Tiesin aina että minusta tulee isä.

Se on ollut minuun sisäänrakennettuna jotenkin aina, pienestä pojasta lähtien, että jonain päivänä minullakin on sitten oma perhe. Noin yleisestikin olen aina ollut aika sellainen punainen tupa ja perunamaa -tyyppi ja tuo yleisten standardien mukainen elämä on ollut minulle jotenkin selviö.

(Jos isäni lukee tätä, luulen että hän nauraa nyt ja aika kovaa.)

Muistan poikani syntymän kuin eilisen. Synnytys kesti vähintään yhdeksänsataa tuntia ja siellä Kättärillä sitä pideltiin vaimoa kädestä, että koitas nyt jaksella rakas. Missään, ei siis missään, mies ole niin statisti, kuin synnytyssalissa. Siellä sinkoili kaiken maailman lääkäriä ja harjoittelijaa vähän väliä työntämässä minua sivuun samalla kun parempi puoliskoni ähisi ja puhisi viimeisiä voimiaan ulos. Ja sitä lasta. Viimeisillä minuuteilla tapahtui jotain, joku meni pieleen, ja yhtäkkiä kaikki huusivat, huoneeseen juoksi lisää väkeä, oli tilanne päällä, ja minä huutelin vain edelleen jaksamisia siinä vieressä. Lopulta, viimeisillä voimillaan, vaimoni synnytti meille maailman kauneimman ja terveimmän pienen lapsen. Emme olleet halunneet selvittää sukupuolta etukäteen ja muistan elävästi, kuinka huusin itkunsekaisena maailmalle, että SE ON POIKA! MEILLÄ ON PIENI POIKA! nähdessäni tulokkaan ensimmäistä kertaa. En muista olleeni koskaan niin onnellinen. Paitsi kerran. Nähdessäni morsiameni kävelemässä kohti minua häissämme.

En missään vaiheessa kokenut pelkoa vastuusta. Olinhan aina tiennyt, että minusta tulee isä, joten otin sen vastuun onnellisena vastaan. Kaikki oli muuttunut, olin yhtäkkiä vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni, jopa enemmän. Olin siitä ylpeä.

Muistan aina kuinka varpajaisissani Lostarin tiskillä ystävä sanoi, että ”muista sitten se, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta lapsen elämästä tulet olemaan täysin statisti. Se synnytyssali oli vasta treeniä. Yhdeksään kuukauteen ei ole muuta kuin lapsi ja äiti, sitten tulet vasta sinä.”

Voi olisinpa ymmärtänyt.

Niiden ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana nimittäin tapahtui jotain. Enkä vielä tänä päivänäkään tiedä mitä. Etäännyimme lapsen äidin kanssa toisistamme kauas, yhtäkkiä olimme eri planeetoilla. Minä käsittelin tilannetta olemalla koko ajan enemmän ja enemmän poissa kotoa. Aloin juomaan runsaasti ja notkumaan baareissa ja jatkoilla ja jatkojen jatkoilla, eikä kotiinpaluu enää tuntunut hyvältä. Kotiinpaluu sen pienen pojan luo. Olin toivoton ja sekaisin.

Lopulta, poikani ollessa vuoden ja 43:n päivän ikäinen, erosimme äitinsä kanssa.

Minun punainen tupani ja perunaamaani murenivat kertaheitolla. Yhtäkkiä asuinkin eri osoitteessa kuin lapseni. Se oli psyykkisesti jotain valtavan raastavaa, jotain mitä en osannut kuvitellakaan joutuvani ikinä kokemaan. Aloin juomaan sitä tunnetta pois, turruttamaan.

Samaan aikaan se yhdeksän kuukauden statisti-aika, josta ystävä Lostarin yläbaarissa muistutteli, oli ohi. Ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tutustumaan lapseeni, josta oli yhtäkkiä tullut ihminen. Sellainen joka kommunikoi, leikki, nauroi, itki ja kakkaili housuun. Ja joka ei, ja ehkä onneksi, ymmärtänyt vielä yhtään mitä kulisseissa tapahtuu ja että äiti ja pappa eivät enää olekaan yhdessä. Yhtäkkiä olin kuitenkin yksin lapseeni tutustumassa. Luulen, että siitä alkoi se symbioosi, joka meillä tänäkin päivänä poikani kanssa on. Se sellainen ”kyllä me miehet pärjätään”-homma.

Seuraavina vuosina tapahtui paljon. Samalla kun poika kasvoi ja opetteli elämää, äitinsä ja isänsä  riitelivät verisesti eivätkä olleet väleissä. Pääasiassa siksi, että isänsä ei osannut tilannetta käsitellä, sairastui henkisesti ja ryyppäsi  oloaan pois. Yritti vihata pojan äitiä, koska ei suostunut tunnustamaan itselleen vihaavansa itseään. Jossain vaiheessa huomattiin myös, että poika alkoi oireilemaan huonoa oloa vanhempien tilanteesta, eikä siihen varsinaisesti ainakaan auttanut, että päiväkodista hakemaan tuli krapulainen turvonnut isä. Piti tehdä jotain, palata siihen vastuuseen.

Lopulta, useamman toistaan kaoottisemman vuoden jälkeen, tapahtui jotain, joka muutti tuon pojan, tämän äidin ja etenkin isän elämät pysyvästi. Pysyvämmin kuin mikään ero tai muu kohtalon oikku.

Lopetin juomisen.

Vaikken koskaan juonut poikani seurassa tai tämän silmien alla, en pullon pulloa, hän oli se joka eniten juomisestani välillisesti kärsi. Ymmärsin sen oikeastaan vasta paljon myöhemmin kuin silloin. Silloin lopetin itseni takia. Sen takia, että halusin muuttaa elämäni takaisin sellaiseksi, että kehtaan sen takana seistä. Sellainen se ei nimittäin ollut enää pitkään aikaan ollut. Vai miten muka seistä miehen takana, joka masennuspäissään vihaa itseään, ympäristöään ja  läheisiään ja kanavoi sen vihan viinapulloon paetakseen. Ei se ole mikään mies. Saatika isä. Se on pelkuri.

Pieni poikani täytti eilen kuusi vuotta. Tuo pieni kuusivuotias on paras ystäväni ja tärkein asiani maailmassa ja olen suunnattoman ylpeä kuinka yhdessä äitinsä kanssa, jonka kanssa olemme nykyään erittäin hyviä ystäviä, olemme hänet kasvattaneet.

Annoin hänelle lahjaksi rummut, mikä oli joko paras idea ikinä tai huonoin koskaan, se selviää ajan saatossa.

Se on tällaisina päivinä, kun sitä ymmärtää miten paljon on oikeasti saanut ja miten paljon on meinannut menettää.

Monta vuotta pullo suussa mietin ja surin sitä, miten asiat olivat menneet ja kuinka sen punaisen tuvan romuttumisen myötä menetin kaiken. Nyt mietin miten paljon minulla on ja miten asiat olisivat pahimmassa tapauksessa voineet mennä. Se on pelottava ajatus, perunamaita kun pystyy aina kylvämään uudelleen.

Noiden rumpujen lisäksi parhaan lahjan, mitä olen kuusivuotiaalleni koskaan voinut antaa, annoin 5.9.2012.

Silloin poikani sai selvän isän.

Voi pojat, että on mukavaa maata omalla sohvalla. Reissut on nyt reissattu vähäksi aikaa ja koti tuntuu taas hetken maailman parhaalta paikalta. Paitsi että kirjoitan tätä kello neljä aamulla, koska elän vaihtoehtoisesti joko Japanissa, missä ollaan sen seitsemän tuntia edellä, tai sitten Jenkeissä, missä kello on vasta yhdeksän illalla. Jet lag. Ihanaa.

Jostain syystä viimeiset pari viikkoa maailmalla ova olleet henkisesti jotenkin aikamoista ristiriitaa. Samalla, kun on tehnyt äärimmäisen hyvää päästä pois kotoa, nähdä uusia paikkoja ja tavata uusia ihmisiä, olen jostain syytä läpi reissun tuntenut valtavaa epävarmuuden tunnetta. Jotenkin ehkä se etäisyys kaikesta ja se, että katson arkeani kauempaa on aiheuttanut sen, että tuo katse on muuttunut vähän turhan kriittiseksi. Ylianalyyttiseksi. Kun ei puhu kenenkään kanssa kolmeen viikkoon, alkaa ajatella, että jokin on vialla.

Mikä?

Ei varmasti oikeasti mikään, päässä nyt vain on jonkinlainen sumppu. Sumppu ihmisiä, parisuhteita, ystävyyssuhteita, työsuhteita ja jotain siltä väliltä. Sitä on helppo ajautua sellaiseen kuvitelmaan, että kaikki ovat sinua vastaan ja siellä ne Suomessa kaikki juonittelevat nyt ja sinulle nauravat. Ja ai että kun ne varmaan muuten pilkkaavat tätäkin kirjoitusta.

Siitä tunteesta taas on helppo siirtyä siihen defensiiviin, että ei minua kiinnosta, tehkööt mitä haluavat, sanokoot mitä sanovat, minä olen vahva itsenäinen ja kaiken sen yläpuolella. Joka on sitten taas se toinen ääripää oloista, jolla on helppo piilottaa se, että harmittaa. Ja mietityttää. Sitä kun on niin paljon helpompaa aina sanoa, että minä en ketään tarvitse, minä olen kivestä veistetty ja vähät välitän, kuin että sanoisi että minä olen yksinäinen.

Mutta kyllä minä vähän olen.

On täysin eri asioita olla yksin ja olla yksinäinen. Yksinolosta nautin täysin siemauksin edelleen. Vihdoin. Viimeiset kolme viikkoa maailmalla vietin suurimmaksi osaksi itsekseni ja rakastin sitä. Kävellen yksikseen pitkin New Yorkin ja Tokion katuja ja katsellen kanadalaista luonnonmaisemaa vain oma itseni seuranani, olo oli rauhallinen. Hyvä.

Yksinäisyys taas on jotain, mitä on vaikea kuvailla. Narsistisesti sen voisi laittaa sellaisiin raameihin, että tuntuu siltä kuin kukaan ei minusta enää välitä, kukaan ei halua kanssani olla ja olen merkityksetön. Mutta jos sen sanoo ääneen, se kuulostaa, no, juuri siltä, narsismilta. Jos sanon, että välillä tuntuu siltä että kukaan ei pidä minusta, olen kuin siideripäissään diskon vessassa itkevä pissaliisake ensimmäisellä baarireissullaan. On turhauttavaa kun ei oikeastaan osaa sanoa, mistä tämä tunne tulee, ei ole mitään erityistä syytä. Ja oikeastaan, vielä turhauttavampaa on etten osaa tätä tunnetta kuvata tarkemmin, purkaa sitä palasiksi. Tekisi mieli sanoa kaikille jotain, mutten tiedä mitä. Joku sisällä ahdistaa ja se liittyy kanssaihmisiin. Perkele. Ihmiset on vaikeita. Minä etenkin.

No, ehkä tämä yksinäisyys nyt vain ylikorostuu kun on ollut kaukana poissa ja tunne poistuu taas, kun pääsen palaamaan omiin arkirutiineihini päästyäni takaisin kotiin.

Ja mitä jos vaikka ottaisi siitä tunteesta kiinni? Ehkä tässä nyt pitäisi lakata vellomasta siinä yksinäisyyden tunteessa ja tehdä asialle jotain sen sijaan, että itken täällä baarin vessassa tukka pöntössä.

Joo. Niin teen.

Aloitan ottamalla tällä viikolla kuusi vuotta täyttävän poikani syliini. Ei liene parempaa tapaa kumota omaa merkityksettömyyden tunnettaan.

Sitten soitan ystävälle ja kysyn kuulumiset.

Sitten huomaan, etten olekaan yksin.

Kohta on kolme viikkoa reissaamista alla, kahden päivän päästä lähden kotiin.  Huikea matka. Takana on kolme maanosaa, viisi maata, neljä aikavyöhykettä, yhdeksän lentoa ja 52 tuntia lentokoneessa istumista. Olen nähnyt vesiputouksia Kanadassa, NHL-ottelun New Jerseyssa ja temppeleitä Tokiossa. Edessä on vielä muutama keikka, Disneyland ja kymmenen tunnin lento Japanista kotiin.

Oi ihana koti. Oma sohva. Suomalainen suihku. Ja suomalainen vessapaperi. Ruisleipä. Eniten luonnollisesti ikävöin poikaani josta en ole ollut aiemmin koskaan näin pitkään erossa.

Yhteen asiaan olen erityisesti kiinnittänyt huomiota sekä täällä Tokiossa että viime viikolla New Yorkissa.

Molemmissa yksistä maailman suurimmista metropoleista niiden asukkaat kiinnittävät huomiota omaan kaupunkiinsa. Kunnioittavat sitä, rakastavat sitä.

New York on täynnä pieniä puisto- ja oleskelukeitaita, missä kaupunki tarjoaa asukkailleen paikan istua ja hengähtää. Edellinen pormestari Bloomberg oli ottanut asiakseen tehdä suurkaupungin pienistäkin puistoista paikkoja, joissa sen asukkaat voisivat edes hetken rauhoittua sen sykkeen seassa. On piknikpöytäryhmiä ja lepotuoleja. Ja kaupunkilaiset kiittävät käyttämällä niitä, tekemällä niistä omiaan, pystyttämällä niiden ympärille ties mitä markkinoita, pieniäkin tapahtumia. Samaan olen törmännyt mm. Beriliinissä. Kaupunkilaiset itse pitävät puistojaan kunnossa, ovathan ne yhteisiä.

Manhattanin 5th Avenuen Bryant Parkin penkissä oli muistolaatta, jossa luki ”Placed here by Hines in memory of Ann and Bernie Shcmittke”. Muisto ystävältä niille, jotka puistossa viettivät aikaansa, oman kaupunkinsa sydämessä.

Tokiossa ollaan sinänsä jo ihan omalla levelillään tämän kunnossapidon kanssa, täällä kun ei ole edes röökin stögöjä, saati roskia kaduilla vaikka roskiksiakaan ei ole missään. Juuri äsken vierailin Meiji Jingun temppelipuistossa, missä katsoin, kuinka nuori mies oman arkikiireensä keskellä pysähtyi keräämään maasta jonkun muun siihen jättämiä tupakoita.

Laitapa Helsingissä lepotuoleja Ruttopuistoon, niin ne ovat viikossa tuhottuja. Vähintään joku jekkupena on käynyt niiden päälle kusemassa. Otapa Helsingistä roskikset pois katukuvasta, niin me hukumme hetkessä tyhjiin pahvikahvikuppeihin kaduilla. Koska sellaiset pitää juoda aina kävellessä, koska maailmallakin tehdään niin. Ei ole aikaa pysähtyä kahvilaan katsomaan omaa kaupunkia, kotia. New Yorkissa otettiin kesän alussa käyttöön uudet kaupunkipyörät. Ne ovat ehjänä telineissään silloin, kun kaupunkilaiset eivät niitä aja. Helsingissä ne ovat kolera-altaan pohjassa viimeistään parin kuukauden jälkeen. Loput on huvikseen potkittu kieroiksi telineisiinsä. Koska ne eivät ole omia.

Mutta kun ovathan ne!

Kaupunki on omamme.

Ja minä haluaisin, että omaa kaupunkiamme kunnioitettaisiin pitämällä sitä hyvänä, arvostamalla sitä, ymmärtämällä että se on meidän yhtä lailla kuin oma pihamme on.

Brooklynissa naapurustot kokoontuvat tasaisin väliajoin päättämään oman alueensa asioista, puistojen käytöstä, koripallokentän vuoroista. Naapurustot saavat myös itse päättää, onko ok jos tuohon kulman taakse juuri avannut kahvila saa rakentaa itselleen terassin. Yleensä saa, se on mukava lisä siihen omaan kaupunkiin, omaan kortteliin. Olin taannoin mukana yhdessä tällaisessa naapuruston counsil-kokouksessa. Oli silmiinpistävän hienoa, kuinka paikalla olleet perheenäidit ja juristit sulassa sovussa miettivät, että pitäisiköhän tuota koripallokenttää pitää iltaisin vähän pidempään auki.

Voisiko olla niin, että jos oikeasti osaisimme Helsingissäkin kunnioittaa sitä kaupunkia, missä elämme, ymmärtää että se on meidän omamme, saisimme ehkä itse rakentaa siitä myös näköisemme? Jos arvostaisimme sitä, voisimme ehkä jossain vaiheessa päästä tilanteeseen, missä ei tarvitsisi rakennusvirastojen ja valvirojen olla niitä, jotka päättävät minkä kokoinen ja muotoinen terassi saa naapurin kapakassa olla ja kuinka pitkään sitä saa pitää auki, vaan voisimme päättää siitä itse. Ehkä samalla kun valitamme siitä, kuinka byrokratia ja virkamiehet eivät anna meille mahdollisuutta tehdä esimerkiksi Helsingistä kansainvälistä ja asukkaittensa ehdoilla toimivaa, ai että miten kauhea sana, metropolia, voisimme miettiä että mistä se johtuu? Ehkä siitä, että me emme pidä itse kaupunkia hyvänä. Meidän mielestä kun on ihan ookoo kännissä heitellä puistonpenkit Töölönlahteen. Se on ”hauskaa”.

Ajatella, jos kaupunki voisikin muuttua oikeasti sellaiseksi, jota me haluaisimme sen luultavasti olevan, eläväksi, kauniiksi, asukkaidensa tekemäksi kodiksi.

Me emme tule pääsemään sellaiseen tilanteeseen niin kauan kuin jokainen vihreä city bike löytyy Hietalahden satama-altaasta ja joku potkii Kaivopuiston shakkikentän puusta veistetyn kotkan katoltaan alas huvikseen. ”Mitä välii ku ei se oo mun.”

On se.

Tajusin tässä yhtenä päivänä, että en ole ollut sairas nyt yli vuoteen.

Siis kipeä. Ei flunssan flunssaa, pöpön pöpöä, mitään. Yleensä kuitenkin sitä on ollut tapana sairastella vähintään muutaman kerran vuodessa joku tehokas nuha alta pois ja kärsittyä vähän kuumetta syksyn ja talven timmellyksessä. Viimeistään yleensä syksyllä päiväkodin alkaessa on pikkujätkän mukana tullut joku nuha kotiin asti ja vienyt sohvapotilaaksi edes muutamaksi päiväksi. Nyt ei ole ollut mitään. Siis sinä aikana, kun olen ollut juomatta. Ei mitään.

Piti oikein tutkia asiaa ja tadaa! 

”Runsas alkoholinkäyttö heikentää elimistön vastustuskykyä ja päästää kehon alttiiksi niin flunsapöpöille kuin ärhäkämmillekin bakteereille.” Ensimmäinen Google-poiminta. 

”Voimakas fyysinen tai psyykkinen stressi heikentää vastustuskykyä, sillä se muun muassa vaikuttaa haitallisesti puolustuksen kannalta tärkeiden valkosolujen ja vasta-aineiden määrään ja aktiivisuuteen.” Toinen hakuosuma.

Voisi tietenkin olettaa, että nämäkin hommat olisi 34-vuotiaana jotenkin itsestäänselvyyksiä, mutta eipä ole tullut aiemmin ajateltua asiaa. Minä sitäpaitsi ihan oikeasti olen aina luullut, että sillä viinalla pystyi parantamaan flunssaa. “Tappamaan baktreereita.” Kun tarpeeksi monta Jägeriä tempoi koneistoon, luulin että se ehkäisee sairastumista. Ihan oikeasti luulin. Tai ainakin halusin luulla.

Ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien skeittaus- ja lumilautailuaikojeni olen viimeisen vuoden ajan liikkunut säännöllisesti. Pyrin tekemään jotain fyysistä, oli se sitten lenkkeilyä, kävelyä tai vaikka takaisin ohjelmistoon ottamaani skeittausta vähintään kolme kertaa viikossa. Pääasiassa siksi, että se tekee pääkopalle hyvää ja tuulettaa mieltä. Ja siksi, että edelleen, vielä yli vuosi korkin sulkemisen jälkeen, minulla on liikaa energiaa jota pitää jollain tapaa tuhlata, sellaista energiaa joka ennen meni siihen juomiseen. Se tuntuu nyt jotenkin ihan älyttömältä, se että aiemmin sitä tuhlasi suurimman osan ajastaan, kapasiteetistaan ja voimistaan alkoholinkäyttöön. Ja nyt sen oikeastaan vasta tajuaa miten paljon se söi muutakin kuin pelkkiä aivosoluja.

Siinä samassa sitten, kuin varkain, huomaan myös ruokavalionikin muuttuneen terveelliseksi, lähinnä ehkä koska olen tämän liikkumisen myötä alkanut kiinnittää siihen enemmän huomiota. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitäkin.

Ja kaiken tämän myötä olen terveempi kuin koskaan.

Oikeastaan tätä nykyä ei kulu päivääkään etten ihmettelisi miten huonossa kunnossa taannoin olinkaan. Siis viimeiset kymmenisen vuotta. Jos nyt puhutaan pelkästään siis fyysisestä puolesta, tuntuu ihan käsittämättömältä että olen kohdellut kehoani kuten olen. Olin lihava, huonokuntoinen, vastustuskyvytön raakki, joka hengästyi yhdestä kerroksesta portaissa. Sen lisäksi, että ryyppäsin palleatyräni järkyttävään kuntoon ja ruokatorvessani oli viinan aiheuttama reikä, kärsin verenpaineesta ja kroonisesta närästyksestä. Näin muutaman asian mainitakseni.

Itse asiassa, enemmänkin jaksan iloisena ihmetellä sitä, miten iso muutos voikaan ihmisessä tapahtua. Suunnittelematon muutos. Minä kun kuitenkin lopetin juomiseni psyykkisistä syistä, en siksi että fyysinen minäni oli rapakunnossa.

Vaan onneksi voi.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän keho kiittää.

Ja kehon myötä myös mieli.

Olen varmasti maailman tylsin ihminen.

Olen nyt ollut kohta viikon New Yorkissa tekemättä mitään. Kaupungissa, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat, joka ei tunnetusti koskaan nuku ja joka tarjoaa ihmiselle kaiken mitä tämä voisi haluta, minä en tee mitään. Tällä viikolla pelkästään keikkoja olisi ollut The Eaglesista High on Fireen, Kvelertakiin, Eyehategodiin ja Morbid Angeliin, mutta minun on tehnyt mieli mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta.

Rakastan tylsyyttä. Se on valinta.

Niin se vain on. Ja niin haluan sen olevan. Aiemmin olisin varmasti vastannut New Yorkin kutsuun lähtemällä sompailemaan ympäri East Villagea ja Meatpackingia tavoitteena jokainen vastaantuleva baari ja seikkailu. Niin olen täällä aiempina vuosina tehnytkin, mutta nykyään se tuntuu todella kaukaiselta. Joltain sellaiselta, mikä ei kiinnosta enää yhtään.

Rakastan New Yorkia yli kaiken, tämä on lempipaikkani maailmassa, mutta rakastan tätä nykyään ihan uusista syistä.

Uskokaa tai älkää, tämä on yksi maailman rauhallisimmista kaupungeista. Eilen istuessani Union Squaren kulmalla, siis aivan Manhattanin ytimessä, ympärillä vallitsi rauha.  Rauha, johon oikein kiinnitin huomiota ja tuudittauduin. Oli hiljaista, ihmiset istuskelivat kahvit kädessä ympärillä, jotkut pelasivat shakkia. Keskellä maailman vilkkainta kaupunginosaa. Ja samanlaisia rauhan pesäkkeitä New York on pullollaan, yhtäkkiä kulman takaa Fifth Avenuelta voi löytyä puisto, penkkejä, hiljaisuus. Se on minun New Yorkini nykyään.

Toki, varmasti osansa asiassa on ihan jo tämä ikäkin. Että ei sitä enää samalla tavalla jaksa kuin nuorempana. Ja jotenkin se, että olen ne sekoilut kuitenkin ehtinyt jo sekoilla ja Meatpacking bar hoppingit hoidella, niin enää ei tarvitse. Mutta samalla kuitenkin se vain on niin, että kun ei enää juo, niin ei tuonne yön sykkeeseenkään enää oikein huvita lähteä. Mieluumin makaan villasukissa ja olohousuissa sohvalla ja menen ajoissa nukkumaan, olin sitten Berliinissä, New Yorkissa tai kotona.

Asia, joka voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jonka ymmärsin vasta 34-vuotiaana, on se, että mitään ei tarvitse tehdä, jos ei huvita. Paitsi maksaa ehkä veroja ja kuolla. Ehkä.

Aiempi minä, jonka oli aina ja pakko olla joka paikassa missä tapahtuu, ja jonka oli pakko notkua siellä jossain aina loppuun asti, tuntuu idiootilta nyt. Se tyyppi kuvitteli, että pahinta on jos missaa jotain niinku tiäksä tosi tärkeet ja niinku kreisii koska ei ole paikalla. Koin jotain kuvitteellista sosiaalista painetta siitä, että pitäisi lähteä sinne, tänne ja tuonne, koska muutkin lähtevät. Tai ainakin luulin, että lähtevät. Ja jos eivät lähde, ovat tylsiä! Tänään, nyt, kaikki tuo tuntuu todella typerältä. Ja se jopa hieman harmittaa, että sen tajuamiseen vaadittiin viimeisen vuoden kaltainen katarsis. Jos olisin ymmärtänyt tämän viisi vuotta sitten, olisin saattanut voida pelastaa jopa yhden avioliiton ja useamman ystävyyssuhteen.

Mutta äh, jossittelu sikseen, mennyt meni jo ja nyt ollaan tässä. New Yorkissa. Tylsistymässä. Hymy kasvoilla. Tylsyys on minun uusi baarikierrokseni ja sen ymmärrettyäni elämänlaatuni on parantunut kohisten ja tämäkin reissu on silkkaa parhautta.

Ensi viikolla olen lähdössä Tokioon. Jos joku sanoo, että New York on kaupunki joka ei koskaan nuku, niin kokeilkoot Tokiota ensin. Se nimittäin sykkii se kaupunki. Ja nyt lähden sinne ensimmäistä kertaa selvin päin, jolloin kokemus kaupungistakin tulee varmasti olemaan aika erilainen.

Viekö se syke mennessään? Nähtäväksi jää. Otan kuitenkin varmuuden vuoksi tukun sanaristikoita mukaan.

Koska kyllä, olen juuri niin tylsä.

Mutta elämäni ei. Elämäni ei ole tylsä vaan se on sellainen millainen sen haluan juuri nyt olevan.

Kello on kuusi aamulla ja istuskelen Brooklynin Williamsburgissa. Jostain syystä New Yorkissa tuoksuu mielestäni aina vähän joulu.

Viime viikko meni Kanadassa maailman sympaattisimmassa Sydneyn kaupungissa Nova Scotiassa, missä olin paikallisen musiikkikonferenssin vieraana. Ja ai että miten mukava viikko olikin. Sen lisäksi, että uusissa paikoissa käyminen ja uusiin ystäviin tutustuminen on aina antoisaa, myös työn kannalta kulunut viikko oli hyvä ja lupaava. On tämä vain outoa miten ylös ja alas tässä mennään koko ajan, ei siitä kuitenkaan ole kuin kuukausi kun olin tekemässä konkurssia. Nyt pöydällä onkin taas yhtäkkiä lupaavia asioita tulevaa ajatellen ja fiilis on odottavan hyvä.

Viime viikko oli muutenkin omiaan auttamaan taas ajatusten keräämisessä kasaan ja niiden jäsentelyssä. Niin se vain on, että välillä pitää päästä kauas pois kotoa jotta osaa nähdä sen kodin hienouden. Ja etäisyys omaan arkeen näyttää usein, että se oma arki onkin oikeastaan aika mukavaa kun sitä tarkastelee kauempaa. Ja nyt olo on sellainen, että sitä oikein odottaa paluuta siihen omaan arkeensa reissun päätteeksi. Siitä myös yleensä tietää että matka on ollut hyvä, kun sen päätteeksi on mukava palata kotiin. No, tässä on viikko New Yorkia ja toinen Tokiota edessä, eli hetki menee vielä.

Mutta hetkeksi vielä takaisin Kanadaan. Kuten sanoin, olin Sydneyssa Nova Scotia Music Weekin delegaattina, yhtenä neljästä suomalaisesta. Kaiken kaikkiaan konferenssiin osallistui noin tuhat ihmistä, joista viitisenkymmentä tuli Euroopasta. Viikkomme koostui lukuisten keikkojen lisäksi paneelikeskusteluista, tapaamisista, lounaista, dinnereistä ja key noteista iltojen kuluessa lähinnä kännissä. Itse nautin espresso-övereitä ja hihittelin muille.

Yhtenä aamuna minulla oli tunnin speed meeting -sessio, missä paikallliset artistit ja managerit saivat kukin viisi minuuttia aikaa vakuuttaa minut tuotteestaan. Yksi eteeni istunut pitchaaja oli banjonsoittaja Zac Crouse.

”Mitä sinä tekisit, jos paras ystäväsi kuolisi käsivarsillesi?” Crouse aloitti ja katsoi suoraan silmiin.

Häh?

”Minä sairastuin vakavasti henkisesti. Olen mielisairas. Tiedätkö millaista se on?”

Että mitäköhäh?

Siinä se kaveri kyseli ja katseli silmiin. Ja hymyili. Minä taisin vaikuttaa vähän idiootilta, ja Crouse totesikin, että älä huoli, hän on tottunut näihin epämiellyttäviin hiljaisuuksiin, hän jopa nauttii niistä, nauraa niille. En tainnut saada muuta suustani, kuin että ”Wow”.

Juttelimme pitkään yli sen alkuperäisen viiden minuutin ajan, joka näitä speed  meetingeja varten oli varattu. Crouse kertoi kuinka oli ollut parhaan ystävänsä kanssa melomassa ja retken traagisena päätöksenä ystävänsä oli kuollut Crousen käsiin. Nuoren miehen aivokapasiteetti ei ollut riittänyt tätä käsittelemään, hän sairastui pahasti ja kärsii vakavasta post-traumaattisesta stressistä joka ilmenee monin tavoin. Käsitelläkseen tapahtunutta sekä etenkin omaa sairastumistaan, Crouse on purkanut oloaan kahteen rakkauteensa; musiikkiin, sekä melontaan tekemällä Paddling To The Ocean –nimiseen dokumentin, jolla hän kunnioittaa ystävänsä muistoa melomalla yli 1500 kilometrin matkan Ottawasta Halifaxiin. Hän on päättänyt ottaa asiakseen puhua ääneen sairaasta mielestä terveessä ruumiissa, jostain, joka on monille aika tuntematon ja epämiellyttäväkin asia kohdata.

Myöhemmin saman päivän iltana katselin Crousea keikalla, kun hän banjo kädessä puhui täydelle salille asiastaan hiljentäen koko yleisön. ”Don’t worry, I’m used to these awkward silences” hän sanoi jälleen nauraen päälle.

Ihmisten on usein vaikea ymmärtää sairastunutta mieltä. Sitä pelätään, koska sitä ei tunneta. Jos katkaiset jalkasi, saat sauvat ja kipsin ja kaikki osaavat tsempata, että hei, pari kuukautta ja olet taas kunnossa. Mutta kun kerrot, että mielesi on sairastunut, vastauksena on lähinnä juuri tuo awkward silence. Ja ehkä siksi, toisin kuin Crouse, moni jättää kertomatta. Pysyy vaiti.

Muistan kun oma masennukseni puhkesi. Sen sijaan, että sitä olisi kohdattu sairautena, liian moni oli sitä mieltä, että tuohan nyt on vain jotain krapulaa tai jotain. Ja että kyllähän nyt kaikkia vähän ahdistaa, lopeta tuollainen märehtiminen ja paskassa vellominen ja ryhdistäydy. Moni ystävistäni ja läheisistäni oli pitkälti sitä mieltä, että ei masennus mikään oikea sairaus ole, se on vain hetkellinen olotila ja vaikka sitä yritti selittää, sitä ei ymmärretty.

Masentuneelle asian sivuttaminen tuntuu murskaavalta. Sitä lopettaa huutamasta apua, koska ei tule kuulluksi. ”Krapula”, sanovat.

Minä sain asiani esiin vasta oikeastaan aloitettuani tämän blogin, joka tämäkin on edelleen aika monelle ”ulinaa” ,”valitusta” ja ”huomionhakuisuutta”. Itse tiedän, että tämä blogi on minun melontamatkani ja banjonsoittoni, tapa käsitellä sitä sairautta, joka mielessäni on ollut. Enkä sitä häpeile.

Muutama viikko sitten YLEn urheilutoimittajana tunnettu Tapio Suominen tuli julkisuuteen puhumaan vakavasta masennuksestaan. Siis se Suominen, joka on ruudussa aina rauhallisuuden perikuva ja hymyilee paljon. Eihän se voi masentunut olla!  Suominen teki omat Zac Crousensa, päätti puhua ääneen, kertoa sairaudestaan antaen sille kasvot ja toivoen että ehkä edes joku ymmärtäisi asiaa tämän jälkeen paremmin.

En yksinkertaisesti voisi kunnioittaa häntä enempää. Häntä ja Zac Crousea, sairaita mieliä terveissä ruumiissa.

Siitä on nyt melko tarkalleen neljä kuukautta, kun söin viimeisen SSRI-lääkkeeni puolikkaan. Se oli viimeinen pala lääkitystä, jonka aloitin neljä vuotta aiemmin ja jonka alasajo käynnistettiin asteittain viime keväänä.

Ensimmäisen kuukauden vieroitusoireet ovat vahvasti tuoreessa muistissa ja ne jatkuivat yllättävän pahoina ja yllättävän pitkään, joskin onneksi koko ajan lieventyen. Oikeastaan vasta nyt voi alkaa sanomaan, että fyysisiä oireita ei enää ole.

Vasta nyt myös oikeastaan huomaan todella lääkkeen vaikutuksen ja kuinka vahvoja ne ovat olleet leikkaamaan tunnetiloista niitä ääripäitä pois, tasoittamaan oloa. Eli siis tekemään juuri sitä, mihin SSRI:t on tarkoitettukin, tukemaan kuntoutusta, jonka päätyö tehdään terapiassa. SSRI:t eivät siis paranna, mutta yhdessä psykoterapian kanssa ne toimivat kuin kainalosauva, auttavat kuntoutumaan.

Tässä parin kuukauden aikana on tullut eteen monenlaisia hetkiä, jolloin olen huomannut miten täydellisen erilailla nyt, lääkkeettömänä, kohtaan tilanteita. Tuntuu, kuin olisin saanut tunteet takaisin. Hallitsemattomat aidot ihmisen tunteet, niin hyvässä kuin pahassakin. Ahdistus on tuntunut ahdistavammalta kuin vuosiin, mutta ensimmäistä kertaa kohtaan sen ja omat aivoni osaavat käsitellä asian kuntoon. Mutta tuota vaikeiden asioiden kohtaamista on kyllä joutunut todella opettelemaan.

Viimeksi eilen riidellessäni ystävän kanssa huomasin, etten ole pitkään aikaan suuttunut niin puhtaasti ja rehellisesti kuin tein, en, vaikka syytä, ja ehkä tarvettakin, olisi ollut. Aiemmin lääkitys on leikannut sen ääritilan pois. Samalla kuitenkin siitä suuttumisesta rauhoittuminen oli nopeaa, enää en jäänyt siihen vellomaan vaan vedin syvään henkeä. Osasin olla. Poltin tupakan ja jatkoin eteenpäin.

Olenkohan ehkä vihdoin oppinut riitelemään normaalisti? Hienoa! 

Huvittavaa on, että tässä 34-vuotiaana opettelen itse samoja asioita ja tunteita, joita yritän kuusivuotiaalle pojalleni opettaa. Vastoinkäymisten kohtaamista ja käsittelyä. Välillä tuntuu, että minulla olisi enemmänkin häneltä opittavaa kuin toisinpäin.

Olen viime kuukausina itkenyt paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin. Olen ihan tietoisesti yrittänyt surra niitä suruja, joita aiemmin ryyppäsin unholaan ja lääkitsin taka-alalle. Kuten terapeuttini sanoi, minulla taitaa olla aika monta itkua jäänyt itkemättä ja niiden aika on nyt. Samalla kuitenkin perusvire on ollut positiivinen. Olen surrut asioita enemmänkin haikeuden ja hyvän kautta.

Se on ollut myös hyvä osoitus siitä, että myös ne positiiviset tunteet ovat tehneet paluun. Hyvä olo on paljon parempi hyvä olo, kuin mitä se oli lääkkeiden aikana ja sen on huomannut ihan pienissäkin arkisissa asioissa. Kuten nyt vaikka elokuvia katsellessa tai musiikkia kuunnellessa, kun karvat nousevat pystyyn ja iho menee kananlihalle. Tai vaikka kanadalaisessa karaokebaarissa, missä huonosti tulkitsemani Backstreet Boys –versiointi sai valtavan adrenaliiniryöpyn ja hyvänolontunteen aikaan.

Viikko sitten vein poikani Hevisauruksen keikalle. Katsoessani pienen ihmisen vilpitöntä onnea tämän huutaessa Räyhiä sydämensä kyllyydestä oma sydämeni oli pakahtua ja silmästäni valui kyynel.

Niin puhdasta onnen kyyneltä en ole vuodattanut ehkä koskaan.

Ja ai että miten hyvä olo siitä tuli.

Ai että. Viikko jota olen odotellut jo pitkään. Tai oikeastaan, kaikki kolme viikkoa, jotka alkavat huomis-aamusta.

Huomenna lähden matkalaukun kanssa seikkailemaan läpi kolmen maanosan ja mantereen ensin suunnaten Lontoon kautta Kanadaan, siitä New Yorkiin ja lopuksi Japaniin Tokioon. Välissä on yksi päivä kotona, että ehtii kalsarit nopeasti pesaista.

Kanadassa olen kutsuvieraana Nova Scotia Music Weekilla pienessä Sydneyn kaupungissa Nova Scotian koillis-kulmassa, New Yorkissa olisi tarkoitus muutaman palaverin lisäksi lähinnä lomailla rakkaan ystävän luona ja Tokiossa mennäänkin sitten aika tiiviissä työtahdissa, joskin yhden päivän olen varannut paikallista Disneylandia varten, missä voi sitten hoilailla kolmen viikon jetlag-sekotiloissa It’s a Small World After Allia.

Nykyään näitä reissuja odottaa aivan eri kantilta kuin aiemmin. Ennen, kun odotteli matkaan lähtöä, sitä ajatteli, että edessä on lähinnä viikon, tai tässä tapauksessa kolmen, bileet. Nyt odotan hyvien työhommien ohessa lähinnä pääseväni lenkkeilemään Nova Scotian kauniisiin maisemiin, meneväni New Yorkissa katsomaan NHL:ää ja pääseväni Japanissa katsomaan, no, Japania. Koska maa itsessään on kokemus kun vain kadulle astuu. Samalla mietin, miten sitä olen aiemmin edes jaksanut?

Nyt kun lähtee matkaan, näkee ja kokee kaupungit ja paikat aivan erilaisella tavalla. Suosikkipaikastani New Yorkista on tullut entistä rakkaampi sen jälkeen, kun se oma kiinnostus on tullut pois sieltä West Villagen baareista kaupungin päivänvalossa näyttäytyvään aivan omanlaiseensa sykkeeseen.

Tokiosta päällimmäisin muisto on ilta, jolloin pakkauduimme noin kahdenkymmenen pitkätukan kanssa kahdeksankerroksisen karaoke-kompleksin kahteen vuokraamaamme laulukoppiin ja otimme vaatteet pois. Koska oli kuuma ja kosteaa ja ”täähän on ihan ku sauna, ollaanks kaikki alasti!” Koppien hintaan sisältyi viinat ja niiden seinillä oli sisäpuhelimet, mistä juomia sai tilata suoraan paikalle niin paljon kuin halusi. Muistan edelleen tarjoilijan ilmeen, kun hän saapui kerrokseen toimittamaan tilaamiani 40:tä tuoppia ja kahta litraa vodkaa, kun  vastassa odotti parikymmentä karvanaamaa munasillaan laulamassa Bon Jovin Alwaysia pöydällä. En ole ehkä koskaan nähnyt vastaavaa paniikkia yhdenkään ihmisen kasvoilla. Tiputettuaan juomat lattialle, tarjoilija lähti valkoisessa puvussaan ja silkkihanskoissaan kauhuissaan juosten hakemaan paikalle iltavastaavaa, joka lähes itku silmässä tuli huoneeseemme kehnolla englannin kielen taidollaan pyytämään, että ”Please, please dress up, dress up.” Jollain konstilla, ilman yhteistä kieltä, saimme lopulta sovittua, että bokserit jalassa on ok jatkaa ja saamme olla huoneissamme ilman, että paikalle syöksyy joku joukko siveysmellakkapoliisininjoja.

Tämä, ja kaikki muut sekoilut muilla mailla ovat kaikki hyviä muistoja ja ajattelen niitä vain ja ainoastaan lämmöllä. Ne ovat asioita, joita ei olisi tullut selvin päin ehkä tehtyä enkä kadu niistä yhtäkään. Nykyään seikkailut vain ovat erilaisia.

Joka tapauksessa, viinalla tai ei, matkailu on myös aina inspiroivaa. Ja mitä kauemmas lähtee, sitä enemmän siitä saa henkistäkin etäisyyttä omaan arkeensa ja elämäänsä jolloin niiden tarkastelukin eri kantilta tulee kuin luonnostaan. Samalla usein käy niin, että sen lisäksi että osaa laittaa itseään vähän perspektiiviin, päähän pulppuaa uusia ideoita, ajatuksia ja virtaa. Kuluneen melko raskaan syksyn jälkeen ei tämä matka voisi taas parempaan saumaan tulla. Olo tässä lähtiessä on vähän sellainen mukavan toiveikas. Että ehkä sitä tuolta jostain taas löytää jonkun viisasten kiven, millä pääsee eteenpäin sinne seuraavan kulman taakse. Kuka tietää, jos se vaikka tupsahtaa eteen Tokion Disneylandissa.

Kun oma poikani tuosta kasvaa, aion viedä häntä mahdollisimman paljon mahdollisimman moneen maailman kolkkaan. Maailmaa näkemällä oppii itsestään ja omasta kulttuuristaan enemmän kuin yhtäkään kirjaa lukemalla. Se on yksi suurimpia oppeja mitä voi lapselleen antaa, näyttää tälle maailman, sen kaiken kauneuden ja rumuuden, kaiken.

Kaiken, paitsi Tokion karaoke-kopit kolmen suomalaisen hevibändin kanssa.