis rummuta takaraivossa enää millään tavalla. Se on itse asiassa aika mahtavaa huomata. Että tässä alkaa olla hommat niin pitkällä, ettei moisia asioita tarvitse enää edes ajatella. Sitä paitsi, viime kesä on kaikessa mahtavuudessaan jäänyt mieleen niin hyvänä muistona, että oletan selvästä kesästä numero kaksi tulevan vähintään samantasoisen.

Oih. Kesän piknikit. Sellaiset spontaanit Tokoinrantaan retkigrillin kanssa kokoontumiset, kun joku on mennyt paikalle muuten vain istuskelemaan ja pikkuhiljaa siinä iltapäivän timmellyksessä paikalle on alkanut kerääntyä kaveri jos toinenkin mukaan. Loppuillasta pöydässä on jo lähes roomalaiset orgiat ruoan ja juoman kanssa ja auringon laskettua voikin sitten siirtyä vielä kotvaksi jonkun mukavan terassin suojiin, jossa ehkä on lämpölamput. Tai sitten ei, kuka niitä nyt kesällä tarvitsee edes?

Kaikkea tätä ajatellen, mielestäni olisi ihan hirmu mukavaa, jos vaikka poliitikot ja virkamiehet pitäisivät näppinsä erossa minun kesästäni. Että samoin kuin minä limpparini, ystäväni voisivat edelleen hakea ne piknik-siiderinsä ja vaikka viinipullonsa kaupasta vielä siinä kuuden jälkeenkin, jotkut kun saattavat päästä töistä vasta siihen aikaan. Urbaanilegendan mukaan myös ihan säntilliset työssä käyvät ihmiset haluavat ehkä joskus ostaa alkoholituotteita iltakuuden jälkeen. Ja menevät silti seuraavana aamuna ihan normaalisti töihin. Itse asiassa, suurin osa kansalaisista on sellaisia.

Toivon myös, etteivät nuo päätöstentekijät jatka samaa linjaa ja vaadi seuraavaksi sulkemaan esimerkiksi Hakaniementorin McDonald’sia kuuteen mennessä, ettei se vähemmistö, joka Suomessa kärsii ylipainosta, pääsisi lihomaan enempää. Sitähän joutuisi lähteä hakemaan Big Macit jostain Tallinnasta kohta. Ai niin, silläkään ei muuten ole minulle mitään väliä että minkä väriset aurinkovarjot terasseilla on, oli kyseessä sitten se Mäkkäri tai Majava baari.

Joten olisi kauhian kiva, jos nuo politiikkaa tekevät antaisivat ystävieni ja minun nauttia yhteisestä kesäillastamme normaalilla aikuisella tavalla. Koska toisin kuin Helsingin Sanomien eilinen luokattoman huono pääkirjoitus sanoo, kyllä siihen mielestäni voisi luottaa, että suomalainen osaa juoda kohtuudella. Suurin osa ja minun ystäväni osaavat. Ja jos joku ei osaa, niin se ei kyllä satavarmasti ole siitä syystä, että tuolla liikenteessä pyörii Koffin ja Olvin logoilla varustettuja rekkoja ja että kaljaa myydään vielä seitsemältä.

Näitä ehkä yleisimpiä mindfullness-hokemia on, että ”uskalla päästää irti”. Irti menneestä, ihmisistä, jostain mistä et enää mitään saa tai vaikka kaikesta joka on sinulle haitaksi.

Yleisin se on varmaan siksi että se on totta. Ja sitä todennäköisesti hoetaan loputtomasti siksi, että se on ihan järjettömän vaikeaa. Siksi se hokema myös ärsyttääkin niin paljon, tuntuu että sitä hierotaan päin naamaa joka kulman takana. Ja koska jokaisella meistä on jotain asioita, joista pitäisi päästä ja repäistä itsensä irti, jotta voisi aloittaa jotain uutta, ärsyttää että siitä muistutetaan joka toisessa Facebook-feedissa ja jonkun Cosmopolitainin kansissa. Koska se on niin vaikeaa.

Miksi?

Miksi ihmeessä se voi ollakin niin hankalaa? Siis tehdä jotain oman itsensä hyväksi, jotta tulisi parempi olo. Ainakin todennäköisesti tulisi, siksihän siitä jostain halutaan irti. Oli kyse sitten töistä, huonosta parisuhteesta tai vaikka vanhasta autosta, jos asia vaivaa, se pitäisi voida jättää taakse. Paino sanalla ”pitäisi”. Koska useinhan emme niin tee. Joko pelkäämme sen seurauksia tai sitten tyydymme toivomaan, että nykytilanne paranee. Ehkä tuo auto tuosta alkaa taas puksuttaa paremmin ja moottorivalo sammuu itsestään, ehkä vaimokin suostuu joskus jättämään valot päälle seksin ajaksi ja pomokin antaa lisää lomaa.

Miksiköhän muuten kirjoitan kolmannessa persoonassa kun puhun itsestäni?

MINÄ pelkään seurauksia. MINÄ toivon, että nykytilanne paranee.

Tai no, toivoin eiliseen asti.

Ja siis, olenhan minä pari kertaa jo uskaltanutkin päästää irti. Erotessani vaimostani ja  lopettaessani juomisen neljä vuotta sen jälkeen, näin muutaman mainitakseni. Kaksi tapausta, jotka ovat määrittäneet elämäni sen jälkeen täysin uusiksi. Ensimmäinen oli elämäni isoin virhe, joka ehkä kuitenkin, oloani helpottaakseni, ei ollut ainoastaan minusta kiinni, ja toinen oli paras päätös ikinä. Molemmat kuitenkin sellaisia, jotka ovat muuttaneet elämäni suuntaa lopullisesti, hyvässä ja pahassa.

Mutta palataan nyt siihen eiliseen.

Joku mainosti, että kevään ensimmäinen päivä on täällä ja että ulkona on lämmin. Lähdin siispä kesämusiikit korvissa lenkille tuonne Kaivopuiston rantaan, missä tykkään tuijottaa Uunisaaren kallioilta merelle. Se ”joku” oli vain unohtanut sanoa, että tuolla keväässä muuten tuulee vähintään saman verran kuin Krimin parlamenttipaikoilla ja naama meinasi revetä irti kun yritin eteerisesti sitä hiljalleen sulavaa Suomenlahtea katsella.

Kuuntelin Bad Religionin Hooray For Me:ta, josta on tässä viime vuosien saatossa tullut minulle vahva motivaatiobiisi ja jolla usein herättelen fiiliksiäni siitä, että olenko nyt tekemässä jotain mistä pidän vai onko pää taas vähän mennyt pusikkoon viime aikoina.

No onhan se.

Joten oli aika vetää se taas ulos. Seisoin siinä Uunisaaren kalliolla, naama tolkuttomaan vastatuuleen ja aloin hymyillä. Näytin samalta kuin ranskanbulldoggi, joka nostaa poskensa ylös läähättäessään. Olin tehnyt päätöksen.

Päätöksen taas kerran luopua jostain, joka on ollut iso osa minua jo pitkään, jonka kautta olen määrittänyt itseäni ja paikkaani täällä ja josta vielä joitain kuukausia sitten en olisi koskaan uskovani voivani luopua. Kunhan tätä tässä nyt muutaman päivän ehdin ensin itsekseni mutustella, niin kerron lisää.

Mutta pointtina se, että uskalsin! Koska jotenkin kuitenkin aina asiat menevät niin, että uutta tulee tilalle. Emme tiedä mitä, mutta jotain aina tulee. Toinen raivostuttava hokema, jonka muistan ex-vaimoni laittaneen eromme jälkeen Facebook-seinälleen, on se, että kun yhden oven sulkee, toinen aukeaa. Tai jotain sinnepäin. Mikä ei kyllä sinänsä pidä paikkaansa, koska se toinen ovi pitää kyllä avata ihan itse, muuten jää huoneeseen sisään. Mutta se on sivuseikka, tuo klisee on paljon poeettisempi ja lohdullisempi.

Seuraavaksi siis aukomaan uusia ovia! Hooray for me!

Olin eilen uuden, maanantaina aloittaneen radiokanava Ravun vieraana keskustelemassa alkoholiasioista. Ohjelma oli suora ja mukana oli minun lisäkseni lähinnä kai kirjailijana tunnettu ja opettajana työskentelevä Arno Kotro, joka ei myöskään tätä nykyä viinaksia nautiskele. Ei ole tehnyt niin lähes yhdeksään vuoteen. Huvittavana sivuhuomautuksena todettakoon, että toinen meitä haastatelluista toimittajista oli Kimmo Wilska, sama mies joka taannoin joutui jättämään Yleisradion leikiteltyään olutpullon kanssa studiossa uutislähetyksen päätteeksi. Odottelin koko eilisen radiohaastiksen ajan, että mies vetäisi pöydän alta Karhu-pullon.

Keskustelua radiossa kesti tunnin verran, joskin puhetta olisi tuntunut piisaavan vähintään toisen mokoman, sen verran tuntui ajatuksia pulppuavan sekä juontajilta, minulta että Kotrolta. Puhuimme niin henkilökohtaisista tapauksistamme, politiikasta, nuorten juomakulttuurista kuin aivokemioistakin.

Keskustelun timmellyksessä oli jotenkin mahtavaa huomata, miten ne oivallukset, joita minä olen viime vuosina tehnyt, kohtasivat oikeastaan liki identtisesti Kotron ajatusten kanssa. Oli kyse sitten omasta henkilökohtaisesta mielenterveydestä tai vaikka siitä, että mihin asti baarit saavat olla auki, ajattelimme asioista hyvin samankaltaisesti. Se tuntui hyvältä, sai ikään kuin vahvistusta monille niistä omista ajatuksista, joita päässä on viime aikoina visertänyt. Ja vaikken itseäni koskaan ole oikeastaan epäillytkään, se, että joku toinen sanoo vieressä samat asiat ääneen tuo tavallaan lisää varmuutta siihen omaan oloon. Ja siihen, että on oikealla polulla.

Erityisellä ilolla huomasin sen, että edelleen, yhdeksän vuoden selvistelyn ja oman soberisminsa jälkeen, Kotro tuntui vieläkin saavan sellaista syvältä sisältä kumpuavaa iloa juuri niistä samoista asioista, joista minä intoilen tällä hetkellä. Ihan vaikka lähtien fyysisestä olosta henkiseen tasapainoon tai käytettävissä olevaan energian määrään, joka ennen meni krapuloita ja siltoja poltellessa. Se, että vielä vuosienkin päästä voi näköjään fiilistellä pieniä asioita siitä omasta selvistelystään tuntuu jotenkin lohdulliselta. Ja ehkä tärkein pointti, joka Kotrollakin ajatuksessaan oli, on juuri sama jonka minä olen tässä pikkuhiljaa saavuttanut. Eli kuinka se, että puhuisin edelleen kuinka minä en voi tai pysty juomaan viinaa ei pidä paikkaansa. Kyllähän minä voin, tuossahan tuo Alko on kulman takana. Mutta minä en enää halua juoda. Siinä on se vissi ero, En siis kiellä itseltäni jotain, mitä oikeasti toivoisin tekeväni, ja siten tappele itseäni vastaan, vaan juurikin seuraan omaa haluani olla juomatta. Ja siksi se tuntuu juuri näin hyvältä. Teen nyt juuri jotain mitä haluan tehdä, olen jotain mitä haluan olla.

Haastattelun jälkeen juttelimme Kotron kanssa vielä hetken studion ulkopuolella, kiittelimme hyvästä keskustelusta ja toivottelimme hyvät jatkot ennen kuin lähdin tallustelemaan aurinkoisessa katupölyisessä keväässä kohti kotia. Mietin siinä matkalla, että olen melko varma, että olen tavannut Kotron joskus aiemmin ja yritin pinnistellä muistiani.

Sitten keksin!

Vuonna 2005 tein Jussi Heikelän kanssa jokapäiväistä aamuohjelmaa Radio Cityllä. Minä olin silloin lihavampi, Jussi laihempi ja molemmat meistä oli vähän väsyneitä. Toukokuussa pyysimme vieraaksi miehen, joka oli useamman vuoden sekoilun ja jonkinlaisen lakipisteen saavuttamisen jälkeen lopettanut viinanjuonnin koska ei ilmeisesti vain jaksanut enää. Ja me nuoret radiojuontajathan emme voineet  lainkaan ymmärtää, että miksi joku näin tekisi, joten pyysimme hänet studioon vieraaksi. Ihmettelimme häntä kuin häkkieläintä ja luonnonoikkua. ”Siis miten sä niinku kuvittelet et toi niinku muka voi onnistua? Siis niinku et sä et aio muka enää ikinä juonda? Hahhhah!”

Se mies oli Arno Kotro. 

Minulla on tapana iltaisin nukkumaan mennessä laskea asioita. Tapa alkoi jo vuosia sitten. Vähän kuin laskisi lampaita kun ei uni tule, sillä erotuksella että  minun päässäni vilisee täysin turhanpäiväiset asiat siihen asti että nukahdan. Ehkä se on suojakeino sille, ettei tarvitsisi ajatella yksin pimeässä mitään oikeita ja ehkä ahdistavia elämänkysymyksiä, kun voi hukuttaa ajatuksensa turhanpäiväiseen hömppään. Sitä vartenhan televisiokin on olemassa.

No, sama se miksi niin teen, tässä nyt kuitenkin myöhäisiltojeni saldoa, eli elämäni turhina numeroina:

- Olen päivälleen kaksi kuukautta alle 35-vuotias.

- Olen matkustanut elämäni aikana 37:ään eri maahan 41:n eri lentokentän kautta.

- Olen suudellut 24:ää eri naista, joista 16:n kanssa olen päätynyt harrastamaan seksihommia.

- Olen lähettänyt elämässäni kaksi työhakemusta.

- Olen majoittunut 56:ssa eri hotellissa Suomessa

- Osaan nimetä 187 naispuolista aikuisviihdenäyttelijää kuvan perusteella. Vietän myös selkeästi liikaa aikaa internetissä.

- Minulla on ollut seitsemän autoa. Yhden niistä nimi oli Jenna, jotta pystyin sanomaan panneeni ”lastini Jennan takaluukkuun”.

- Omistan yli kaksi tuhatta CD-levyä.

- Kävin viime vuonna 76:ssa eri anniskeluravintolassa nauttimassa alkoholittomia juomia.

- Olen järjestänyt keikkoja 43:lle eri koti- ja ulkomaiselle artistille Suomessa.

- Olen lasketellut 17:ssä laskettelukeskuksessa Suomessa ja seitsemässä ulkomailla. Vaihdoin suksista lautaan vuonna 1991.

- Olen käynyt yhdeksässä huvipuistossa ja 11:ssä eri eläintarhassa. Berliinissä katsoin kuinka norsut parittelivat yleisön edessä.

- Olen tehnyt noin 4800 tuntia suoraa lähetystä radiossa.

- Olen nukkunut 32:ssa eri osoitteessa Helsingissä, yksi niistä oli viiden tähden hotelli, yksi putka.

- Tasavallan presidentillä on kolme virallista virka-asuntoa: Presidentinlinna, Kultaranta ja Mäntyniemi. Suuri ylpeydenaiheeni on jo pitkään ollut se, että olen käynyt paskalla ja masturboinut jokaisessa niistä.

- Olen ollut 93 päivää tupakoimatta.

- Ylihuomenna tulee 548 päivää täyteen selvin päin.

Se on tasan puolitoista vuotta.