Soberismia

Siitä on nyt melko tarkalleen neljä kuukautta, kun söin viimeisen SSRI-lääkkeeni puolikkaan. Se oli viimeinen pala lääkitystä, jonka aloitin neljä vuotta aiemmin ja jonka alasajo käynnistettiin asteittain viime keväänä.

Ensimmäisen kuukauden vieroitusoireet ovat vahvasti tuoreessa muistissa ja ne jatkuivat yllättävän pahoina ja yllättävän pitkään, joskin onneksi koko ajan lieventyen. Oikeastaan vasta nyt voi alkaa sanomaan, että fyysisiä oireita ei enää ole.

Vasta nyt myös oikeastaan huomaan todella lääkkeen vaikutuksen ja kuinka vahvoja ne ovat olleet leikkaamaan tunnetiloista niitä ääripäitä pois, tasoittamaan oloa. Eli siis tekemään juuri sitä, mihin SSRI:t on tarkoitettukin, tukemaan kuntoutusta, jonka päätyö tehdään terapiassa. SSRI:t eivät siis paranna, mutta yhdessä psykoterapian kanssa ne toimivat kuin kainalosauva, auttavat kuntoutumaan.

Tässä parin kuukauden aikana on tullut eteen monenlaisia hetkiä, jolloin olen huomannut miten täydellisen erilailla nyt, lääkkeettömänä, kohtaan tilanteita. Tuntuu, kuin olisin saanut tunteet takaisin. Hallitsemattomat aidot ihmisen tunteet, niin hyvässä kuin pahassakin. Ahdistus on tuntunut ahdistavammalta kuin vuosiin, mutta ensimmäistä kertaa kohtaan sen ja omat aivoni osaavat käsitellä asian kuntoon. Mutta tuota vaikeiden asioiden kohtaamista on kyllä joutunut todella opettelemaan.

Viimeksi eilen riidellessäni ystävän kanssa huomasin, etten ole pitkään aikaan suuttunut niin puhtaasti ja rehellisesti kuin tein, en, vaikka syytä, ja ehkä tarvettakin, olisi ollut. Aiemmin lääkitys on leikannut sen ääritilan pois. Samalla kuitenkin siitä suuttumisesta rauhoittuminen oli nopeaa, enää en jäänyt siihen vellomaan vaan vedin syvään henkeä. Osasin olla. Poltin tupakan ja jatkoin eteenpäin.

Olenkohan ehkä vihdoin oppinut riitelemään normaalisti? Hienoa! 

Huvittavaa on, että tässä 34-vuotiaana opettelen itse samoja asioita ja tunteita, joita yritän kuusivuotiaalle pojalleni opettaa. Vastoinkäymisten kohtaamista ja käsittelyä. Välillä tuntuu, että minulla olisi enemmänkin häneltä opittavaa kuin toisinpäin.

Olen viime kuukausina itkenyt paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin. Olen ihan tietoisesti yrittänyt surra niitä suruja, joita aiemmin ryyppäsin unholaan ja lääkitsin taka-alalle. Kuten terapeuttini sanoi, minulla taitaa olla aika monta itkua jäänyt itkemättä ja niiden aika on nyt. Samalla kuitenkin perusvire on ollut positiivinen. Olen surrut asioita enemmänkin haikeuden ja hyvän kautta.

Se on ollut myös hyvä osoitus siitä, että myös ne positiiviset tunteet ovat tehneet paluun. Hyvä olo on paljon parempi hyvä olo, kuin mitä se oli lääkkeiden aikana ja sen on huomannut ihan pienissäkin arkisissa asioissa. Kuten nyt vaikka elokuvia katsellessa tai musiikkia kuunnellessa, kun karvat nousevat pystyyn ja iho menee kananlihalle. Tai vaikka kanadalaisessa karaokebaarissa, missä huonosti tulkitsemani Backstreet Boys –versiointi sai valtavan adrenaliiniryöpyn ja hyvänolontunteen aikaan.

Viikko sitten vein poikani Hevisauruksen keikalle. Katsoessani pienen ihmisen vilpitöntä onnea tämän huutaessa Räyhiä sydämensä kyllyydestä oma sydämeni oli pakahtua ja silmästäni valui kyynel.

Niin puhdasta onnen kyyneltä en ole vuodattanut ehkä koskaan.

Ja ai että miten hyvä olo siitä tuli.