Soberismia

Väsyttää ja hymyilyttää tämä maanantai. Kävin tuolla auringossa aamulenkin jolkottelemassa ja samalla huomasin, että tänään on muuten sujahtanut neljä kuukautta ilman tupakkaa. Kyllä nimittäin huomaa tuolla urheillessa kuinka happi kulkee vähän eri tavalla kuin silloin, kun imi rapiat puolitoista askia punaista Marlboroa naamaan joka päivä.

Viime viikon kiertue saatiin pakettiin, tällä kertaa se ei aiheuttanut edes niin krapulaisia oloja kuin edellisellä kerralla, joskin väsymys kyllä hieman painaa. Se voi tosin johtua ihan vain eilisestä kesäaikaan siirtymisestäkin, se kun laittaa palettia aina vähän uusiksi kuusivuotiaan kanssa asustellessa. Itsehän olisin ollut valmis menemään sänkyyn jo vaikka seitsemältä, Kimi Räikköstä leikkivä formulakuski vain oli hieman eri mieltä.

Aika paljon satoi kommenttia ja haastattelupyyntöä viimeviikkoisen julkistukseni jälkeen kerrottuani, että aion pistää pillit pussin keikkamyyjän hommien osalta. Monella tapaa kaikki palaute sen kun vain vahvisti kahta eri fiilistä; sitä että päätös on oikea ja sitä että minulla on maailman parhaat ystävät. Aika paljon tuli tuolla tienpäällä sitten samaan syssyyn muisteltua menneitä aikoja ja niitä parhaita muistoja viimeisen kahdeksan vuoden ajalta. Ja niitähän riitti. Tässä maanantain kunniaksi kaksi omituista:

Kesällä 2008 suuri nuoruudensuosikkini, Skid Row -yhtyeen alkuperäissolisti Sebastian Bach esiintyi bändeineen Tampereen Sauna Open Air -festareilla. Hyperaktiivinen keikka oli loistava ja jossain vaiheessa iltaa keikan jälkeen puhelimeni soi. Yksi aartisteistani soitti Bachin backstage-kontista ja ilmoitti, että tuota nyt olisi niin, että hän on lupautunut hankkimaan ulkomaantähdelle vähän pilveä poltettavaksi ja että minun pitäisi auttaa, koska olin ystäväni keikkamyyjä. Hetkeä myöhemmin edelleen hieman puhelua ihmetellessä viereeni ajoi auto, jonka sivuovi aukesi ja minut vetäistiin sisään. ”Hi, I’m Seb, good to meet you, I heard you can get me some weed?” Että mitäköhäh? Yhtäkkiä istun autossa Sebastian Bachin kanssa ajelemassa pitkin Tampereen kylänraitteja metsästäen kiven alla olevia viherkasveja joista itselläni ei ollut mitään käryäkään kun en moisia pössyttele. No, jotenkin sitä itse asiaa sitten löydettiin, Bach maksoi annoksensa NIMIKIRJOITUKSELLA ja seuraavaksi huomaan istuvani ryyppyhommissa herran hotellisviitissä tyhjentämässä minibaaria hänen itsensä vihdoin saatua sätkänsä poltettavaksi.

Loppuillasta järjestettäväksi jäi vielä seurueemme saaminen jonojen ohi paikalliseen hevibaariin, missä suuri lapsuuden idolini istui penkille ja järjesti paikallisille daameille jonkin sortin vastaanoton, missä jokainen jonoon tullut neitokainen sai istahtaa hänen syliinsä kourittavaksi, jos siltä tuntui. Yllättävän monesta näytti tuntuvan. Yön tunteina Bachin poistuessa kohti hotelliaan kaksi härmäläistä neitokaista kainalossaan hän huikkasi, että ”Thanks so much guys. Whenever you come to New York, you can stay at my place man!”

Numerot jäi vaihtamatta, pitää varmaan mennä seuraavan kerran New Yorkissa selaamaan puhelinluetteloa B niin kuin Bachin kohdalta, jotta yösija löytyy. Enemmän jäi silti ehkä korpeamaan, että nimmari unohtui pyytää myös itselle, ei vain sille pilvikauppiaalle.

Joulukuussa 2009 puolestani istuskelin mukavassa pikku krapulassa keikkabussissa Lempäälän paikkeilla, kun pamahti. Juoksin kuskin luo joka ihmetteli, että nyt hävisi kuulkaa autosta kaikki tehot. No, hätävilkut päälle ja krapulaisia muusikoita täynnä oleva bussi moottoritien laitaan. Availimme vähän luukkuja helmoista ja ihmettelimme kun mitään ihmeempää ei näkynyt, kunnes joku seurueesta kurkisti bussin alle. Bussin pohjasta tippui jotain nestettä joka oli syttynyt palamaan ja näin ollen auton alla oli syttynyt pienoinen liekkimeri. Vauhdilla kaikki ulos autosta ja tienposkeen samalla, kun peräämme pysähtynyt rekkakuski juoksi paikalle vaahtosammuttimen kanssa. Kyseisestä kapistuksesta ei ollut mihinkään ja muutamassa minuutissa 15-metrinen ja bussimme oli ilmiliekeissä roihujen iskiessä vähintään kymmenen metrin korkeuteen.

Muistan edelleen tarkalleen sen fiiliksen mikä oli noita liekkejä katsellessa, kun oli saatu varmistettua että bussiin ei jäänyt ketään. Näky oli kaunis ja pelottava samaan aikaan. Oli kylmä ja tuntui että ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus palokuntaa odotellessa. Sammuttajien päästessä paikalle keikkabussista oli jäljellä lähinnä savuava kehikko, niin nopeasti kaikki kävi.

Päätimme heti siinä pientareella seistessä, että keikkaa ei peruta. Bussin mukana palaneita soittimia ja rumpukapuloita metsästeltiin  pitkin kyliä ja tuttuja ja veto Tampereen YO-Talolla olikin sitten tunnelmaltaan jotenkin täysin maaginen ja elämänriemuinen. Ja loppuunmyyty. ”KUULUI VAIN PAMAUS” , KERTOO HEVIMANAGERI” luki seuraavan päivän Aamulehdessä.

Näitä vastaavia ja erilaisia muistoja on miljoona ja niille naureskeltiin pitkin viime viikon keikkareissua. Sitä kun on päässyt kokemaan ja katsomaan niin monia asioita, joita ei suurin osa ihmisistä tule ikinä kokemaan. Hyviä ja huonoja mutta sellaisia, jotka kaikki on jättäneet minuun jälkensä.  Eli vaikkakin haikein, niin silti kyllä pääasiassa hyvillä mielin astun nyt sivuun aika monta asiaa rikkaampana.

Sitten taas toisaalta, en välttämättä jää kyllä erityisesti kaipaamaankaan esimerkiksi seuraavanlaisia puheluja, jonka sain viime juhannuksen jälkeen:

”Moi. Nyt on sellanen juttu, että tuota yks siivouslasku saattaa olla tulossa tuolta Kauhajoelta, että tota, voit laittaa sen vaikka sitten suoraan mulle.”

Okei? Siis mikä siivouslasku?

”No siis kun tuota kävi niin, että otettiin saunasta kiuaskivet pois ja sit kaveri kävi paskalla siinä ja sit laitettiin ne kiuaskivet takas paikalleen. Ni sit seuraavana päivänä joku meni saunaan ja tota, no, niin, no, sellasta.”

Että mitä teki?

”No meni saunaan.”

No ei vaan sitä ennen??

”No pasko kiukaaseen. Semmosta voi tapahtua.”