Soberismia

Taas mennään reissun päällä. Istuskelen kuopiolaisessa torikahvilassa, ulkona herruudesta kilpailevat auringonpaiste ja katupöly, vieressä on sammiollinen kahvia ja ranskalaisellakin asteikoilla mitattuna erittäin hyvä croissant. Tämä on ensimmäinen kertani kun herään Savossa ilman krapulaa ja niin, että ehdin ennen keikkabussin starttaamista tehdä muutakin kuin huljuttaa munat ja napata juustohampurilaisen Hotelli Atlaksen viereisestä Mäkkäristä ennen kuin taas pitää mennä.

Viimeksi olin Kuopiossa loppuvuodesta 2011, kiertuehommissa silloinkin. Heräsin aamulla Hostelli Hermannin sängystäni siihen, kun kyseisen majoitusliikkeen omistaja huusi naama punaisena käytävällä, että MISSÄ VITUSSA ON TEEMU SUOMINEN?!! Saatuani kammettua itseni ylös ja kyseisen stetsonipäisen kaverin pakeille, huomasin ympärilläni lähinnä tulitikulla siivottavissa olevan maailmanlopun, irrotetun vessanpöntön käytävällä ja litran verran rypsiöljyä lattialla jonka leppoisa matkaseurueemme oli levittänyt metelistä valittamaan tulleen naapurihuoneen neitokaisen oven eteen. ”Hihihihihi, vähänks se liukastuu, hihihihihihi.” Niin ja siis leppoisalla matkaseurueella tarkoitan itseäni.

No, tällä kertaa meni vähän iisimmin vaikka siivooja ei siltikään aamulla hymyillyt. Ehkä se muistaa viime kerran.

Tänään suunta jatkuu Jyväskylään ja sieltä huomenna Helsinkiin ja sitten on kiertue ohi.

Ja kiertueet.

Tämä on nimittäin viimeinen reissuni näissä merkeissä. Se on päätös johon tulin muutama viikko sitten yhtenä sunnuntaina seistessäni Kaivopuiston rannassa. Minun on tullut aika lopettaa.

Aloitin agenttina melko tarkkaan kahdeksan vuotta sitten ilman mitään kokemusta alasta. Joku sanoi silloin, että älä perkele ikinä ryhdy keikkamyyjäksi, se on koiran hommaa, mutta koska eteeni lyöty tarjous oli liian hyvä että siitä olisi voinut kieltäytyä, en kuunnellut. Ja ihan hyvä etten. Koska ei se nyt mitään koiran hommaa ollut, ei ole vieläkään. Ihan mukavaahan se, myyntityötä siinä missä muukin. Eikä se, että myy Tekniikan maailman vuositarjouksia puhelimitse tuntemattomille loppujen lopuksi kauheasti eroa siitä, että soittelee jollekin Harjavallan hotellin ravintolavastaaville, että hei, mulla olis tässä tällainen muinaisia jumalia palvova death metal -yhtye, jonka kitaristin nimi on Corpse, otatko keikalle?

Tapasin paljon uusia ihmisiä, joista monista tuli hyviä ja parhaita ystäviä. Opin paljon, tutustuin musiikkibisnekseen, imeydyin sen sisään ja vietäväksi ja rakastin sitä yli kaiken. Rakastan edelleen. Myin hevibändejä klubeille,  festareille, uskovaisten tapahtumiin, varuskuntiin ja strippibaareihin soittamaan, perustin oman yrityksen, aloin junailemaan levytyssopimuksia bändeilleni, tilaileman uusia paitapainoksia, tein kaikkea. Ja rakastin sitä. Hengitin sen elämän ehdoilla,  halusin löytää uutta, kehittää vanhaa ja viedä sen musiikin maailman ääriin.

Jossain vaiheessa viime vuotta aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan itseäni ja sitä, teenkö tätä työtä edelleen noista samoista lähtökohdista. Rakkaudesta ja palosta, halusta kohdata kuopiolaisia hotellinomistajia ja lisää Corpse-nimisiä ihmisiä. Vai teenkö tätä siksi, etten muuta osaa ja olen jäänyt paikalleni jumiin. Silloin tulin siihen tulokseen, että höpöhöpö, tämä soberismisotku vain sekoittaa ajatuksiani ja kyllä minä oikeasti tästä pidän ja tästä paljon saan. Missä olin kyllä oikeassa, mutta selvästi joku kalvoi vähän sisällä jo silloin.

Tuli syksy, tuli katastrofaalisesti epäonnistunut festivaali, tuli liuta keikkoja joista ei lähinnä leipärahoja enempää käteen jäänyt. Tuli huono olo, tuli motivaation hukkaaminen ja taistelu kaiken maailman perintätoimistojen ja ulosottomiesten kanssa. Tuli talvi, tuli ero yhtiökumppaneista, epäonniset keikat jatkuivat. Lopulta huomasin, että tienaisin paremmin työttömänä työnhakijana kuin hevimyyjänä laskevan hevibuumin häntäpäässä. Mutta vielä sekään ei saanut minua luovuttamaan. Koska ei tässä rahasta ole koskaan ollut kyse. On minulla katto pään päällä ja saan pojalleni makkarakastiketta maanantaisin, kyllä tässä pärjätään.

Mutta jossain vaiheessa huomasin, että se palo ja halu oli poissa. Intohimo ja rakkaus keikkojen tekemiseen, näihin kiertueisiin. Niihin paitatilauksiin. Aloin huomata haluavani tehdä jotain muuta, haaveilla poispääsystä. Samalla kuitenkin peläten sitä mitä kaikkea  menettäisinkään. Kaikista eniten ystäviä. Että jos minä lopetan nyt nämä keikkamyyjän hommat, niin samalla katoavat sen kautta elämääni tulleet ihmisetkin, ystävät. Eli ihan se sama pelko joka minulla oli lopettaessani juomisen puolitoista vuotta sitten ja joka jo silloin osoittautui turhaksi.

Mutta kun pelko on aika vahvasti ihmistä ajava voima. Jos lopetan ja päästän irti, mitä minulle sitten tapahtuu? Mitä minä sitten teen?

Se oli se yksi sunnuntai pari viikkoa sitten. Seisoin siinä Uunisaaren sillan vieressä, oli yksi ensimmäisiä keväisiä päiviä, paitsi että tuuli vähintään taifuunin verran. Sanoin ääneen sulavaa merta katsellessani, että minä lopetan. Uskallan päästää irti, lähteä johonkin uuteen. Sen ääneen sanominen tuntui niin hyvältä, että tiesin tehneeni oikean päätöksen ja ymmärsin  myös tehneeni sen oikeasti jo kauan aikaa sitten. Hyvältä se tuntuu vieläkin. Viime viikolla katsellessani bändejäni bussissa, roudaamassa, lavoilla ja takahuoneissa tiesin että tämä on oikein. Noilla tyypeillä on vielä se halu ja palo jota minulla ei enää ole ja kun ei ole, en ole myöskään heidän arvoisensa tekemään sitä työtä heidän intohimonsa eteen. On siis aika astua sivuun.

No, nyt pitää hoitaa vielä loput sovitut keikat pakettiin ja kunnialla alta pois, sitten pitäisikin keksiä jotain muuta. Mitä? Ei aavistustakaan. Mutta jotenkin olen tuudittautunut tässä viime viikkoina sellaiseen uskoon, että jotain tuolta taas kohta vastaan tulee. Aina on tullut. Ja jos en nyt lopettaisi, en ehkä huomaisi sitä kun se kohdalle osuu.