Taisin olla kahdentoista kun Megadeth-yhtyeen Countdown to Extinction ilmestyi. Ostin sen Picadilly Circuksen Tower Recordsista, joka oli ehkä hienoin levykauppa jossa olin koskaan ollut. Olimme Lontoossa syyslomalla,  äiti ei tykännyt Countdownin kannesta, mutta sain ylipuhuttua lompakonnyörit auki sillä ehdolla, että suostuin ostamaan myös Bryan Adamsin Everything I Do, I Do It for You –seiskatuumaisen samalla. Vähän nössöilyä ja pieni kauriinkatse peliin ja äiti suostui. Jouduin kuitenkin odottamaan tuskallisen viikon, että pääsin Megadethia kuuntelemaan, hotellihuoneessa kun ei luonnollisestikaan ollut vinyylisoitinta. Bryan Adams jäi kotona hyvin nopeasti pölyyntymään hyllyyn.

Nyt, 23 vuotta myöhemmin, olen lähdössä lentokentälle hakemaan Countdown to Extinctionilla kitaraa soittanutta ja Megadethin kanssa kymmenisen vuotta viihtynyttä jättitukka Marty Friedmania, joka saapuu Suomeen keikkailemaan toisen kitaravelhon, Ozzy Osbounen kitaristina tunnetun Gus G:n kanssa. Gus G on muuten tunnettu myös siitä, että hän on käsittämättömän hyvännäköinen mies. Viisi päivää pitäisi tämän herrasväen kanssa pyöriä Helsingissä ja Tampereella ja sitten on minun toistaiseksi viimeiset klubikeikkani hoidettu. Kun lauantaina kyseinen tiluseurue lentää Ruotsiin, alkaa ensin minun lomani ja sen jälkeen alanvaihtoni.

Toki tässä on vielä festivaalikesä edessä, joka hoidetaan kunnialla nippuun, mutta festarihommat on aina vähän erilaisia ja huomattavasti stressittömämpiä kuin klubikeikkojen tekeminen. Sitä paitsi, festarit on kesällä ja kesällä on kivaa.

En oikein tiedä mikä fiilis tulee olemaan lauantaina kun keikat ovat loppuneet. Ehkä haikea? Toisaalta, lauantai on myös syntymäpäiväni, joten ehkä fiilikset menevät enemmänkin tasavuosia juhliessa, joten voi olla että se haikeus iskee jo perjantaina Nosturilla. Jos edes iskee. Jotenkin tässä on niin kovin levollisin mielin menossa kohti tulevaa, että ehkäpä en jää edes surkuttelemaan yhden oven kiinnilaittoa. Ja saahan sen oven sitten tietenkin avattua joskus uudelleen, jos siltä tuntuu. Olen kuullut monen monta ”never say never” -kommenttia lopetuspäätökseni jälkeen ja niinhän se on, mistä sitä tietää, jos vaikka vuoden päästä tuleekin taas sellainen fiilis, että josko sitä vaikka muutaman bändin taas maahan toisi ja keikan buukkaisi. Jos ei muuten, niin kivana harrastustoimintana.

Mutta juuri tällä hetkellä tekee mieli haudata tuo keikkakirves. Viime viikolla otin taas muutaman askeleen kohti sitä seuraavaa unelmaani, kun löin lukkoon painotalon kanssa tarjouksen tulevasta kirjasta, sain ensimmäiset nettikauppani leiskat tarkastettavaksi ja kansikuvastakin tuli ensimmäisiä versiointeja. Fiilis on samantyyppinen kuin silloin kahdeksan vuotta sitten ensimmäistä keikkakiertuetta myydessä. Lapsekkaan innostunut, vähän täpinöissään ja sellainen, että haluaisi siitä huudella koko ajan ja kaikille. Se sellainen fiilis, kun asiat alkavat konkretisoitumaan ja tajuaa että ei perkele, tämä hommahan on oikeasti toteutumassa! Samalla kun vähän jännittää, että kuinkahan tässä nyt miehen käy, huomaa heittäytyvänsä juttuun mukaan jokaisella solullaan. Jotain, mitä en ole keikkapuolella tehnyt enää vähään aikaan, jolloin lopettaminen on ainoa oikea ratkaisu tehtäväksi tässä vaiheessa.

Mutta hoidetaan nyt nämä viimeiset keikat tässä vielä alta pois. Mielestäni Marty Friedman oli aina vähän coolimpi jätkä kuin Megadethin primus motor Dave Mustaine. Leikin Friedmania kotona peilin edessä ja yritin piirtää Countdown to Exticntionin kansikuvaa mahdollisimman tarkasti samalla kun levy soi taustalla. Kohta olen lentokentällä esittämässä maailman viileintä promoottoria, josta ei näy yhtään läpi, että silmissä on oikeasti vähän tähtisumua vanhan lapsuudensankarin kohtaamisesta. Se on taito, jonka olen oppinut näissä hommissa vuosien varrella. Tavatessani ties ketä kerrykingejä ja joeybelladonnia,  olen oppinut olemaan viileän rento superammattilainen  samalla, kun pieni poika sisälläni on huutanut, että ei jumalauta Teemu, sä kättelit just Cronosia! Ne on myös niitä hetkiä, jotka parhaiten tulen näistä hommista muistamaan.

Olin maanantaina kavereiden luona grillailemassa, kun päätimme leikata hiukseni. Tämä kuontalo oli saanut kasvaa omassa rauhassaan kesästä 2011, johon asti olin ollut kahdeksan vuotta kaljuna, koska mielestäni miehelle on olemassa kaksi hiusmallia, pitkä tai ei mitään, välimuotoja ei ole. Jos nyt ei lasketa sitä ensimmäisen vuoden superurpo-vaihetta, kun tukan antoi kasvaa ja se oli lähinnä pipon alle piilotettava ja mallia prinssi ja potta. Se oli kuitenkin hyväksyttävää, koska lopputulemana oli luvassa kauniisti tuulessa hulmuava leijonanharja.

Kaveri, jolla siis leikkuukokemusta on, otti sakset käteen ja ryhtyi työhön ajatuksenaan lyhentää vähän latvoja. Jossain vaiheessa operaatiota hän tuli kuitenkin siihen ajatukseen, että hei, ”sullehan sopis tällainen vähän erilainen hipsteritukka.”

HIPSTERITUKKA.

”Noeinyjjumalauta”, oli ensimmäinen ajatukseni. Minullehan ei mitään ihme neititukkaa päähän parsita, vain kuolleen ruumiini yli.

Kuitenkin, koska paikalla oli kolme naisihmistä, jotka kaikki olivat sitä mieltä että hei joo, todellakin, se olis niinku tosi cool ja hip, niin hetken nieleskelyn jälkeen totesin, että hyvä on sitten, antaa palaa. Ainahan sen voisi leikata kaljuksi jos lopputulos ei miellytä. Tilanne kuitenkin vähintäänkin epäilytti.

Seuraavana aamuna kävelin aamuyhdeksältä Cafe Caruselin terassille toivoen, että siellä on vähintään tuhat ihmistä joille pääsen näyttämään uutta tukkaa! Se on upea! Rakastan sitä! Katsokaa minua, näytän kymmenen vuotta nuoremmalta! Olen tyylitajuinen!

Samana päivänä lähdin kaupungille, koska minua alkoi ärsyttämään kevätsäiden saapuessa, että minulla on lähes pelkästään mustia t-paitoja, lähinnä bändi -sellaisia, kaapissa. Kaipasin väriä päälle, kesää, pirteyttä, jotain kevyttä. Herkuttelin mielessäni jopa keltaista paitaa, joka olisi aivan ennenkuulumatonta. Eihän nyt miehet käytä keltaista paitaa! Ne käyttävät mustaa. Ja ovat joko kaljuja tai pitkätukkaisia.

Yhtäkkiä huomasin haastaneeni koko sen Teemun, joka olen ajatellut että minun pitäisi ulkoisestti olla. Hiukset noin, tällaiset vaatteet, housun leveys juuri tarkasti noin, kenkien pitää olla mustat. Valkoiset nauhat on ehkä tennareihin sallittu. Aloin miettimään, että miksi? Miksi pitäisi olla näin? Kuka sen määrää muu kuin minä? Kaverit? Yhteiskunta? Imperiumin messulauta? 

Huomasin myös salakavalasti alkaneeni rikkomaan tätä omaa kaavaani jo jonkin aikaa sitten silti kuitenkin pitäen kiinni parvekkeenreunasta, olettaen että kyllä pieni poikkeama omasta kaavasta sallitaan vaikkapa punaisella skeittipaidalla, kunhan seuraavana päivänä muistaa sitten taas pukeutua Burzumiin.

Samalla myös tosin mietin, että eikö nämä ole niitä identiteettikriisejä, joita yleensä läpikäydään siinä ylä-asteella, eikä 35-vuotiaana vanhana  isänä ja ukkona.

Ja vaikkei tässä nyt tarkoitus ole halinalleksi pukeutua eikä verhoutua sateenkaaren jokaiseen sävyyn, huomasin ajattelevani jotenkin kierosti, että petänkö minä nyt sen Teemun mikä oikeasti olen tai minun kuuluisi olla? Sen, jolla pitää olla joku tarpeeksi underground bändipaita päällä, jotta keikalla vastaantuleva ja minut tunnistava ihminen näkee, että olen niinku tosi ajan hermolla oleva hevipuritaani. Ja että eihän tässä nyt voi lähteä yhtäkkiä sohimaan jotain päivän trendien aallonharjalla olevaa Vansia päälle, kun se ei ole minua. Vaikka oikeasti onkin. Mutta kun minua pitäisi olla mustat farkut ja Urfaustin paita. Koska skene.

Naurettavaa?

Tiedän. Siihen havahduin nimittäin seuraavaksi. Koska totuus on se, että kaiken viimeaikaisen muutoksen mukana on muuttunut koko identiteetti alkaen siitä, mitä tämän hipsterikampauksen alla pääkopassa on tapahtunut sekä sitten esimerkiksi siitä, minkälainen peilikuva aamuisin minua katsoo. Ja se identiteetti on tullut ulos jo niin monen kuoren ja muurin läpi, joita aiemmin en uskonut koskaan voivani murtaa, että yhteen värikkääseen kesäpaitaan pukeutuminen ei ole enää juttu eikä mikään. Ja se on askel, jonka tämä vuosimallin 2014 Teemu haluaa selkeästi ottaa.

Niin ja siis kaiken tämän lisäksi olen myös kuullut, että aikuisena saa pukeutua juuri niin kuin haluaa. Tänään minä haluan keltaisen paidan. Tämän hipsteritukan oheen.  Nähdään Caruselissa. 

Kuinkahan moni näistäkin kirjoituksista lähtee siitä, että olen Kaivopuiston rannassa notkumassa? No, niin tälläkin kertaa. Eilen oli kevään ensimmäinen sellainen päivä, että pärjäsi t-paidassa, ainakin jos vähän uppoutui johonkin tuulensuojassa olevaan poukamaan. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi lähtenyt liikkeelle, rantatiellä oli ruuhkaa ja kahviloiden jonot olivat kuin suomalaiseen Giganttiin avajaispäivänä.

Kyllä se vaan tekee ihmeitä tuo taivaalla möllöttävä valo. Jotenkin eilen oli ensimmäinen sellainen päivä, kun tajusi taas, että kesä tulee. Hymy oli herkässä, olo kevyt ja tuntui kuin jonkinlainen paino olisi poissa harteilta. Paino, jota ei siis oikeasti ole mutta joka silti mukamas kiristää nuppia kun on pimeää, talvista, kylmää ja synkkää. Nykyään, kun seuraan ja kuuntelen omia tuntemuksiani aiempaa herkemmin, sitä myös huomaa kuinka kevät herättää sisällä sellaisen pienen ilon.

Tuossa oli välissä monta sellaista vuotta, kun koko tunne-elämä oli aikamoista mössöä, jolloin myös kevään tulo jäi huomaamatta. Huomaamatta, koska silti oli vähän paha olo koko ajan, se oli kroonista ja jolloin tuo valokin oli enemmänkin sellainen katkeransuolainen muistutus, että just joo, vai että paistaa, no toivottavasti kaikilla muilla on kivaa saatana.  Nyt kun makoilin tuolla pikkuhiljaa vihertämään alkavalla nurmikolla katsellen liplattelevaa merta ja ohi kulkevaa ihmislaumaa, myhäilin tyytyväisyyttä. Ja lähinnä naureskelin itselleni ja sille, mitä olin kaksi vuotta sitten. Jotain surkean, säälittävän, naurettavan ja vähän pelottavan väliltä. Mietin, että mitähän ne ovat muutkin minusta ajatelleet.

Tai no, kyllä minä sen tiedän. Olin kuulemma ”Ihan helvetin raivostuttava ihminen”, kuten paras ystäväni sen muotoili ja selkeästi säästeli hieman sanojaan.

Vuosi sitten odottelin kesää vielä hieman pelonsekaisin tuntein. Ensimmäinen kesä ilman aiempien aikojen suurinta riemua, alkoholia. Ilman ex-tempore puistokännejä ja terasseille jymähtämisiä, festari-iloitteluja ja huuruisia mökkireissuja.  Kun elokuussa suvi oli paketissa, taisin julistaa kesän 2013 elämäni parhaaksi, joten eipä ole tänä vuonna sitäkään ennakkohuolta sitten enää kannettavana. Voin odotella kesää vain kesänä ja varmasti taas hyvänä sellaisena. Koska jos tuo aurinko tekee tällaisia tepposia olotilalle jo tässä vaiheessa, niin millaista mahtaakaan olla kun pääsee toden teolla kiskomaan shortseja jalkaan tuonne rannan kallioille? Ehkä viime kesän tapaista, potenssiin vaikka kymmenen?

Eilen kaikki muutkin tuntuivat olevan samalla mielellä. Päivällä sen näki ihmisten kasvoista, illalla Facebook-statuksista. Ja Ruttopuistosta. Puolen yön aikaan, kun pääsiäiseni keskeyttäneeltä työkeikalta kotiin ajelin, oli kansaa kadut ja puistot vielä pullollaan. Ja melko messevässä kunnossa olikin. Se on se kevään aurinko yhdistettynä vapaapäiviin, joka oli selkeästi saanut monen jymähtämään terasseille ja ulkoilmaan juoma jos toinen kädessään ja aika hyvällä nelivedolla sitä sitten puoliltaöin rymyttiin kohti kotia tai jatkopaikkaa. Samalla kun tunsin ihan pienenpienen kateuden tunteen muistellen, miten mukavaa sellainen touhu olikaan, olin silti enemmän onnellinen siitä, etten siellä Ruttopuison hiekkapolulla enää itse konttaa. Sen lisäksi, että farkkujen polvipussit ovat edelleen ehjät, minulla on ainakin varmuudella sama hyvä olo tänäänkin aamulla kuin mikä eilen oli, se luonnollinen kevään onnen tunne. Kaverilla, joka edessäni nosti housut kintuissaan pankkiautomaatilta 2000 euroa taksissa odottavalle maksulliselle naisseuralaiselleen, ei välttämättä ole.

Olen aina miettinyt miten ihmeessä joku ihminen pystyy niin sanotusti dokaamaan kokonaisen kämpän ympäriltään. Esimerkiksi ystäväni isä joi käytännössä kolme asuntoa altaan ennen kuolemaansa.

No, nyt on oma asunto myynnissä jotta saan vihdoin kaikki omat raha-asiani kerralla kuntoon. Asiat, jotka joskus join retuperälle.

Että onnistuu se paremmissakin piireissä.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hyviä ilmaisia vapaapäiviä kaikille! Nimim. Ehkä kohta velaton?

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä makoilin Suomen mukavimman keikkapaikan, Tanssisali Lutakon yläkerran majoitustiloissa. Yritys nukkua oli kova, koska takana oli jo useampi vähäuninen yö oltuani kiertueella saksalaisen yhtyeen kanssa.

Oli hieman viileää ja korvissa soi vielä muutaman tunnin takainen keikka mutta keikuin jo unen rajamailla, kun majoituksen ovi lennähti auki ja sisään asteli kiertueella olleen bändin basisti kainalossaan keskisuomalainen keikkaa katsomaan tullut neito. He eivät kiihtymykseltään huomanneet minua ja asettelivat itseään sänkyyn muutaman metrin päähän itsestäni. Ihanaa, ajattelin. Tätä ennen alakerran backstage-tiloissa oli viini ja viski virrannut ja sen seurauksena ilmeisesti jonkin sortin sukupuolivietti herännyt molemmilla osapuolilla, jota nyt sitten suunnittelivat toteuttavansa. Siinä parin metrin päässä minusta.

No, suunnitelman toteutuminen alkoi hieman sakkaamaan siinä vaiheessa, kun idolinsa vyötä availeva neito alkoi yhtäkkiä itkemään ja puhumaan poikaystävästä, joka, jos nyt neidin takeltelevasta englanninkielestä oikein ymmärsin, odotteli jossain hotellissa. Toisaalta, jossain vaiheessa sama daami luuli Lutakon yläkertaa tuoksi hotellikseen, joten sinänsä en viitsi ihan takuuseen mennä mistään hänen sanoistaan.

Joka tapauksessa, siinä minä makasin sängyssäni ja kuuntelin kansainvälisten suhteiden luomista, joissa yksi itkee ja huutaa rakastavansa poikaystävää ja toinen kuiskii päälle, että don’t cry, it’s ok, by the way, I’m a sex animal. Huone siis lähinnä tursusi romantiikkaa. Ja minä mietin vain, että siinäpä muuten yksi asia lisää, jota minun ei tarvitse enää koskaan miettiä. Känniseksi.

Känniseksi oli omituista. Jossain vaiheessa iltaa hormonit hyrräsivät siinä nousuhumalan mukana ja sitä ajatteli olevansa vähintään napit auki pehmopornoromaanin kannessa komeileva Fabio. Sen jälkeen kun oli saanut charmin peliin, kaiken sen100 kiloa masentunutta suomalasta erotiikkaa, ja ehkä löytänyt itselleen kohteen jonka kanssa sitä toteuttaa, oltiin kuitenkin jo yleensä melko tuhdissa laskuhumalavaiheessa, jolloin peilissä kiimaisin silmin katsoi lähinnä edesmennyt Philip Seymour Hoffmann. Onneksi kuitenkin vastapuoli oli usein samalla tietoisuuden tasolla ja juonut tuon peilikuvan itselleen vähän mieluisammaksi. Siinä sitä sitten sudittiin ja sohittiin menemään, karmeassa jurrissa jossain sohvalla, rynkytettiin ja rynkytettiin, hiki lensi ja välillä piti keskeyttää koska alkuillasta baarissa nautitut 28 siideriä olivat tulossa ulos. Kliimaksia useammin lopulta tuli yleensä uni ja aamulla sitä sitten etsittiin kalsareita pitkin kämppää miettien, että jaa, ollaanpas sitä näköjään oltu luovia eilen.

Känniseksi minulle oli sellaista, että se tuntui hyvältä idealta kahden ensimmäisen minuutin ajan ja loput puolitoista tuntia siitä monotonisesta hinkuttamisesta meni miettien että jokohan sitä saa lopettaa. Toisen nukahtaessa viimeistään sai. Siis lopettaa, orgasmeja ei saanut kukaan.

Jossain vaiheessa suurin osa seksistäni oli juuri tätä. Karmeaa sutimista. Nyt, kun sitä ei ole puoleentoista vuoteen enää harrastellut, huomaa miten turhaa ja epämiellyttävää se oikeastaan oli. Ja lopulta myös haitallista. Koska jos kaikki seksi mitä elämässään harrastaa on sellaista örveltämistä kuin se minulla jossain vaiheessa oli, myös parisuhteessa, se nakertaa itsetuntoa aika paljon. Julmin asia mitä eksäni minulle koskaan sanoi, oli kahden vuoden seurustelun jälkeen että olen ”paskin pano joka hänellä on koskaan ollut". Nuo sanat kaikuivat päässäni pitkään ja joka kerta kun sänkyhommiin lähti, ne tulivat mieleen. Noidankehä oli valmis. Sanat varmaan toteuttivat itse itsensä.

Nyt onneksi tiedän toisin. Ja voin kertoa, että mikään ei kohota itsetuntoa niin paljoa kuin seksi selvin päin jolloin se noidankehä toimii juuri toiseen suuntaan! 

Ai niin, se on myös helpompaa ja aika paljon miellyttävämpää kun ei ole pariakymmentä liikakiloa vyöteisillä...

Kuunnellessani viikonloppuna epätoivoista yrittämistä Lutakon yläkerrassa, kun toinen itkee ja toinen mongertaa saksaa, mietin että miten ihmeessä nuo kaksi tuossa kuvittelevat edes  saavansa tästä jotain nautintoa, kunnes muistin olleeni ihan samanlainen itsekin. ”Maailman paskin pano”.

Mietintääni myös onneksi lopulta vastattiin toisen sammuessa ja toisen lähtiessä takaisin alakertaan bileisiin, jolloin todennäköisesti molemmilla oli lopulta hauskempaa. 

Tuossa perjantai-iltana baarista kahvin ääreltä kotiin saapuessa ovella tuli jostain muistojen syövereistä flashbackina mieleen fiilis, jota en ole muistanut enää aikoihin.

Se sellainen fiilis, kun koittaa joskus puoli viiden aikaan aamusta laittaa hipi hiljaa ensin avaimen lukkoon ja kääntää sen ääneti auki, sitten astuu eteiseen kuvitellen, että on tooooooosi hiljainen eikä kukaan kuule. Tosiasiassa sitä on jo rapussa herättänyt puoli taloa ja avaimetkin kolisi ovea vasten ja herätti sisälläolijat, kun ei meinannut osua siihen reikään millään. Parhaassa tapauksessa eteisessä sai kengät pois jaloista kaatumatta, pahimmassa nukahti paikalleen yrittäessä.

Ensimmäisiä kertoja se tunne tuli joskus teini-iässä, kun vanhemmat oli antaneet kotiintuloajan ja sitä pitkin hampain kunnioitti ja raahusti Koffin puistosta kotiin puoliltaöin. Aina sitä toivoi, että nuo nukkuisivat jo mutta äiti oli joka kerta hereillä. Usein onneksi jo makuuhuoneessa, joten riitti että hihkaisi ovelta, että kotona ollaan, vähän väsyttää, menen nukkumaan. Kauhea skarppaus, ettei ääni kuulostaisi Lemmy Kilminsteriltä ja uloshengitystä piti välttää, ettei se kalja haisisi sinne äidin sänkyyn asti. Omasta huoneesta pääsi sitten luikahtamaan ikkunan kautta takaisin ulos ja Koffariin oli onneksi aika lyhyt matka.

Sitten sitä kasvoi isoksi ja muutti naisen kanssa yhteen. Nuo olot muuttuivat jo vähän kiusallisemmiksi kun sitä könysi jostain baarista kotiin tunteja Hesarin luukusta kolahtamisen jälkeen toivoen, ettei se nainen herää. Tai jos herää, ei suutu ja järjestä jotain ristikuulustelua olohuoneessa ennen sohvalle passittamista. Kerran avovaimoni heräsi mekkalaan, lähti katsomaan mitä oikein tapahtuu ja löysi minut parvekkeelta alastomana kusemasta koiran sänkyyn, jota ilmeisesti luulin mielessäni vessanpöntöksi. Vastapäisen talon ikkunoissa naurettiin.

Niin, se koira. Se se vasta huono hankinta näitä juttuja ajatellen olikin. Koska se heräsi varmasti silloin kun isäntä saapui kotiin, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Sitä sitten koitettiin hiljaa eteisessä rapsutella ja hyssytellä, vaikka jo sen kynsien ropina parkettia vasten oli  joka tapauksessa saanut kiukkupussin makuuhuoneessa ylös. Ai niin, kerroinko jo, että meillä oli Englannin bulldogi? Ne muuten röhkivät aika kovaäänisesti.

Pahimmaksi se kotiin aamuyöllä jatkojen jälkeen kömpiminen muuttui siinä vaiheessa, kun perheeseen tuli lapsi. Koska sen lisäksi, että herätti vaimon ja koiran, pahimmassa tapauksessa se vauvakin säpsähti siihen, kun musiikille haiseva isukki rymysi eteisessä. Ja vaikkei herännyt, vaimo ainakin oli kiukkuinen, koska oli itse nukkunut ehkä kaksi tuntia sen jälkeen, kun oli vihdoin saanut itkevän pienokaisen uneen samalla, kun isi oli baarissa naama siiderissä. Nolointa oli joskus tulla kotiin vasta aamulla, kun koko konkkaronkka oli jo hereillä ja vaimon katseesta näki sen kiitollisuuden, kun ukko suvaitsi saapua. Joskus yritin olla romanttinen ja ostin ruusun laskua pehmentääkseni, mutta se kuulemma vain pahensi asiaa. Kerran kävin Roban Mäkkärissä ja tilasin kaikkia listalla olevia hampurilaisia yhden kappaleen ajatellen, että jos se rouva herää, niin sillä on varmaan nälkä. Siinä sitten syötiin keittiössä 12:ta hampurilaista aika syvässä viiltävässä hiljaisuudessa.

Mikä se olo sitten oli? Se oli syvää häpeää. Sellainen tunne, että on pettänyt toisen ihmisen. Alussa toki nämä hommat saatiin kuitattua nuoruuden hölmöilyllä ja sellaisella ”no kaikille nyt joskus voi käydä näin kun poikien kanssa vähän ulos lähtee” -tyyppisellä olankohautuksella. Mutta mitä pidempään ne jatkuivat, sitä enemmän sitä sanomista tuli ja sitä enemmän sitä itsekin tiesi, että nyt tuli taas vähän töpeksittyä. Loppuvaiheessa, kun jatkojenjatkojenjatkot alkoivat olla enemmänkin usean kerran viikossa tapahtuvaa sääntöä eikä poikkeusta, kotiinpaluukin hävetti enemmän ja enemmän ja toisen silmistä näki, että mitta alkaa olla täynnä. Itselläni oli siinä vaiheessa kuitenkin jo niin paha olo, etten välittänyt enää. Luulin, että minun on muutenkin parempi olla muualla kuin kotona perheeni luona. Jonkinlainen toivo oli mennyt. Lopputulos olikin sitten jo ennakoitavissa ja sen lopputuloksen sirpaleita tässä liimaillaan edelleen.

Jostain syystä perjantaina muistelin kotiin saapuessa noita oloja vaikka siellä ei ketään olekaan aikoihin odottamassa ollut ja kellokin oli vasta jotain kymmenen uutisten luokkaa. Huomasin että hävettää vieläkin, että ei perkele miten sitä on voinutkin olla niin huono ihminen. Teki mieli soittaa ex-vaimolle, lähettää sille vähän kukkia ja ehkä lisää niitä hampurilaisia. Onneksi kuitenkin tiedän mitä hän olisi sanonut. Hän olisi sanonut, että se on nyt mennyttä ja että ajattele missä olet nyt.  Niin tein. Ja huokaisin tyytyväisyydestä että moisia tilanteita ei vastaan pitäisi enää tulla.

Apua, kääk, hui! Nyt se on sitten ihan oikeasti tapahtumassa, kesän typerin seikkailu on varattu. Kuusi ihmistä, nolla tuntia kokemusta ja 5642 metriä venäläistä Elbrus -nimistä vuorta kiivettävänä.

Meinasi tuossa jo näyttää vähän pahalta lähdön kanssa, kun naapurin presidentti lähti Ukrainaan leikkimään Hitleriä. Toki siis sillä erotuksella, että Hitler ystävällisesti odotti viitisen vuotta omien näytösolympialaistensa jälkeen ennen kuin marssitti joukkonsa Ukrainaan kesällä 1941, Putin ei malttanut kuukautta pidempään. Kaipa sen on sitä, että kun nykyaika on niin kovasti hektisempää, kaikki pitää tehdä vähän nopeammin.

Maailman geopoliittisista tapahtumista johtuen päätimme siis hetken pitää suunnitelmaa vakan alla, johtuen pääasiassa siitä, että Mt. Elbrus sijaitsee ainoastaan muutaman sadan kilometrin päässä polttopisteenä olleelta Krimiltä. Ja bonuksena toki vielä Georgian rajalla, jossa sielläkin jonkin sortin neuvostonäytös koettiin muutama vuosi sitten, joten sellaiseen mukavaan rakoon lähtö ehti jo vähän mietityttää. Eikö joku olisi voinut pysyttää tuon vuoren vaikka johonkin Islantiin, joka on varmaan maailmanrauhan tyyssija?

Lisäksi se fakta, että Elbrusille on vuosien saatossa tehty myös muutama terrori-isku, viimeksi 2011, niin jotenkin ei liikaa lähtö houkuttanut tilanteen ollessa muutenkin hieman kireä. Suunnittelimme jo vaihtavamme koko reissun johonkin täyshoito-resorttiin Lanzarotella, missä olisin voinut vaikka turvallisesti vetää ns. kostokännit suunnitelmien mentyä pilalle. 

No, tilanne ainakin kai noin teoriassa on rauhoittumaan päin, joten päätimme nyt kuitenkin edetä alkuperäisen suunnitelman kanssa ja lyödä matkan lukkoon. Heinäkuussa pitäisi siispä lähteä rinnettä sutimaan ylöspäin. Kuten sanoin: Apua! Kääk! Hui!

Vaikka tässä on painoa hurahtanut poskilta joku parisenkymmentä kiloa viime vuosina ja kuntokin on noussut ihan kohtuulliselle tasolle, kyllä tuo reissun vahvistus taas pienen sykäyksen antoi eteenpäin. Olen ajatellut viime syksystä lähtien koko ajan, että tässä kun kolmisen kertaa viikossa käy lenkillä tai urheilemassa, niin eiköhän sitä kesään mennessä ole keho siinä kunnossa, että matkaan voi lähteä. Nyt kun homma konkretisoitui ja tajusin, että siihen on enää neljä kuukautta aikaa, alkoi heti vähän pulssi kohota. Että ei perkele, pieni jolkottelu Kaivopuistonrannassa ei minusta kyllä vielä kiipeilijää tee. Joutuu alkaa kiristämään tahtia.

Kaksi isointa syytä minulla tuonne nyppylälle nousemisessa ovat luonnollisesti reissun henkinen puoli, ja sitä kautta sen vuoren valloittamisen symbolinen merkitys, ja sitten se, että ensimmäistä kertaa ikinä tulen laittamaan tämän kropan kunnolla likoon ja toden teolla testiin. Se on varmaa, että pari vuotta sitten, jolloin tärkeimmät kuntoilun muodot olivat hauista vahvistanut tuopin nosto ja teoriassa kai perslihaksia auttanut kävely Majavasta Karhupuiston taksitolpalle, tämä ei olisi onnistunut. Nyt ollaan sentään siinä rajalla jo, että nykyfysiikkani tulee koitoksen kyllä kestämään. Enää onkin sitten neljä kuukautta aikaa nousta siitä rajalta sellaiselle tasolle, että kun Moskovan koneeseen kesällä hyppään, ei asiaa tarvitse edes miettiä.

Jaa, josko sitä lähtisi vaikka lenkille. Esim. nyt. Ja aamulla. Ja ylihuomenna.