tiistai 30. joulukuuta 2014
Huomenna on vuoden viimeinen
päivä. On siis jälleen aika ynnätä kasaan jonkinlainen yhteenveto kuluneesta
auringonkiertämästä, kuten aina tähän kohtaan tulee tehtyä. Luulisin, että
kaikki tekevät niin tavalla tai toisella. Itse ajattelin tarkastella kulunutta
vuotta numeroin, minulla kun on tapana nukkumaan mennessä laskea erilaisia
asioita nukahtaakseni. Joskus lasken kuinka monessa ravintolassa olen syönyt
viime aikoina, joskus yritän muistaa kuinka monella autolla olen elämäni aikana
ajanut. Siis turhia, merkityksettömiä asioita, joita miettiessä uni sitten
tulee.
Vuosi 2014 oli omituinen ja
mullistava niin monella tapaa, että sitä ei ehkä kannata edes alkaa
käsittelemään sen analyyttisemmin, päähän siinä hajoaisi. Tuntuu, että tämän
vuoden saldoa tulen todennäköisimmin käsittelemään päässäni vielä pitkään ja
hartaasti ennen kuin edes ymmärrän mitä kaikkea se minulle teki. Sitä
odotellessa, tässä minun vuoteni 2014 turhina lukuina:
Vuonna 2014 kävin 47:ssä eri
baarissa. Luku on lähes puolet pienempi kuin edellisvuonna. Join niistä
jokaisessa vähintään yhden kupin kahvia.
Nukuin tänä vuonna 28:ssa
eri paikassa keikkabusseista metsiin. Ikimuistoisimman yön vietin myrskyssä
teltassa Kebnekaisella.
Julkaisin tänä vuonna yhden
kirjan ja myin sitä 557 kappaletta.
Löysin yhden veikkolalaisen
rakkaustyypin venäläiseltä vuorelta.
Järjestin tänä vuonna 32
keikkaa, joista 17 oli tappiollisia. Viimeisen keikkani tein 13.12.
loppuunmyydyssä Helsingin Nosturissa.
Näin 38 muiden järjestämää
keikkaa.
En polttanut yhtäkään
tupakkaa.
Vuonna 2014 kiipesin
kahdelle vuorelle, joista toinen oli Euroopan korkein huippu. Kaksi yritystä
jouduin jättämään kesken vuorten ollessa minulle liikaa.
Vierailin 31:n ihmisen
kotona.
Kävin paskalla 29:ssä eri
vessassa. Yksi niistä on äänestetty matkailijoiden toimesta maailman
iljettävimmäksi.
Ostin tänä vuonna 12
cd-levyä, se on suunnilleen kolmasosa viime vuodesta. Digitaalinen kuluttaminen
iski minuunkin. Sori. Ostin myös yhden DVD:n, Love Actuallyn. Sen tilaus meni
käsittelyyn Sotajumala-yhtyeen laulajalle, joka on Levykauppa Äxässä töissä ja
hän pilkkaa minua siitä edelleen.
Söin 24:ssä helsinkiläisessä
ravintolassa. Jos McDonald’s lasketaan ravintolaksi.
Soberismia-blogiani luettiin
vuoden aikana lähes 200 000 kertaa.
Annoin medialle 26
haastattelua ja kirjoitin yhden nimmarin baarissa.
Facebook-sivustani tykkäsi
909 ihmistä. Tykkää sinäkin!
Kalenterimerkintöjeni mukaan
urheilin 213 kertaa vuonna 2014. Lajeina oli jääkiekko, trekkaus,
vuorikiipeily, kahvakuula, sauvakävely, lumilautailu, skeittaus, lenkkeily ja
yksi visiitti kuntosalille.
Vuonna 2014 ostin yhden
mustan paidan.
Maksoin velkoja 106 402
eurolla ja myin yhden asunnon.
Vuonna 2014 matkustin
Englantiin, Venäjälle Nizzaan ja Ruotsiin, kahteen jälkimmäiseen kahdesti.
Kävin myös Mikkelissä, Porissa, Seinäjoella, Tampereella, Oulussa, Joensuussa,
Lahdessa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Karjaalla, Nummijärvellä, Veikkolassa,
Torniossa ja Turun saaristossa.
Tänä vuonna, ensimmäistä
kertaa sitten 90-luvun puolivälin, vaaka näytti lukua 75.
Vuonna 2014 olin jälleen 365
päivää selvin päin. Nyt ensimmäistä kertaa myös lääkkeettömänä.
tiistai 23. joulukuuta 2014
Eilen oli vuoden pimein
päivä. Vietin sen poikani kanssa mökillä ulkoillen ja Talmassa lasketellen.
Kävimme kaatamassa omasta metsästä kuusen jonka koristelimme keittiön nurkkaan.
Söimme keksejä. Jätkä kävi kylvyssä ja pelasimme korttia tonttulakit päässä. Ei
tuntunut pimeältä yhtään. Ja jos minun pitäisi määritellä maailmanrauha, se
olisi juuri tämä hetki. Poika nukkuu vielä tuossa vieressä ja minä katselen
ulos eilen leijaillutta lunta. Ikkunasta aukeaa melkoinen talven ihmemaa.
Tänään odotamme tonttuja
kylään, kirjoitimme heille eilen kirjeen, että voisivatkohan he tuoda edes
jotain lahjoja vähän ennakkoon tänne mökille, ennen kuin pieni mies lähtee
äitinsä luo aatoksi pukkia odottamaan. Kirje jätettiin ulko-oven rakoon ja se
on yön aikana mystisesti kadonnut.
Kuten jokaisena jouluna
aiemmin, olen kirjoittanut tässä blogisssa siitä, että minä en ole
jouluihmisiä. Jostain syystä tänä vuonna asianlaita on toisin. Jo lauantaina
katselin ekaluokkalaisten joulujuhlaa sydän syrjälläni ja nyt en ole saanut tuota
tonttulakkia päästäni kolmeen päivään. Olen jo nyt syönyt enemmän pipareita
kuin varmaan kolmena edellisenä jouluna yhteensä. Ainoastaan joululaulut
tekevät minut edelleen hulluksi, en voi sietää niistä ainuttakaan. Paitsi ehkä
Kirsty McCollin ja Poguesin The Fairytale of New Yorkia sopivina annoksina,
kaikki muut voisi työntää uuniin. Radio Nostalgia, jota minulla on täällä
mökillä tapana kuunnella, on raivostuttava. Ne ihan oikeasti soittaa Katri
Helenaa.
Oli miten oli, joulunaika
tuntuu tänä vuonna jostain syystä erityisen hyvältä. Ehkä se on sitä, että tämä
koko vuosi on ollut oikeastaan hyvä. Erilainen, mullistava ja ihmeellinen ja
sen myötä sitä sitten vanhakin heltyy ja hyppää mukaan kynttilöiden ja
punanuttujen kelkkaan. Tai sitten se on sitä, että tajusin tämän olevan ehkä
viimeisiä vuosia, kun tuo pikkujätkä vielä joulun taian päälle uskoo ja haluan
jotenkin olla täysillä mukana siinä uskossa ennen kuin joku koulussa kertoo,
että ei sitä pukkia oikeasti ole ja Petterikin on vain ihan tavallinen poro
jossain Salla-tunturissa. Ehkä tämä on ikään kuin se viimeinen lapsuuden joulu
myös itselleni.
Tuo pieni tonttu lähtee
huomenna joulun pääpäivien viettoon äidilleen ja siksikin olen iloinen,
onnellinen ja - vaikka vähän sanaa vihaankin - KIITOLLINEN tästä muutaman
päivän mökkijoulusta kahdestaan. Ehkä tämä oli se sellainen joulu, joka aina
pitäisi olla, tämä rauha ja hyvä mieli kun on lähes kosketeltavaa. Ja kun
tyyppi huomenna äitinsä luo menee ja minä jään omilleni, en todellakaan aio
surra tai olla edes haikea, vaan - ja taas se tulee - KIITOLLINEN. Loppuviikon pyhitän itselleni, läheisille,
ystäville, perheelle ja sukulaisille, Seven Summits -kirjalle ja sellaiselle
määrälle suklaata, että en varmasti niille huipuille pääse kiipeämään ihan heti
tammikuussa. Ja toivon kaikille samaa oloa, joka minulla on ollut täällä
mökillä.
Joulu on se aika vuodesta,
kun saa olla vähän lapsi ja jos uskaltaa ja ymmärtää heittäytyä siihen
tunteeseen, on tämä vuodenaika antoisampi kuin voisi uskoakaan. Sanovat tätä
lasten juhlaksi ja sitä se todella on ja siksi kannattaa aikuisenkin taantua.
Suosittelen. Niin kävi minulle tänä vuonna
Ja yhden hyvän neuvon annan,
vaikkei se tapani yleensä olekaan:
Jos sinulla on kotona joku
pieni joulutyyppi, anna sille jouluksi selvät vanhemmat. Se on sille nimittäin
tärkeämpää kuin yksikään uusi pleikkaripeli tai iPadi. Me kaikki muistamme
tähän aikaan vuodesta lapsuutemme joulut, hyvässä tai pahassa, mutta se ei ole
meidän oma valintamme, millainen se muisto on. Eikä se ole sen pienen ihmisen
tänäkään vuonna. Ja voin kertoa, että vaikka kuinka joulustressit painaa ja
tekisi mieli tinata se pullo pöydältä naamariin, sen stressin laukaisee paljon
paremmin yhdessäolo sen tyypin kanssa, joka ei ensi vuonna ehkä enää
joulupukkiin usko.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Sinne se meni, viimeinen
myymäni keikka, ainakin toistaiseksi.
Kirjoitin tuohon sanat
”ainakin toistaiseksi” ihan varmuuden vuoksi, jotta jos käy niin, että vielä
joku päivä järjestänkin taas jotain, kukaan ei pääse huutelemaan, että ”sähän
lupasit ettei ikinä enää!”
Toistaiseksi viimeinen
keikkani niputti jotenkin aika monella tavalla kasaan urani keikkamyyjänä.
Ensimmäinen kunnollinen kiertue, jonka järjestin, oli Dimebag Beyond Forever
-tribuuttibändin Suomen keikat joulukuussa 2006. Niitä oli muistaakseni
kahdeksan, joista viimeinen oli Helsingin Nosturissa. Se oli myös ensimmäinen
järjestämäni Nosturin keikka koskaan. Muistan kuinka soitin kesällä kädet
täristen Elmun ohjelmapäällikkö Eeka Mäkyselle tarjotakseni keikkaa, jonka
menestyksestä ei oikein kellään ollut takeita. Eeka tarttui syöttiin ja lopulta
päädyimme myymään illalle seitsemisensataa lippua ja sovimme, että tätä
yhteistyötä on hyvä jatkaa. Toissapäivänä Dimebag Beyond Forever esiintyi,
toistaiseksi viimeistä kertaa sekin, jo ennakkoon loppuunmyydyssä Nosturissa ja
veto oli viimeinen, jonka Eekan kanssa sovin ennen tämän siirtymistä mm. Tuskaa
pyörittävän Finnish Metal Eventsin toimariksi.
Nosturi on ollut alusta
alkaen suosikkikeikkapaikkani Helsingissä ja muutama vuosi sitten muutin toimistonikin
samaan rakennukseen, kun sattumalta mahdollisuus siihen tuli tyhjän huoneen
vapautuessa. Tupareissa esiintyi yksi suosikkiyhtyeistäni, irlantilainen
Primordial ja yksi agentti ja promoottori eli sinä iltana unelmaansa. Siitä
lähtien Nosturi on ollut kotihallini, missä pelaaminen on aina ollut jotenkin
erityistä. Kun tuntee oman kotihallin rutiinit, henkilökunnan ja käytävät,
sinne meneminen ennen peliä on aina vähän rennompaa.
Pienenä bonuksena lauantain
keikassa oli se, että Nosturin uskollinen iltavastaava Jukkis, josta on tullut
vuosien mittaan tullut ystävä, ei ollut töissä. Jukkis nimittäin oli kerrankin
esiintymässä oman talonsa lavalla. Jotenkin sen tapahtuminen juuri omassa
viimeisessä illassani oli mieltä lämmittävää ja katsellessani miestä
soittamassa bassollaan Anthraxia lavalla ajattelin, että juuri näin tämän
pitikin mennä. Samalla iltavastaavan vastuun oli ensimmäistä kertaa ottanut
Jutta, jonka tämänkin olen tavannut ensimmäistä kertaa Dimebag Beyond Foreverin
kiertueella Tampereella joskus vuosia sitten. Tuntuu, että kapulat siirtyivät
nyt maailman luonnollisimmalla tavalla eteenpäin.
Joulukuun 2006 kiertueen
jälkeen uskalsin kutsua Dimebag Beyond Forever -porukkaa toiseksi perheekseni
ja vuosien mittaa se perhe on, samalla kun kasvanut, myös vahvistunut. Sen
lisäksi, että minulla on kaksi sisarusta, minulla on nykyään 24 veljeä. Enpä
olisi siis voinut parempaa päätöstä keikkamyyjävuosilleni kuvitella, kuin
keikka perheen kanssa oman loppuunmyydyn kotihallin lavalla.
En oikein tiedä mikä nyt on
fiilis. Lauantaina itketti vähemmän kuin olin ennakkoon pelännyt, olo oli
enemmänkin ylpeä. Vaikka kyllä ne kyyneleet viimeistään viimeisen biisin
kohdalla tulivat nekin. Keikan jälkeen oli hetken aikaa juhlaa, sitten
pakattiin kamat ja hetken päästä olinkin jo kotona muiden jatkaessa sekoilun
ytimessä jonnekin sunnuntaille asti. Kotona ei uni tullut korvien huutaessa ja
adrenaliinin edelleen virratessa ja yöunet jäivät lopulta muutamaan tuntiin.
Eilinen päivä meni siis lähinnä väsymystä hoitaessa ja tänään mieltä kuvaa ehkä
parhaiten se perinteinen ”väsynyt mutta onnellinen” -klisee. Olin suunnitellut,
että lauantaina aion kyllä lähteä jätkien kanssa vielä juhlimaan päättynyttä
perhetapahtumaa ja hieman harmitti, että en vain yksinkertaisesti enää
jaksanut. Tai osannut. Ehkä enemmänkin jälkimmäistä. En minä osaa enää juhlia
lähtemällä baariin ja jatkamalla jatkoille, se ei vain luonnistu enää. Eikä sen
varmaan pidäkään, joten turha se on väkisin lähteä. Tiedän, että lopulta
mököttäisin vain jossain nurkassa muiden pitäessä hauskaa, joten on helpompaa
mennä kotiin sen tiedon kanssa, että niin on mukavampaa kaikille, sekä minulle
että juhlaseuralle.
Kohta lähden vielä
Nosturille roudaamaan lauantain kamat pois ja sitten on nämä hommat taputeltu.
Paljon näistä on saatu, paljon näille on uhrattu mutta lauantaina seistessäni
tuhatpäisen yleisön edessä toisen perheeni kanssa, mietin ainoastaan juuri
viimeisenä biisinä esitetyn Panteran Hollown toisen säkeistön sanoja ”It’s so
important to make best friends in life”. Koska juuri niitä, ystäviä, on näistä
hommista eniten saatu ja lopulta juuri se on ollut myös eniten kaiken tämän
arvoista.
torstai 11. joulukuuta 2014
Tänään on kulunut viisi
vuotta yhdestä elämäni omituisimmista päivistä.
Olimme vuonna 2009 Dimebag
Beyond Forever -bändin kanssa Suomen kiertueella. Rundi sisälsi reilut
parikymmentä muusikonrenttua sekä kiertuehenkilökunnan jäsentä ja kymmenkunta
keikkaa ympäri Suomen, joiden väliä matkasimme sekä isolla nightlinerilla että
mukana kulkeneella pienemmällä Mersun Sprintterillä, kaikki kun eivät bussiin
mahtuneet. Itse olin mukana kiertuemanagerina. Oli perjantai-iltapäivä, kello
jotain neljän pintaan ja olimme siirtymässä Turusta Tampereelle, missä meitä
odotti liki loppuunmyyty keikka YO-Talolla. Bussissa oli turkulaisen
karaokebaarin aiheuttamasta krapulasta johtuen liki utuinen tunnelma. Osa
porukasta makoili sängyssään, osa kuunteli musiikkia ja loput pelasivat joitain
viikkoja aiemmin markkinoille tullutta Hevi-Aliasta. Lähes jokaisen
kiertueellamme mukana olleen nimi löytyi pelin tehtävistä, ja meitä nauratti
kun rumpali Tonmi Lillmanille tuli kolme kertaa peräkkäin vihjeeksi ”Se bändi
missä sä soitat”, ”No se toinen bändi missä sä soitat” ja ”Sä.”
Olimme juuri ohittaneet
Ideaparkin Lempäälässä, kun bussin pohjasta kuului pamaus. Ihmeissäni juoksin
kuskin luo tiedustelemaan, että mitä tapahtui ja hän sanoi kaikkien tehojen
yhtäkkiä kadonneen autosta. Hän epäili myös nähneensä peruutuspeilistä
pamauksen yhteydessä välähdyksen, joka muistutti ehkä tulenlieskoja.
Tehonsa menettänyt
keikkabussi saatiin hidastettua moottoritien sivuun joitain satoja metrejä
ennen Kuljun liittymää ja lähdimme ulos tutkimaan tapahtunutta. Osa porukasta
astui pakkaseen röökille, osa jatkoi makoilua punkissaan. Availimme bussin
helmojen luukkuja tutkiaksemme, että nouseeko jostain savua ja haistelimme
ilmaa. Takanamme ajanut Sprinter pysähtyi karavaanin mukana ja sen kuljettaja
kertoi, että bussin alta oli pamahtanut yhtäkkiä isot liekit. Siirtelimme
soittimia tavaratilasta ulos kun savun haju alkoi tuntua nenässä. Kuski kehotti
kaikkia astumaan varmuuden vuoksi pihalle ja kohta moottoritien varressa
seisoskeli se muutama kymmenen krapulaista pitkätukkaa kiroilemassa, että
perkele, taidetaan vähän myöhästyä soundcheckista, onko kellään kaljaa?
Joku kurkkasi bussin alle.
Pohjasta tippui tielle nestettä joka oli syttynyt palamaan. Maassa ollut
lammikko oli jo liekeissä. Tuli kiire. Syöksyin bussiin sisälle huutamaan
kaikki ulos ja nappasin reppuni mukaan. Stetsoni, joka päässäni olin edellisenä
iltana laulanut alasti Panteraa yleisön edessä Turun Klubin lavalla, jäi
pöydälle. Huusimme kaikkia poistumaan bussin luota viereiselle harjanteelle
samalla, kun yritin laskea että ovatko kaikki paikalla. Nopeasti savut
muuttuivat jo liekeiksi ja paniikki siitä, että ovatko kaikki päässeet ulos
alkoi nousta. Kuskimme syöksyi vielä viimeisen kerran ajoneuvoon sisään kun se
oli jo alkanut täyttyä savulla varmistaakseen, että punkat todella ovat tyhjät.
Hetki oli varmaan viimeinen mahdollinen ja Titanicin kapteeni hengittikin jo
savua keuhkoihinsa.
Moottoritietä ajoi rekka,
jonka kuljettaja näki tilanteen ja liekit edellään. Hän hidasti oman yhdistelmäautonsa
poikittain tielle palavan bussin taakse tukkiakseen liikenteen. Oli
perjantai-iltapäivä ja ruuhka-aika oli alkamaisillaan. Lopulta rekan taakse
kertyi useiden kilometrien jono bussin palaessa paikalleen. Yritin pitää
nimenhuutoa ja löytää kaikki mukana olleet savun ja pimeyden seasta samalla,
kun apuun rientänyt rekkakuski yritti turhaan saada jauhesammuttimella paloa
hallintaan. Muistan paniikin iskeneen huutaessani yhtä laulajistamme, joka oli
nyt jo ilmiliekeissä olevan bussimme toisella puolella eikä kuullut huutoani.
Tiesin että hän oli aiemmin ollut kuumeisena sängyssään ja jotenkin näin
sieluni silmin, että hän oli palanut sille paikalleen.
Kun sain varmistuksen, että
kaikki olivat päässeet turvaan, soitin hätäkeskukseen. Liekit kohosivat jo liki
kymmeneen metriin ja oli selvää, että mitään ei ole tehtävissä ja tuho olisi
täydellinen. Paloautoilla kesti muistaakseni melko tarkkaan 12 minuuttia saapua
paikalle ihmettelemään järjestämäämme iltapäivänäytöstä ja se 12 minuuttia
tuntui elämäni pisimmiltä. Ainakin heti
pari vuotta aiemmin nauttineeni gastroskopian jälkeen. Muistan todella
vahvasti sen tunnelman, mikä moottoritien reunalla seistessä vallitsi.
Katselimme pimeässä valtavia liekkejä ja olo oli lähes harras, tuntui kuin
ympärillä olisi vallinnut täysi hiljaisuus. Ajatukset olivat jotenkin sekavat,
päällimmäisenä kuitenkin se, että ei helvetti, joku meistä olisi voinut olla
tuolla sisällä. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan puhelut kotiin. Että kunnossa
ollaan, tiedotusvälineet kun olivat ehtineet julkaisemaan kuvia paikalta jo
ennen kuin pelastuslaitos oli ehtinyt lähellekään.
Sammutustöihin meni jokunen
tunti. Yritimme soittaa bussin vuokraajalle mutta emme saaneet häntä kiinni.
Soittelin YO-Talon promoottorille ja yhdessä tuumin kaikkien kanssa juteltuani
päätimme, että jos vain saamme bussiin palaneet soittimet korvattua pikaisesti
uusilla, emme peru keikkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että vedetään.
Odotellessa omia kuulusteluvuorojamme ja meitä noutamaan tilattuja takseja arvioimme
vahingot. Onneksi iso osa kalustostamme oli kulkenut apujuhtana toimineen
Sprinterin kyydissä, joten rahkeet keikan toteuttamiseen oli olemassa. Osa
tavaroista, jotka olimme saaneet pelastettua bussin helmoista ennen liekkien
roihahtamista, lillui nyt kuitenkin sammutusvaahdossa ojanpohjalla rikkinäisinä
yhtä kaikki. Palon mukana meni suurin osa henkilökohtaisista tavaroista, mm. se
minun stetsonini. Ryhdyimme soittelemaan läpi tamperelaisia muusikoita ja
laittelemaan Facebookiin ilmoituksia, josko löytäisimme puuttuvat kamat keikan
toteuttamiseen ja päästessämme vihdoin useita tunteja myöhässä YO-Talolle,
paikalla odotti jo tukku rumpukapuloita ja paikallisen soitinliikkeen
toimittamia kitarankieliä.
Koska olimme pahasti
aikataulusta jäljessä, ryhdyimme pikaisesti laittamaan kamoja kasaan illan
keikkaa varten ja vasta kun souncheck oli valmis, pääsimme hotellille
rauhoittumaan ja ensimmäistä kertaa oikeastaan miettimään kunnolla
tapahtunutta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että eihän tällaista oikeasti
käy. Samalla kaikki olivat tietenkin valtavan huojentuneita, ettei kellekään
käynyt mitään, ainoastaan kuljettajamme ja yksi basisteista joutuivat käymään
sairaalassa tarkistuttamassa itsensä hengitettyään savua. Kaikki olivat yhtä
mieltä siitä, että kuljettajamme oli päivän suurin sankari ja kovin jätkä
ikinä.
Muistan kuinka makasimme
Omenahotellissa kolmen hengen huoneessa. Teki mieli ottaa nokoset mutta uni ei
tullut. Lattialla nukkunut laulajamme havahtui painajaisiin muutaman minuutin
välein. Teki mieli soittaa jollekin, en tiennyt kenelle.
Juuri silloin, juuri siinä
Omenahotellin huoneessa tajusin, kuinka yksinäinen olin. Halusin soittaa
ex-vaimolle vaikka minulla oli tyttöystäväkin jossain. Kumpikaan ei kuitenkaan
olisi kotona minua odottamassa kun sinne vihdoin pääsisin. Olisin yksin. Olin
huonovointinen ja sen jälkeen hyvä olo ei palannut enää moneen vuoteen.
Illan keikan tunnelma
loppuunmyydyllä YO-Talolla oli täysin maaginen. Joku ylimääräinen ruuvi oli
kaikilla kiristynyt ja sekä bändi että yleisö olivat jotenkin täydellisen elossa ja
siinä hetkessä. Luulen, että se keikka hitsasi meistä lopullisesti yhteen sen
Luokkaretken from hell, joka me olemme. Jotain muuta kuin pelkkiä ystäviä ja
kollegoita. Ja se on yksi sellaisista keikoista, jonka tulen muistamaan
loppuikäni. Kuten sen päivänkin.
www.soberismia.fi
www.soberismia.fi
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Viime torstaina istuin Café
Caruselissa hermostuneena. Olin etuajassa, niin kuin aina olen kun minua
jännittää. Sain puhelimeen tekstiviestin, että sori, olen muutaman minuutin
myöhässä ja jännitykseni kasvoi lisää. Hain santsikupin kahvia ajatellen, että samahan
se on kofeiiniövereistä täristä kun täristää muutenkin.
Noin viikkoa aiemmin olin
viimein uskaltautunut lähettämään sähköpostia Suomen vuorikiipeilyn
ykkösnimelle Samuli Mansikalle. Ystäväni Mika, joka on töissä minua tässä
räpeltelevässä matkassani vuorille auttavassa ulkoiluliike Camussa, oli
kehottanut minua tekemään niin jo kuukautta aiemmin. Mikä oli tavannut
Mansikkaa ja kertonut tälle tarinastani ja suunnitelmistani Seven Summitsin
suhteen. Mansikka oli käskenyt laittamaan meiliä, josko tästä jotain
yhteistyökuvioiden mahdollisuuksia löytyisi. Kun viimein uskalsin postia
laittaa, sain vastauksen samana iltana. Tipahdin innostuksessani hieman
sohvalta. 250 päivää vuodessa matkustava Mansikka oli sattumoisin Suomessa,
asuu liki naapurissa ja sovimme tapaamisen Caruseliin.
Toisen kahvikupin täristessä
käsissäni Samuli Mansikka saapui paikalle. Hän näytti... vuorikiipeilijältä.
Pitkä hyväkuntoinen mies, jonka huulet ovat rohtuneet ja jonka rasvaprosentti
on jotain nahkakotelon luokkaa. Samannäköinen kuin suurin osa oppaistamme
Elbrusilla. Hän hymyilee paljon puhuessaan ja näyttää vaaleassa tukassaan
lähinnä san diegolaiselta surffarilta. Kädenpuristus oli vahva, mutta niillä
käsillä onkin kiivetty Everestille pari kertaa.
Ja aika monelle muulle vuorelle,
myös lähes kaikille niistä seitsemästä, joille itsekin tähtään. Tällä hetkellä
Mansikka tekee työkseen opastuksia mm. Aconcagualle ja Nepaliin ja siinä ohessa
kerää vyölleen maailman 14:ää yli
8000 metristä vuorta, joista huiputettuna taitaa olla jo yli puolet. Hän on
siis kaikilla tavoin kovin jätkä Suomessa, joka minulle mieleen tulee tällä
hetkellä. Siksi tapaamisemme oli minulle vähän kuin Kerry Kingin tapaaminen
vuonna 2006, Kerry King kun kuitenkin soittaa Slayerissa. Tänään en ole ihan varma
kumpi on kovempi, se että soittaa Slayerissa vai se, että on kiivennyt maailman
korkeimmat vuoret.
Sopiessamme kahvitteluja en
ollut itsekään ihan varma, että mitä oikeastaan tapaamiseltamme hain. Ajattelin
ehkä, että tässä on ainakin jätkä, joka osaa vastata kysymyksiini niin
tulevista kuudesta edessä olevasta Seven Summits -vuoresta kuin kiipeilystä
ylipäänsä. Kyselin vinkkejä, kokemuksia, muistoja, fiiliksiä, kyselin kaikesta
siitä, mikä minut on vuorihommiin vetänyt. Juttelimme vaaroista, Mansikka kertoi
omista kokemistaan uhkatilanteista ja niiden välttämisestä. Puhuimme
vuorikiipeilystä yleensä ja sen arvostuksesta ja asemasta urheilulajina
Suomessa, puhuimme treenistä ja valmistautumisen tärkeydestä. Mansikka kertoi
diggaavansa jutustani ja tarinastani, siitä, että en ole mikään kiipeilijä vaan
ihan tavallinen jantteri, jolla on tarina. Ja että se tarina on vienyt minut
vuorille. ”Joskus voi olla niin, että se yksi vuori riittää koukkuun
jäämiseen”, hän sanoi. Elbrus mielessäni nyökyttelin ja mietin, että voisi sitä
pahempiakin huumeita vetää kuin vähähappista ilmaa.
Parin tunnin tapaamisen
päätteeksi sain Mansikalta lainaan Seven Summits -kirjan, jota kahlasin läpi
koko viikonlopun. Ja aion kahlata seuraavankin, aion opetella sen ulkoa, niin
hyvä fiilis tästä kaikesta ja tuosta tapaamisesta jäi. Sovimme, että pidämme
yhteyttä ja kehittelemme mahdollisia yhteistyökuvioita eteenpäin,
suunnitelmissa on mm. kiivetä Aconcagualle samaa matkaa, mahdollisesti vuonna
2016, jos vain aikataulut kohtaavat ja sopiva ryhmä löytyy.
Kotona Seven Summits -kirjaa
vilkuillessa lopulta ymmärsin mitä olin tapaamiselta ehkä ensisijaisesti
hakenut. Itseluottamusta.
Samalla kun itse olen
intoillut, suunnitellut ja uhonnut uutta uraani vuorikiipeilijänä, on taustalla
kuitenkin ollut se pieni epävarmuus siitä, että onko tämä kaikki ihan oikeasti
mahdollista? Vaikka Elbrusilla jo päätin että on se, pieni pelko hiipii
kalsareihin aina välillä pimeinä iltoina. Sama epäusko minussakin välillä
vallitsee kuin niissä baaritiskien hahmoissa, jotka nauravat, että ei helvetti,
mitä se jätkä oikein kuvittelee.. Kun Samuli Mansikka, heti Kerry Kingistä
seuraava, sanoo, että olet sinä,
totta kai olet ja totta kai pystyt, se luo uskoa. Ja antoi ehkä viimeisen
niitin sille, että nyt sitten mennään ihan oikeasti.
Se usko nimittäin on se,
mikä lopulta sinne ylös ja sieltä alas vie. Ei siitä nahkakotelon
rasvaprosentista tietenkään haittaa ole, mutta lopulta se on oma pää, jonka on
kestettävä, jos voittaa haluaa. Kuten Mansikka valtavan kahvikupin ääressä
hymyillen sanoi: ”mitä isompi vuori, sitä enemmän se on vain psyykestä kiinni
se huiputus.”
Silloin tiesin, että pystyn
tähän.
Samuli Mansikasta voi lukea
lisää osoitteessa www.samulimansikka.com.
torstai 27. marraskuuta 2014
Kyllä minäkin, koska kaikki
muutkin!
Paitsi että minulla ei ole
oikeastaan mitään uutta sanottavaa tai näkökulmaa aiheeseen. Mutta koska tällä
blogilla on niin iso määrä lukijoita, ajattelin että jos yhteenkin
mielipiteeseen pystyn vaikuttamaan, se on jo voitto. Vielä isompi voitto se on,
jos se mielipide sattuu olemaan jonkun kantaansa empivän kansanedustajan, joka
työhuoneessaan pyörii huomista odotellessa eikä ehkä saa ensi yönä unta.
Mutta koska mitään uutta
sanottavaa minulla ei ole ja olen oikeastaan sitä mieltä, että parhaiten
sukupuolineutraalia avioliittoa tukevat sitä eniten vastustavien argumentit,
haluan vain tässä jakaa vihtiläisen kristillisdemokraatin John Remeksen
Uusisuomi.fi:ssä eilen kirjoittaman blogin. Kas näin:
Olemme samassa vaara tilanteessa kuin
talvisodan aikaan. Kansamme
perusarvot halutaan romuttaa. Toiseksi järjen ääntä ei haluta kuunnella.
Lakialoite sukupuolineutraalista avioliittolaista on absurdi. Lakialoite, joka
sisältäisi samaasukupuolta olevien oikeuden avioliittoon ja adoptio oikeuden,
perustellaan tasa-arvolla ja ihmisoikeuksilla. Näistä asioista ei ole
todellakaan kysymys, vaikka niiden nojalla asiaa kiihkeästi halutaan esittää.
Kysymys on nimenomaan avioliitto käsityksen romuttamisesta miehen ja naisen
välillä. Toiseksi lapsen oikeus biologiseen isään ja äitiin hämärtyy ja
romuttuisi ko lain myötä. Pienen vähemmistön mukaanko pitäisi suuren
enemmistön mennä. YLEN gallup osoitti selvästi, että yli 70% suomalaisista
on nykyisen lain kannalla. "Tämän
pitäisi olla selvää tekstiä", kuten presidentti Kekkonen aikoinaan sanoi. Nyt
kaikki järkevät kansanedustajat, ministerit ja kansalaiset Suomea pelastamaan
ja puolustamaan. Voimme olla malli maa
maailmalla, joka ei kulje kaikkien hullujen virtausten mukaan.
Pastori Remeksen kirjoitusta
ei ole muokattu, mitään ei ole poistettu eikä lisätty.
Mikä tässä blogissa on
vialla?
Ei, en tarkoita mitään
näistä:
”vaara tilanteessa”
”adoptio oikeuden”
”avioliitto käsitys”
”malli maa”
Aivan oikein: ei mikään!
Ei, kyllä tässä nyt on
kerrattu rehellisesti ja avoimesti tärkeimmät järjelliset perusteet vastustaa
sukupuolineutraalia avioliittolakia; talvisota, Kekkonen ja hullut virtaukset.
”TÄMÄN PITÄISI OLLA SELVÄÄ
TEKSTIÄ!”
Rakkaus voittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)