Soberismia

Tuossa perjantai-iltana baarista kahvin ääreltä kotiin saapuessa ovella tuli jostain muistojen syövereistä flashbackina mieleen fiilis, jota en ole muistanut enää aikoihin.

Se sellainen fiilis, kun koittaa joskus puoli viiden aikaan aamusta laittaa hipi hiljaa ensin avaimen lukkoon ja kääntää sen ääneti auki, sitten astuu eteiseen kuvitellen, että on tooooooosi hiljainen eikä kukaan kuule. Tosiasiassa sitä on jo rapussa herättänyt puoli taloa ja avaimetkin kolisi ovea vasten ja herätti sisälläolijat, kun ei meinannut osua siihen reikään millään. Parhaassa tapauksessa eteisessä sai kengät pois jaloista kaatumatta, pahimmassa nukahti paikalleen yrittäessä.

Ensimmäisiä kertoja se tunne tuli joskus teini-iässä, kun vanhemmat oli antaneet kotiintuloajan ja sitä pitkin hampain kunnioitti ja raahusti Koffin puistosta kotiin puoliltaöin. Aina sitä toivoi, että nuo nukkuisivat jo mutta äiti oli joka kerta hereillä. Usein onneksi jo makuuhuoneessa, joten riitti että hihkaisi ovelta, että kotona ollaan, vähän väsyttää, menen nukkumaan. Kauhea skarppaus, ettei ääni kuulostaisi Lemmy Kilminsteriltä ja uloshengitystä piti välttää, ettei se kalja haisisi sinne äidin sänkyyn asti. Omasta huoneesta pääsi sitten luikahtamaan ikkunan kautta takaisin ulos ja Koffariin oli onneksi aika lyhyt matka.

Sitten sitä kasvoi isoksi ja muutti naisen kanssa yhteen. Nuo olot muuttuivat jo vähän kiusallisemmiksi kun sitä könysi jostain baarista kotiin tunteja Hesarin luukusta kolahtamisen jälkeen toivoen, ettei se nainen herää. Tai jos herää, ei suutu ja järjestä jotain ristikuulustelua olohuoneessa ennen sohvalle passittamista. Kerran avovaimoni heräsi mekkalaan, lähti katsomaan mitä oikein tapahtuu ja löysi minut parvekkeelta alastomana kusemasta koiran sänkyyn, jota ilmeisesti luulin mielessäni vessanpöntöksi. Vastapäisen talon ikkunoissa naurettiin.

Niin, se koira. Se se vasta huono hankinta näitä juttuja ajatellen olikin. Koska se heräsi varmasti silloin kun isäntä saapui kotiin, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Sitä sitten koitettiin hiljaa eteisessä rapsutella ja hyssytellä, vaikka jo sen kynsien ropina parkettia vasten oli  joka tapauksessa saanut kiukkupussin makuuhuoneessa ylös. Ai niin, kerroinko jo, että meillä oli Englannin bulldogi? Ne muuten röhkivät aika kovaäänisesti.

Pahimmaksi se kotiin aamuyöllä jatkojen jälkeen kömpiminen muuttui siinä vaiheessa, kun perheeseen tuli lapsi. Koska sen lisäksi, että herätti vaimon ja koiran, pahimmassa tapauksessa se vauvakin säpsähti siihen, kun musiikille haiseva isukki rymysi eteisessä. Ja vaikkei herännyt, vaimo ainakin oli kiukkuinen, koska oli itse nukkunut ehkä kaksi tuntia sen jälkeen, kun oli vihdoin saanut itkevän pienokaisen uneen samalla, kun isi oli baarissa naama siiderissä. Nolointa oli joskus tulla kotiin vasta aamulla, kun koko konkkaronkka oli jo hereillä ja vaimon katseesta näki sen kiitollisuuden, kun ukko suvaitsi saapua. Joskus yritin olla romanttinen ja ostin ruusun laskua pehmentääkseni, mutta se kuulemma vain pahensi asiaa. Kerran kävin Roban Mäkkärissä ja tilasin kaikkia listalla olevia hampurilaisia yhden kappaleen ajatellen, että jos se rouva herää, niin sillä on varmaan nälkä. Siinä sitten syötiin keittiössä 12:ta hampurilaista aika syvässä viiltävässä hiljaisuudessa.

Mikä se olo sitten oli? Se oli syvää häpeää. Sellainen tunne, että on pettänyt toisen ihmisen. Alussa toki nämä hommat saatiin kuitattua nuoruuden hölmöilyllä ja sellaisella ”no kaikille nyt joskus voi käydä näin kun poikien kanssa vähän ulos lähtee” -tyyppisellä olankohautuksella. Mutta mitä pidempään ne jatkuivat, sitä enemmän sitä sanomista tuli ja sitä enemmän sitä itsekin tiesi, että nyt tuli taas vähän töpeksittyä. Loppuvaiheessa, kun jatkojenjatkojenjatkot alkoivat olla enemmänkin usean kerran viikossa tapahtuvaa sääntöä eikä poikkeusta, kotiinpaluukin hävetti enemmän ja enemmän ja toisen silmistä näki, että mitta alkaa olla täynnä. Itselläni oli siinä vaiheessa kuitenkin jo niin paha olo, etten välittänyt enää. Luulin, että minun on muutenkin parempi olla muualla kuin kotona perheeni luona. Jonkinlainen toivo oli mennyt. Lopputulos olikin sitten jo ennakoitavissa ja sen lopputuloksen sirpaleita tässä liimaillaan edelleen.

Jostain syystä perjantaina muistelin kotiin saapuessa noita oloja vaikka siellä ei ketään olekaan aikoihin odottamassa ollut ja kellokin oli vasta jotain kymmenen uutisten luokkaa. Huomasin että hävettää vieläkin, että ei perkele miten sitä on voinutkin olla niin huono ihminen. Teki mieli soittaa ex-vaimolle, lähettää sille vähän kukkia ja ehkä lisää niitä hampurilaisia. Onneksi kuitenkin tiedän mitä hän olisi sanonut. Hän olisi sanonut, että se on nyt mennyttä ja että ajattele missä olet nyt.  Niin tein. Ja huokaisin tyytyväisyydestä että moisia tilanteita ei vastaan pitäisi enää tulla.