Soberismia

Kello on kuusi aamulla ja istuskelen Brooklynin Williamsburgissa. Jostain syystä New Yorkissa tuoksuu mielestäni aina vähän joulu.

Viime viikko meni Kanadassa maailman sympaattisimmassa Sydneyn kaupungissa Nova Scotiassa, missä olin paikallisen musiikkikonferenssin vieraana. Ja ai että miten mukava viikko olikin. Sen lisäksi, että uusissa paikoissa käyminen ja uusiin ystäviin tutustuminen on aina antoisaa, myös työn kannalta kulunut viikko oli hyvä ja lupaava. On tämä vain outoa miten ylös ja alas tässä mennään koko ajan, ei siitä kuitenkaan ole kuin kuukausi kun olin tekemässä konkurssia. Nyt pöydällä onkin taas yhtäkkiä lupaavia asioita tulevaa ajatellen ja fiilis on odottavan hyvä.

Viime viikko oli muutenkin omiaan auttamaan taas ajatusten keräämisessä kasaan ja niiden jäsentelyssä. Niin se vain on, että välillä pitää päästä kauas pois kotoa jotta osaa nähdä sen kodin hienouden. Ja etäisyys omaan arkeen näyttää usein, että se oma arki onkin oikeastaan aika mukavaa kun sitä tarkastelee kauempaa. Ja nyt olo on sellainen, että sitä oikein odottaa paluuta siihen omaan arkeensa reissun päätteeksi. Siitä myös yleensä tietää että matka on ollut hyvä, kun sen päätteeksi on mukava palata kotiin. No, tässä on viikko New Yorkia ja toinen Tokiota edessä, eli hetki menee vielä.

Mutta hetkeksi vielä takaisin Kanadaan. Kuten sanoin, olin Sydneyssa Nova Scotia Music Weekin delegaattina, yhtenä neljästä suomalaisesta. Kaiken kaikkiaan konferenssiin osallistui noin tuhat ihmistä, joista viitisenkymmentä tuli Euroopasta. Viikkomme koostui lukuisten keikkojen lisäksi paneelikeskusteluista, tapaamisista, lounaista, dinnereistä ja key noteista iltojen kuluessa lähinnä kännissä. Itse nautin espresso-övereitä ja hihittelin muille.

Yhtenä aamuna minulla oli tunnin speed meeting -sessio, missä paikallliset artistit ja managerit saivat kukin viisi minuuttia aikaa vakuuttaa minut tuotteestaan. Yksi eteeni istunut pitchaaja oli banjonsoittaja Zac Crouse.

”Mitä sinä tekisit, jos paras ystäväsi kuolisi käsivarsillesi?” Crouse aloitti ja katsoi suoraan silmiin.

Häh?

”Minä sairastuin vakavasti henkisesti. Olen mielisairas. Tiedätkö millaista se on?”

Että mitäköhäh?

Siinä se kaveri kyseli ja katseli silmiin. Ja hymyili. Minä taisin vaikuttaa vähän idiootilta, ja Crouse totesikin, että älä huoli, hän on tottunut näihin epämiellyttäviin hiljaisuuksiin, hän jopa nauttii niistä, nauraa niille. En tainnut saada muuta suustani, kuin että ”Wow”.

Juttelimme pitkään yli sen alkuperäisen viiden minuutin ajan, joka näitä speed  meetingeja varten oli varattu. Crouse kertoi kuinka oli ollut parhaan ystävänsä kanssa melomassa ja retken traagisena päätöksenä ystävänsä oli kuollut Crousen käsiin. Nuoren miehen aivokapasiteetti ei ollut riittänyt tätä käsittelemään, hän sairastui pahasti ja kärsii vakavasta post-traumaattisesta stressistä joka ilmenee monin tavoin. Käsitelläkseen tapahtunutta sekä etenkin omaa sairastumistaan, Crouse on purkanut oloaan kahteen rakkauteensa; musiikkiin, sekä melontaan tekemällä Paddling To The Ocean –nimiseen dokumentin, jolla hän kunnioittaa ystävänsä muistoa melomalla yli 1500 kilometrin matkan Ottawasta Halifaxiin. Hän on päättänyt ottaa asiakseen puhua ääneen sairaasta mielestä terveessä ruumiissa, jostain, joka on monille aika tuntematon ja epämiellyttäväkin asia kohdata.

Myöhemmin saman päivän iltana katselin Crousea keikalla, kun hän banjo kädessä puhui täydelle salille asiastaan hiljentäen koko yleisön. ”Don’t worry, I’m used to these awkward silences” hän sanoi jälleen nauraen päälle.

Ihmisten on usein vaikea ymmärtää sairastunutta mieltä. Sitä pelätään, koska sitä ei tunneta. Jos katkaiset jalkasi, saat sauvat ja kipsin ja kaikki osaavat tsempata, että hei, pari kuukautta ja olet taas kunnossa. Mutta kun kerrot, että mielesi on sairastunut, vastauksena on lähinnä juuri tuo awkward silence. Ja ehkä siksi, toisin kuin Crouse, moni jättää kertomatta. Pysyy vaiti.

Muistan kun oma masennukseni puhkesi. Sen sijaan, että sitä olisi kohdattu sairautena, liian moni oli sitä mieltä, että tuohan nyt on vain jotain krapulaa tai jotain. Ja että kyllähän nyt kaikkia vähän ahdistaa, lopeta tuollainen märehtiminen ja paskassa vellominen ja ryhdistäydy. Moni ystävistäni ja läheisistäni oli pitkälti sitä mieltä, että ei masennus mikään oikea sairaus ole, se on vain hetkellinen olotila ja vaikka sitä yritti selittää, sitä ei ymmärretty.

Masentuneelle asian sivuttaminen tuntuu murskaavalta. Sitä lopettaa huutamasta apua, koska ei tule kuulluksi. ”Krapula”, sanovat.

Minä sain asiani esiin vasta oikeastaan aloitettuani tämän blogin, joka tämäkin on edelleen aika monelle ”ulinaa” ,”valitusta” ja ”huomionhakuisuutta”. Itse tiedän, että tämä blogi on minun melontamatkani ja banjonsoittoni, tapa käsitellä sitä sairautta, joka mielessäni on ollut. Enkä sitä häpeile.

Muutama viikko sitten YLEn urheilutoimittajana tunnettu Tapio Suominen tuli julkisuuteen puhumaan vakavasta masennuksestaan. Siis se Suominen, joka on ruudussa aina rauhallisuuden perikuva ja hymyilee paljon. Eihän se voi masentunut olla!  Suominen teki omat Zac Crousensa, päätti puhua ääneen, kertoa sairaudestaan antaen sille kasvot ja toivoen että ehkä edes joku ymmärtäisi asiaa tämän jälkeen paremmin.

En yksinkertaisesti voisi kunnioittaa häntä enempää. Häntä ja Zac Crousea, sairaita mieliä terveissä ruumiissa.