Katselin aamulla Pekka Sauria televisiossa. Nykyään osaan jo  suhtautua Sauriin tilanteen vaatimalla vakavuudella, vaikka edelleenkin ensimmäisenä tulee mieleen kaikki legendaariset Yöradion läähättäjät ja Pekan lähes koomisen vakava ja empaattinen olemus.

Sauri oli YLE:n aamu-tv:ssä Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajana keskustelemassa siitä, kuinka psykoterapian tukirahat laahaavat pahasti perässä tarpeeseen nähden ja kuinka tämän takia liian moni jää ilman hoitoa.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Minun on edelleen vaikea ajoittaa tarkalleen masennukseni puhkeamista, mutta lääkäriin sen tiimoilta menin ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten. Siis siinä vaiheessa, kun oikeasti huomasin olon olevan huono, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Menin omalle terveysasemalleni Helsingin Viiskulmaan, missä minut vastaanotti mukavanoloinen vanhempi mieslääkäri lempeästi hymyillen. Hyvä, muistan ajatelleeni. Selkeästi ihminen, joka ehkä voisi ymmärtää mistä lääkärikäynnissäni on kyse.

Kerroin ja kuvailin oloni ja oireeni tuon harmaahapsisen herrasmiehen kuunnellessa tarkkaan. Kun olin päässyt tarinani loppuun, olo oli helpottava. Ihan vain jo siitä, että pääsin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta, kertomaan jollekin että kaikki ei ole hyvin. Ajattelin, että tästä alkaa avun saanti, koska vihdoin joku ehkä ymmärtää kuinka huonovointinen olen, näkyyhän se jo päällekin päin.

Poistuin vastaanotolta resepti kädessä ja sen tiedon kanssa, että härkä ja vesimies eivät parisuhteessa tule toimeen keskenään.

Kyllä.

Luit aivan oikein.

Olotilani päivystävän lääkäriherrasmiehen mukaan johtui siitä, että Merkurius tai kuu tai tähdet tai Pluto tai joku ei ilmeisesti ollut suosiollisessa asennossa ja siitä syystä minua ahdisti. Ja siihen ahdistukseen auttaa nyt sitten tämä Citalopram –niminen lääke, jota saamallani reseptillä pitäisi kuulemma apteekista noutaa.

Itketti. Itkin koko illan samalla, kun yritin selvittää, että mitä lääkettä se tämä on, jota olin juuri paketin ostanut. SSRI-lääkkeeksi internet sen kertoi. Se kuulemma tasoittaa sitä pahaa mieltä.

Joitain viikkoja myöhemmin varasin uudelleen ajan lääkärille ja vastaan tuli jälleen sama mies. Siis se Merkurius-kaveri. Kyseli, että onkos lääke auttanut ja onko sivuoireita. "Seisooko?", se kysyi. Joo seisoo kyllä ja ei ole olokaan parantunut, ahdistaa edelleen. Sanoin haluavani psykiatrin puheille, että tarvitsen apua. ”Höpöhöpö” hän sanoi. Kuulemma psykiatrin pakeille on niin pitkät jonot, että paha oloni ehtii sillä välin jo poistua. Kertoi myös, että vain vakavat tapaukset pääsevät hoidon piiriin. Ja taas poistuin itkien, voimattomana, tietäen että tarvitsen apua.

Päätin alkaa kyselemään ystävien ja tuttujen kautta, josko joku tuntisi tai tietäisi yksityiseltä puolelta sopivia tyyppejä, terapeutteja, joista voisi olla minulle apua. Kaverin kautta sain sähköpostiosoitteen Mehiläisessä päivystävälle lääkärille, joka kuulemma voisi sopia. Lyhyen sähköpostivaihdon jälkeen sain varattua häneltä ajan vastaanotolle ja muutaman viikon päästä siellä jo istuinkin. Tiesin heti, että kyseessä on oikea ihminen minua auttamaan. Psykiatri. Nuori nainen, joka ymmärsi heti mistä on kyse. Ja jolla oli nahkahousut ja erotiikkabuutsit jalassa.

Kertakäynti maksoi sen 120 euroa suunnilleen. Tiesin, että avuntarve on kova ja terapia tulisi aloittaa melko intensiivisesti saman tien, mikä tarkoittaisi viittäsataa euroa kuukaudessa rahaa. Terveyteni hoitoon, jota kuitenkaan kukaan eikä mikään taho korvaisi. Koska virallinen tahohan oli sitä mieltä, että planeetat on hassuissa asennoissa ja minua siksi vähän harmittaa. Tiesin ettei minulla ole tähän varaa, ei mitenkään.

Onnekseni koitui oma isäni, joka lupasi maksaa käyntini Mehiläisen nahkahousun luona. ”Terveydelle ei ole hintaa”, hän sanoi. Niinpä kiitollisena varasin useamman kuukauden terapiakäynnit kerralla. Nyt jatkan jo neljättä vuotta.

Diagnoosi oli vaikea masennus, alkava vakava persoonallisuushäiriö ja akuutti hoidontarve. Ensi töikseen psykiatrini kolminkertaisti lääkeannokseni, jonka horoskooppihessu oli määrännyt. Johan alkoi toimimaan. Sitten sovimme pitkäkestoisesta hoitojaksosta, joka siis jatkuu edelleen vielä tänäkin päivänä. Ja onneksi jatkuu. En tulisi toimeen ilman terapeuttiani eikä mistään eikä kenestäkään ole ollut niin paljon apua ja hyötyä niin masennukseni kuin siitä johtuneen alkoholiongelmanikin nujertamisessa.

Minun tarinani on kääntynyt oikeaan suuntaan. Aika monen muun ei.

Aika moni muu, joka menee akuutin avun tarpeessa lääkäriin, poistuu sieltä ainoastaan pilleriresepti kädessään, pahimmassa tapauksessa ehkä horoskoopeista luennon saaneina. Heillä ei ole ketään muuta kenen luo kääntyä, ei hyvävaraista perhettä takana auttamassa, ei ehkä mitään. He menevät kotiinsa syömään niitä pillereitään ja odottamaan ihmettä, joka harvemmin tulee. Jossain vaiheessa, hoidon sijaan, heidät ohjataan sairauseläkkeelle masennuksensa takia. ”Kansantauti”, sanovat, mutta apua eivät edelleenkään tarjoa. ”Liian kallista, vain akuutit tapaukset”.

Kuinkahan kalliiksi kaikki ennenaikaiset sairauseläkkeet tulevat sen sijaan, että ihmisiä kuntouttavan terapian kautta autettaisiin palaamaan takaisin ruotuun? Saatika sitten sen elämänpyörästä poistippumisen johdannaisseuraukset? Maassa, jossa yksi pieni prosentti juo puolet koko kansan vuosittaisesta viinankulutuksesta, voisi tutkia että kuinka montaa ihmistä tästä prosentista on  edes yritetty auttaa. Väitän, että sieltä löytyisi vähän syy- ja seuraussuhdetta tutkijoille myös sen alkoholiongelman puolella. Sen takana kun usein piilee mielenterveys.

Minulle kävi hyvin. Käyn hoidossa edelleen, isäni rahalla edelleen, ja matkan varrella olen jo voittanut alkoholiongelman ja päässyt masennukseni kanssa niskan päälle. Niitä lääkkeitäkään ei tarvitse enää syödä ja minä pystyn jatkamaan elämääni normaaliin tapaan veroja maksavana kansalaisena, pienyrittäjänä ja työntekijänä.

Veroja, joita toivoisin käytettävän enemmän siihen, että muutkin saisivat tämän saman mahdollisuuden.

Terveisiä sosiaali- ja terveysministeriöön.

Kävin viikonloppuna katsomassa kuinka PMMP lopetti kymmenen vuoden uransa Suomen pop-musiikin huipulla komeasti kahteen loppuunmyytyyn jäähallikeikkaan. Huikea kaksi ja puolituntinen veto oli melkoista tunteiden ilotulitusta ja saattoi yhtyeen ansaitsemallaan tavalla hautaan koko yleisön laulaessa lauluja tytöistä ja joutsenista ja pissahädästä todella komean tuotannon ja valoshown säestämänä.

Itselleni PMMP oli bändi, jota enemmänkin seurasin aina mielenkiinnolla sivusta kuin fanitin. Kuitenkin, Paula Vesalan göstasundqvistmainen tapa puhua pienistä asioista Jori Sjöroosin keveiden ja usein äärimmäisen tyylikkäiden sävellysten päälle jollain tapaa kuitenkin aina veti puoleensa ja, jos ei muuta, sai vähintään lakin nousemaan päästä. Minulle PMMP:n ehdoton ykköshetki on vuonna 2005 julkaistu Päiväkoti.

Vuonna 2005 asuin vaimoni kanssa Lönnrotinkadulla ja mielsin sen aina niin, että tuo biisi on saanut inspiraationsa sisäpihallamme olleesta päiväkodista, Paula Vesala kun asui tuolloin pihan toisella puolella. Kerran törmäsin häneen kaupassa ja mieleni teki kysyä onko näin. En kuitenkaan kehdannut. Päiväkoti liittyy myös yhteen niistä konkreettisista hetkistä, jolloin tunnistin pahan oloni ensimmäistä kertaa. Hetkeen, joka on piirtynyt mieleeni todella vahvana ja saa edelleen vähän rintakehän tykyttämään sitä muistellessa.

Joulupyhinä 2009, noin vuosi sen jälkeen kun olimme eronneet, päädyimme ex-vaimoni kanssa Ruoholahteen samoihin bileisiin ystävämme synttäreille. Siellä oli karaokelaitteet. En edelleenkään tiedä oliko se tahallista vai vain ajattelemattomuutta, kun vaimoni päätti laulaa Päiväkodin.

Muistan sen pakokauhun intron iskiessä PA:sta ulos. Menin baaritiskille ja tilasin viinaa. Paljon viinaa. Raakaa viinaa. Join ja join ja join koska en tiennyt mitä muuta tehdä. Olin seota. Biisin ”Tänään en oo sinun tyttö, enää en tiedä missä oot” –säe rakastamani ihmisen laulamana oli ehkä tuskallisimpia asioita nähdä, kuulla ja kokea, ja se hetki on palanut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Muistan, kuinka ulkona oli todella tuulinen pakkassää ja istuin juhlapaikan pihassa lumihangessa täysin sekavana surusta ja viinasta toivoen, että jäisin siihen ja hautautuisin lumeen. Olo oli täydellisen kaoottinen. Lopulta paras ystäväni tilasi taksin ja lähetti minut kotiin, missä kuuntelin Päiväkotia yksin lattialla maaten ja huutaen.

Meni monta vuotta, että pystyin palaamaan tuon biisin pariin. Lauantaina jäähallissa se sai edelleen vähän itkemään.  Mutta samalla myös vähän hymyilemään niille kyynelille.

Keikan jälkeen jäin miettimään sitä, kuinka vaikeaa onkaan lopettaa oikeaan aikaan, oli kyse sitten mistä tahansa. Liian moni bändi jatkaa liian pitkään ja syö näin loppuun sen arvon, mikä sillä on parhaimmillaan ollut. Liian moni suhde jatkuu liian pitkään, liian moni asia menee liian pitkälle ennen kuin ymmärretään lopettaa.

Lopetuspäätös on aina iso asia. Lopettaminen tarkoittaa aina isoa muutosta. Onhan verbi johdettu loppu-sanasta. Se on monille pelottava sana. Koska usein loppu merkitsee jonkun tutun, vanhan, turvallisen asian hylkäämistä, mikä tarkoittaa sitä, että jotain uutta tulee tilalle. Ja se on usein pelottavaa.

Yhtälailla PMMP olisi voinut jatkaa uraansa, joka varmasti, samalla kun ehkä oli ajoittain raskasta, maksoi aika monta asuntolainaa ja uutta autoa pihaan. Toi turvaa. Sellaisen hylkääminen on aina vähän pelottavaa, tuntemattomaan hyppäämistä. Ja vaatii rohkeutta.

Lopettaessani juomisen heittäydyin täysin tyhjyyteen tietämättä yhtään mitä edessäni oli. Luovuin kaikesta turvallisesta, koska koin että asiat oli menneet liian pitkälle. Eikä kyse ollut vain siitä viinasta. Kyse oli siitä, että minun oli tullut aika lopettaa se matka, jota tein itseni kanssa ja vaihtaa suuntaa ennen kuin tuhoutuisin. Minun piti muuttaa tapaani ajatella ja elää, muuttaa itseäni.

Se, lopettaako jotain oikeaan aikaan, selviää vasta myöhemmin. Vasta sitten, kun näkee itsensä ja asiansa kauempaa ja osaa tarkastella niitä uudesta näkökulmasta. Itse koin, että asiat olivat  omalla kohdallani menneet liian pitkälle, terapeuttini taas sanoo, että aika oli juuri oikea. Oikea siinä mielessä, että minulle kehittymässä ollut vakava persoonallisuushäiriö ei ehtinyt tehdä todellista tuhoa tai päästä pahimmalla tavalla valloilleen. Oikea siinä mielessä, että ehdin kuitenkin ottaa pohjakosketuksen ja oppia siitä. Jos olisin jatkanut vielä pidempään, voi olla etten olisi koskaan ymmärtänyt muutosta tehdä. Lopettaa.

Olin siis tienristeyksessä ja valitsin oikean reitin, siitä ei minulla ole epäilystäkään.

Olen varma, että eilisen viimeisen keikkansa jälkeen tänään, kun PMMP -leiri krapuloistaan herää ja selviää, he miettivät että tuliko nyt tehtyä oikea päätös. Siellä päänsärkyisinä mietitään, että perkele kun oli niin pirun kivaa ja minä niin noita tyyppejä rakastan, että olikohan tämä nyt ihan varmasti oikea ratkaisu tämä lopettaminen?

Se selviää heille aikanaan. Ei vielä. Se vaatii hetken hengähdyksen ja sen, että omat toimet näkee jonkinlaisen etäisyyden päästä. Vasta sitten voi tietää oliko päätös oikea. 

Ja jos ei ollut, toisin kuin jotkut asian mieltävät, aina voi palata. Jos siltä tuntuu. Se portti on auki aina ja jos PMMP on viiden vuoden päästä sitä mieltä, että hitto, ei se ehkä ollutkaan oikea päätös pistää pillejä pussiin, heillä on täysi oikeus paluuseensa. Ja minä olen mukana toivottamassa heidät tervetulleeksi. Toivon että esittävät Päiväkodin.

Koska, vaikka Helen Keller kuinka sanoo, että kun yksi ovi takanasi sulkeutuu, edessäsi aukeaa toinen, pitää muistaa että myös sen ensimmäisen oven pystyy avaamaan uudelleen. Niin ovet toimii. Niissä on saranat.

Eilen oli 24. päivä lokakuuta. Päivämäärä on piirtynyt mieleeni siitä, että samaisena päivänä tasan 16 vuotta sitten alkoi koulussa syysloma ja pakkasimme viiden kaveruksen kanssa itsemme, lasketteluvarusteet ja aivan naurettavat määrät kaljaa autoon ja ajoimme Rukalle. Juuri ennen auton starttausta Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun pihasta keksimme jostain syystä tehdä takaikkunaan ison lapun jossa luki ”LOS POKETÄHTIS”. Se oli sitä lukiolaishuumoria.

Kyseinen viikko Rukalla muutti paljon jokaista sinne lähtenyttä. Meitä oli viisi kaveria, jotka siitä hetkestä eteenpäin kutsuivat toisiaan Poketähdiksi. Meistä tuli parhaat ystävät. Vuosien saatossa olemme Poketähtien kanssa tehneet reissuja jos jonkinlaisia, olemme järjestäneet bileitä, olleet kaikki toistemme bestmaneja ja lasten kummeja, pitäneet yhtä. Ja vaikka kaikilla on omat elämät vieneet milloin minnekin Haukilahden ja New Yorkin välillä, pidän edelleen Poketähtiä tärkeimpinä ystävinäni. Äitikin kysyy vähän väliä, että mitäs muille poketähdille kuuluu, todennäköisesti, onneksi, ymmärtämättä sanan etymologiaa.

Poketähtien kanssa ryyppäämiset ovat niitä ryyppäämisiä, joita muistelen lämmöllä. Se oli sitä aikaa, kun join viinaa aidosti nautintoon ja hauskanpitoon, se ei ollut vielä pakopaikka. Eilen, kun katselin lippujen liehuvan saloissa Poketähtien kunniaksi (tai siis, YK:n päivän, mutta me olemme aina mieltäneet sen niin, että meillä on oma liputuspäivämme) muistelin lämmöllä kaikkia niitä aikoja ja hetkiä, joita Poketähtien kanssa olemmekaan viettäneet. Olimme huolettomia parikymppisiä, opiskeluaikojen alku oli käsillä, maailma oli auki ja me otimme siitä kaiken ilon irti.

Muistojeni valtatiellä eilen huomasin, että viinahommien ajattelu on alkanut muuttamaan muotoaan. Enää päällimmäinen muistikuvani ei ole se satakiloinen punottava masennuspotilas, jonka jokainen korkin auki napsauttaminen päättyi kaaokseen. Nyt muistelen lämmöllä niitä kaikkia hyviä asioita, mitä alkoholin kanssa on tullut tehtyä, siitä on tullut kaunis muisto, yksi vaihe elämää.

Vähän kuin parisuhde, joka kesti kauan mutta päätyi eroon. Eroon, josta nyt olen toipumassa, jolloin voin muistella niitä yhteisiä aikoja enemmänkin lämmöllä ja ehkä hieman haikeana kuitenkin tietäen, että ne eivät enää palaa. Voisin rinnastaa viinankäyttöni vaikka ex-vaimooni. Kun erostamme alkaa olla viitisen vuotta aikaa, osaan jo suhtautua tapahtuneeseen. Usein kaipaan ja ikävöin entistä elämääni, ex-vaimoani ja sitä kaikkea mitä meillä oli kuitenkin ymmärtäen, että se on mennyttä aikaa. Muistelen sitä lämmöllä ja, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten pahimmassa pimeydessäni, mieleen pulppuaa enemmänkin vain niitä hyviä muistoja. Mikä tuntuu mukavalta.

Noin vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka en pidä muistoista. Kuinka ne tuovat aina pintaan surun ja häpeän siitä mitä olen ollut. Silloin elin vielä väärissä muistoissa.

Nyt muistot ovat sellaisia, jotka saavat minut itkemään kesken Spice Girls -dokumentin. Itkemään haikeasti mutta onnesta. Onnesta että olen saanut sen kaiken kokea. Sen avioliiton, sen viinan, ne Poketähdet. Niillä muistoilla osaan mennä eteenpäin seuraavaan mutkaan, nykyään jo hymyillen.

Tämä elämä on kyllä outo paikka.

Jotenkin tuntuu, että viime viikkojen kyntämisen jälkeen viikonloppuna mentiin taas nollasta sataan, nautittiin täysillä ja olo on taas levollinen. Joskin ei  kovinkaan levännyt kahden yli 20-tuntisen työpäivän jälkeen perjantaina ja lauantaina. Mutta silti. Olen taas kuin täysi vastakohta siitä, mitä pari viikkoa sitten siipi maassa.

Viime viikolla sain asiani järjestettyä siihen malliin työhommissa, että konkurssia ei tarvitse tehdä. Mikä tietenkin poisti aikamoisen ahdingon harteilta, sydämeltä ja mielen päältä. Luoti on väistetty, joskin työnhakuun tässä on ryhdyttävä, tai ainakin keksittävä lisätienestiä tulevaksi tavalla tai toisella. Pitäisiköhän alkaa kirjoittaa kirjaa? Maksetaanko siitä?

Suurimman huolen hälvettyä edessä oli heti putkeen aikamoisen työntäyteinen viikonloppu. Perjantaina 22-tuntinen rupeama bändin parissa, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä yhdeksän vuotta ja joka päätti lopettaa uransa komeasti loppuunmyydyssä Helsingin Nosturissa. Siinä kun yli tuhat ihmistä huusi kurkku suorana lähes kolmetuntisen keikan päätteeksi bändin nimeä ja ilmassa haisi pyrojen jäljiltä ruuti, itse seisoin lavan reunalla ja itkin. Itkin onnesta, ihmetyksestä, haikeudesta ja puhtaasta ilosta. Mikä tuntui järjettömän hyvältä edellisen viikonlopun jälkeen.

Lauantaina aamulla herätessä mietin, että on tämä skitsofreenista hommaa.

Kauaa en ehtinyt kuitenkaan miettiä, kun piti olla menossa taas. Ja onneksi piti. Koska kävi niin, että lauantaista muodostui jollain tapaa yksi tämän koko vuoden parhaita, ja avartavimpia, päiviä.

Tampereella järjestetään näin lokakuussa musiikkialan ammattilaisille suunnatun Musiikki & Media –tapahtuman yhteydessä Lost in Music –kaupunkifestivaali, joka täyttää Tampereen klubit musiikilla. Ja niillä musiikkialan ammattilaisilla. Yleensä aika happoisessa kunnossa olevilla sellaisilla. Muistan kuinka viime vuonna, oltuani suunnilleen ensimmäisen kuukauteni selvin päin, lähdin kohti tuota tapahtumaa pelonsekaisin tuntein, kyseessä kun on yleensä ollut se yksi vuoden juoduimpia viikonloppuja. Tällä kertaa en oikeastaan enää edes ajatellut asiaa, vaan kyseessä oli yksi viikonloppu muiden joukossa.

Se on aina nämä pienet asiat, mistä parhaiten huomaan, että eteenpäin mennään. Että enää sitä juomista tai juomattomuutta ei edes ajattele.

Tällä kertaa toimin vielä kaiken lisäksi känn..., anteeksi, bändikuskina. Lost in Musicin yhteydessä oli nimittäin myös oman firmani viisivuotis-juhlailta, mikä tuntui vielä viikko sitten täysin absurdilta ajatukselta, ja siellä esiintyi yritykseni edustama, vasta tovi sitten talliin mukaan tullut Ratface-yhtye. Päätin lähteä bändin kuskiksi Tampereelle, koska se on yleensä paras tapa tutustua omiin artisteihin ja päästä ehkä hieman paremmin sisään näiden sielunelämään ja bändin sisäiseen dynamiikkaan.

Suosittelen muuten jokaista keikkamyyjää kokeilemaan.

Joka tapauksessa, Ratfacen kanssa matkatusta päivästä muodostui, kuten sanoinkin, yksi vuoden hilpeimpiä. Päivä nauratti, itketti, nauratti lisää, väsytti, hihitytti ja uuvutti, mutta palkitsi.

Helsinkiläisen hardcore-yhtyeen matka Tampereelle oikeastaan palautti monella tapaa mieleen ne syyt, miksi näitä musiikkihommia olen alun alkaenkin alkanut tekemään. Musiikin, ystävyyden, yhteisöllisyyden ja etenkin ihmisten takia. Kun kuuntelin ratin takana istuessani huonoakin huonompia juttuja bändin vuosien varrelta ja mietin, että tuossa nuo perkele edelleen ovat ja näistä päivistään nauttivat, tajusin itsekin pitkästä aikaa, että ilon kauttahan nämä hommat on aina otettava.

Lauantaina iltapäivällä yksi hetki oikeastaan nivoi yhteen tämän koko ajatuksen.

Kun makasimme keikkapaikan tiloissa puolikoomassa odottelemassa tuntien kulumista siihen, että päästäisiin hommiin, Ratfacen laulaja Turo viihdytti itseään laulamalla karaokea karaokelaitteella joka ei ollut päällä. Eli käytännössä lukemalla ja huutamalla ruudulle ilmestyviä sanoja ilman minkäänlaista aavistustakaan biisin oikeasta melodiasta. Sitä katsellessa ja Cheek- ja Ihanaa leijonat ihanaa –versioinneille nauraessa ymmärsin että se on siinä se juttu. Nauttia niistä pienistä hetkistä, mitä tässä matkalla mennään, tehdä niistä merkityksellisiä.

Joku kysyi siinä samalla Turolta, että koska tätä on viimeksi vituttanut.

”Seitsemän vuotta sitten”, hän vastasi ja jatkoi laulamista.

Istuskelen tässä toimistollani Helsingin Hietalahdessa ja katselen ympärilleni. Merinäköala on rauhallinen, olen aina pitänyt siitä vaikka tuo kauniilla tavalla ruma telakka tuossa nököttääkin.

Minulla on seinät vuorattu pitkälti oman firmani historialla. Takanani on Insomnium-, Barren Earth- ja Profane Omen -yhtyeiden kehystetyt keikkajulisteet. Edessäni on ensimmäisestä järjestämästämme loppuunmyydystä Nosturin keikasta saatu Sold out –paita, joita talolla oli tapana jakaa täyteen tulleista illoista. Se on kokoa S ja kiristi kuin kaunis makkarankuori, kun laiton sen 20 kiloa sitten päälle laulaessani Panteraa lavalla kyseisenä iltana. Ah, tuossa on kirpputorilta ostettu metallikypärä, joka päässä juonsin edesmennyttä Pellavarockia, missä teimme yleisöennätyksen ollessani promoottorina. Legendaarisen Frostbite –festivaalin backstage-passi on kunniapaikalla sen vieressä. Siellä en ollut promoottorina.

Se oli viitisen vuotta sitten, kun istuimme kolmen kaverin kesken ravintola Sävelessä ja mietimme, että pitäisikö sitä laittaa joku firma pystyyn. Teimme kukin hommia tuolloin tahoillamme ja jotenkin tuntui siltä, että oli aika lyödä päitä yhteen ja katsoa mitä siitä tulee. Sen jälkeen olemme mm. järjestäneet viisi festivaalia ja kuutisen sataa keikkaa niin koti- kuin ulkomaillakin, julkaisseet yhden levyn ja manageroineet kolmea yhtyettä. Aika paljon on vettä tuossa satama-altaassa virrannut sen jälkeen ja kokemuksia, ja kokemusta, on kertynyt taskut täyteen. Eli kyllähän se pirusti harmittaa, jos tämän kioskin tästä joutuu sulkemaan ja nämä tavarat pakkaamaan pahvilaatikkoon.

Toisaalta, jos miettii lähtökohtia, niin ei se ihmekään olisi. Ihmeellisempää on, että pärjäsimme tähänkin asti. Sen lisäksi, että tilanteet ja ihmiset ovat muuttuneet, on koko ala, jolla toimimme, muuttunut suuntaan tuntemattomaan. Ehkä sellaiseen, jota emme osaa seurata.

Tämän kaiken lisäksi on kuitenkin yksi asia, joka on vaikuttanut tähän firmaan enemmän kuin mikään.

On olemassa sanonta, että yritys voi olla juuri niin hyvässä kunnossa, kuin sen yrittäjä. Tätä peilaten on todellakin ihme, että olemme päässeet tänne asti.

Firma perustettiin marraskuussa 2008. Muistan kuinka innosta piukeina kävimme Lundian liikkeessä ostamassa niitä pieniä metallitappeja, jotka aina katoavat, jotta pääsisimme uuteen toimistoomme rakentamaan hyllyjä. Kaksi kuukautta myöhemmin, tammikuun yhdeksäs päivä 2009, erosin vaimostani ja muutin kodistani, perheeni luota kaverien ylimääräiseen huoneeseen Marjaniemeen asumaan. Minulla oli maailman epämukavin ja kapein vanha heteka, jossa nukuin. Joka päivä ajellessani töistä Itäväylää pitkin uuteen ”kotiini” kuuntelin Julma Henrin Al-Qaida Finland –levyä, masennus teki tuloaan, enkä huomannut mitään. Päivisin leikin yrittäjää innosta piukeana ja iltaisin vajosin huoneeseeni tekemään sanaristikoita. Päässä tuntui pahalta ja rinnassa puristi, mutta jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan kuin tunteita ei olisi olemassa. Oli vain toimisto ja se heteka.

Kierre syveni koko ajan salakavalasti kohti huonompaa ja aina vain huonompaa oloa. Aina välillä joku kysyi, että onko kaikki ihan ookoo, ja vastasin aina, että joo totta kai. Tietenkin hei!

Talvella 2010 tunnustin, että minulla on paha olla. Soitin ystävälleni, joka oli edustamani orkesterin rumpali ja siviiliammatiltaan lääkäri. Se oli maaliskuinen ilta ja muistan miltä se tuntui. Kertoa, että pelkään että minulla ei ole kaikki hyvin. Näin jälkikäteen ajatellen se oli yksi tärkeimmistä puheluista joita olen koskaan soittanut ja siitä alkoi prosessi, joka jatkuu vielä tänäänkin. Hoitoprosessi, joka on nähnyt koko kirjon alkoholiongelmaisesta yrittäjästä nyt vuoden selvin päin olleeseen kuntoutujaan.

Tämä firma on kulkenut mukanani koko sen ajan ja tavallaan kuvaa hyvin sitä kaarta, mitä itse olen lentänyt. Onko se ihmekään, jos yrityksellä ei mene ihan putkeen jos sen vetäjä on täysin epäkuntoinen omassa elämässään? Ei.

Nyt, kun itse alan olemaan kunnossa, tuntuisi todella epäreilulta vetää tämä kioski nurin ilman, että se on saanut mahdollisuuttakaan toimia normaalioloissa. Tai edes sellaisissa oloissa, että sillä olisi mahdollisuus. No, se jää nähtäväksi, kuinka käy. Samalla olen ikään kuin valmistautunut jo siihen, että ehkä osa tätä koko prosessia ja omaa paranemista on tämän ajanjakson taakse jättäminen. Jääkö firma mukana vai muuttuuko se kanssani, se on vielä epäselvää.

Olen varovaisen toiveikas kuitenkin.

Loppujen lopuksi, mitä tapahtuukin, tärkeämpää on se, että tämän viiden vuoden aikana olen saanut itseni takaisin kuntoon. Se on tärkeämpää, kuin yksikään firma, taulu seinällä, tai muisto pahvilaatikossa.

Tuntuu etten ole ollut näin väsynyt vuosiin. Tai ehkä uupunut olisi oikeampi sana, aivan poikki joka tapauksessa. Jossain vaiheessa tänään päivällä pysähdyin, suljin meilin ja  puhelimesta äänet ja käänsin Facebookista chatin kiinni. Oli pakko. Olen aivan tööt. Hain pojan päiväkodista, nyt teen uunimakkaraa ja kohta menemme puistoon nollaamaan ajatuksia.

Viikonloppu meni oikeastaan juuri niin kuin pahimmissa peloissa se saattoikin. Järjestämässäni tapahtumassa, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin, oli yleisöä, muttei riittävästi, ja näin ollen taloudellinen turpaanotto oli aikamoinen. Ehkä sellainen, josta yritykseni ei selviä. Se selviää tässä lähiaikoina. Joka tapauksessa voisi sanoa, että vähintäänkin tiukat ajat on edessä.

Olo on oikeastaan todella skitsofreeninen. Järjestelyiltään ja valmisteluiltaan kaikki sujui kuin rasvattu, palaute on ollut hyvää, niin esiintyjiltä kuin yleisöltäkin ja jälleen kerran, kuten aina järjestämissäni tapahtumissa, sunnuntaina maasta poistui viisi ulkomaista yhtyettä kiitellen kaikin puolin olostaan ja viikonloppuvierailustaan nautittuaan. Eli ei pääse oikein edes sanomaan, että olisi tullut tehtyä jotain väärin tai epäonnistuttua. Epäonnistuimme ainoastaan houkuttelemaan tarpeeksi ihmisiä katsomaan onnistunutta tapahtumaa.

Olo on haikea, helpottunut, surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Puolen vuoden työ saatiin pakettiin tilanteessa, jossa tulevaisuus on täysin avoin. Tai siis firman tulevaisuus. Minun työni tulevaisuus. Se on hieman pelottava tunne, kun ei tiedä mitä ensi viikolla tapahtuu.

Samalla, viime viikkojen myllerryksen jälkeen, olo on rauhallisempi kuin aikoihin. Ihan kuin aika olisi tällä hetkellä vähän pysähdyksissä. Hengitän tasaisesti, olen tänään hymyillyt aika paljon. Vaikka voisi olettaa, että näin konkurssin partaalla ollessa ihminen olisi lähinnä kuin perseeseen ammuttu karhu. Sitä minä itse ainakin itsestäni odotin. Toki, viime viikonloppua edeltävä rintaapuristava stressi, joka sai minut epäilemään vähintäänkin itseäni ja omaa toimintakykyäni, on nyt ohi. Oikein tunsin eilen iltapäivällä, kuinka se lähti kehostani. Yhtäkkiä hartiani olivat rentoutuneet, hengitin syvään. Ulkona paistoi aurinko.

Olo on oikeastaan sellainen, että odotan mielenkiinnolla tulevaa. Että miten tässä käy. Teen kaikkeni sen eteen, että saan pelastettua firmani, siitä ei ole epäilystäkään, en vain tiedä vielä mitä. Mutta kuitenkin, olo on positiivinen, odottava, päättäväinen ja fokusoitunut. Ja minusta se on jopa vähän outoa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin ylpeämpi kuin mistään. Ylpeämpi kuin koskaan aiemmin.

Siitä, että mielenterveyteni kesti. Ja kestää.

Ilman lääkitystä, ilman viinaa, mieleni kestää tämän kaiken. Enkä ole itsestäni edes huolissani. Tämä on isoin kriisini todennäköisesti sitten avioeroni viisi vuotta sitten, kriisin joka laukaisi masennuksen, alkoholiongelman ja henkisen romahduksen ja tässä sitä vaan vouhotetaan olon ollessa vahva.

Ja kun olo on vahva ilman, että olen pumpannut kehoni täyteen kemikaaleja ja suuni täyteen viinaa, uskon että tästä selvitään.

Se on se usko itseeni, jota olen viime viikot, kuukaudet ja vuodet etsinyt.

”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”

- Aku Ankan puhuva koira

Viimeiset päivät ovat kuluneet siihen, että noin neljän minuutin välein päivitän lipunmyyntifirma Tiketin hallintasivuja, missä pääsen katsomaan omien tapahtumieni reaaliaikaisen myynnin.  Jotenkin ajattelen, että mitä useammin sitä tuijotan, sitä enemmän luvut nousevat. Tai sitä ainakin toivoisin.

Minulla on edessä tulevana viikonloppuna kaksipäiväinen tapahtuma Helsingin Nosturissa, sisäfestivaali, joka on ollut työn alla huhtikuusta alkaen. Viimeisiä hetkiä viedään, tuotanto on kasassa ja kunnossa, lupaavat kovin kaunista säätäkin mutta kun liput eivät liiku. Ja minä en pysty oikein hengittämään. Mitä lähemmäs viikonloppu tulee, sitä enemmän rintaa puristaa. Ruokahalua ei ole ollut enää muutamaan viikkoon. Aiemmin olisin ollut jo pari päivää baarissa.

Suomen musiikkiala elää valtavaa murrosta tällä hetkellä. Myllerrys on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja tuntuu siltä, että kaikki ovat vähän pihalla, että mitä täällä tapahtuu ja mihin olemme menossa. Ja onko se suunta nyt hyvä vai ei. Samalla, kun internet keskustelee Spotifysta ja radioiden soittolistoista, levyt eivät käy enää kaupaksi, festareita menee nurin, yrittäjiä kaatuu ja tarjonta lisääntyy. Aika vahva paradoksi. Hei, tää ei toimi, lisätään tarjontaa! Tuntuu siltä, kuin puolet porukasta, ja Anna Eriksson, ovat julistaneet musiikkibisneksen jo kuolleeksi samalla kun toinen puoli hyssyttelee, että eihän tässä kato hei mitään, vinyyli on tullut takaisin. Ja välimalleja ei ole, tai ainakaan niitä ei ymmärretä. Jotain ”start-up –yrityksiä” on. Minä en tiedä mitä se tarkoittaa. Minä tiedän vain, että liput eivät mene kaupaksi.

Toki, helppo on huutaa, että ei kai ne nyt mene, kun bändithän ovat tietenkin paskaa ja hintaakin on liikaa. Mutta kun en ole yksin. En ole ainoa, jonka tapahtumat eivät myy. Ihan yleisestikin ottaen tilanne on muuttunut sellaiseksi, että keikat eivät enää käy kaupaksi entiseen tapaansa. Siis ne keikat, joiden piti olla muusikoiden ja alan pelastus levymyynnin tökkiessä. Keikkapuolellahan sitä rahaa on!

Syitä voi hakea ehkä ylitarjonnasta, näennäisestä lamasta, missä ihmisillä on vähemmän rahaa tai ainakin ovat tarkempia siitä mihin sen syytävät, jos syytävät ollenkaan mihinkään. Yksi sukupolvi, se joka vielä osti levyjä, hifisteli Keltaisessa Jäänsärkijässä ja Popparienkelissä kansilehdyköitä, on pikkuhiljaa hiipunut pois. Kadonnut keikoilta. Jääneet kotiin perheiden ja ties minkä soberismiensa pariin. Minä olen yksi heistä itsekin. Uutta sukupolvea, sellaista joka into piukeana lähtisi keikkapaikkojen ovelle jonottamaan jo päivää ennen tapahtumaa, ei ole tullut. Uusi sukupolvi on Youtubessa katsomassa Miley Cyruksen Wrecking Ball –videota kännyköittensä kautta, osa siksi että siinä on alaston mimmi, osa siksi että biisi ilmeisesti puhuttelee ja kaikki siksi, että video on ”herättänyt keskustelua”. Sitä ”keskustelua” kutsutaan markkinoinniksi. Minä tein tapahtumaani julisteita ja Hitler kuulee –meemivideon. Sitä ei taideta katsella kännykällä.

Tähän vielä kun lisää päälle sen surullisen tosiseikan, että minä itse operoin raskaamman musiikin saralla, joka on kohtaamassa vähintään samanlaisen laskusuhdanteen kuin se teki 90-luvun puolivälissä, niin kusessahan tässä ollaan. Aika kaukana ovat ne ajat, kun loordit voitteli Euroviisuja ja Rautiaisen Timo myi Niskalaukauksillaan jalometallia kerta toisensa perään. Hevibuumi on kuollut ja kuopattu jo muutama vuosi sitten, nykyään jos saa myytyä mainstream-festivaallille yhdenkin kotimaisen englanniksi laulavan hevibändin, voi tuulettaa. Koska hevi meni taas takaisin kotiin marginaaliin. Ehkä sinne, mihin se kuuluu.

Painotan, etten ole katkera. Toinen puoli minusta, se bisnesmiestä isompi, on intohimoinen musiikkidiggari, joka on sitä mieltä, että sinne marginaaliin se kuuluukin, siellä on paljon kivempaa. Se vain ei ikävä kyllä näy sen minun bisnespuolen lompakossa.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että tilanne on täysin toisenlainen, kuin 13 vuotta sitten, kun alalla aloitin.

Miksi sitten puhun tästä nyt?

No kun ahistaa!

Sen lisäksi, että tulevan viikonlopun tapahtuman onnistuminen ahistaa, tulevaisuus ahistaa.

Kärjistäen voi toki sanoa, että ensi viikonloppu on monella tapaa ratkaiseva siinä, voinko jatkaa yrittäjänä. Sen verran siinä on paukkuja kiinni ja sen verran hitaasti ne liput menevät. Mutta vaikka pää pinnalla pysyisikin ensi viikkoon, mites sen jälkeen? Aika vaikealta näyttää. Ironista on, että juhlistan viikon päästä Tampereen Musiikki & Media –tapahtuman yhteydessä firmani viisivuotista taivalta samalla peläten, että kuudetta vuotta ei ehkä tule.

Tässä pääsemmekin sitten takaisin minua viikkoja painaneeseen epäonnistumisen tunteeseen. Se kalvaa sisällä kuin loinen. Että näin sitä komeasti vedellään vessanpönttöön sitä työtä, jota olen jo pitkään tehnyt. Ja kun viikonlopun festarit on taputeltu alta pois, niin olen varma, että minullehan nauravat jo Loosen hipsteritkin. Tämähän on sama, kuin antaisi taas kaikille vihollisille aseen käteen, että tuossa, ammu pois, olen sen kuitenkin ansainnut.

Eilen kuitenkin päätin, että enhän ole.

Koska tiedättekö mitä? Minä sentään olen yrittänyt. Sitä ei voi moni sanoa, niistäkään jotka itkevät, kuinka alalla menee huonosti. Minä voin. Minä olen yrittänyt tehdä hyviä tapahtumia, järjestää keikkoja, myydä kiertueita, auttaa bändejä eteenpäin. Yritin sitä tehdessäni radiota kuuden vuoden ajan. Yritin sitä ollessani levy-yhtön johdossa, mistä sain kenkää sen takia että yritin. Tai no, en ole varma tuliko potkut siitä, että kerroin esimiehelleni, että tämä on huono esimies, mutta ei sen väliä. Minä yritin. Ja olen yrittänyt joka päivä omaa firmaani pyörittäessäni tehdä jotain tämän työn eteen. Ja yritän vastakin.

Siitä aion olla ylpeä.

Koska, kuten sitä sanotaan, viidenkymmenen vuoden päästä minua tulee  lopulta todennäköisesti harmittamaan enemmän ne asiat, jotka jätin tekemättä kuin ne, jotka tein.

Tämän kirjoittamisen aikana lippuja muuten myytiin viikonlopulle tasan yksi kappale.

Elämme kovia aikoja.

Viimeiset pari päivää ovat taas olleet lähinnä silkkaa parhautta. Olin viikonlopun poikani kanssa, lauantaina oli ystävien syysjuhlat ja eilinen meni leppoisassa isä-poika –hengessä jalkapalloa pelaten, skeitaten, potkulautaillen ja puistoissa istuskellen auringon paistaessa. Illan makasimme viltin alla, katsoimme elokuvaa ja söimme suklaata. Hyvää asiaa toisen perään.

Ne ovat tällaiset päivät, jotka palauttavat uskoa tähän kaikkeen. Ja etenkin itseeni. Koska se on ollut viimeaikoina taas kateissa. Ja se on pahinta. Se, kun alkaa epäilemään itseään.

Olen puntaroinut viime aikoina itsessäni kaikkea maan ja taivaan välillä ja asia toisensa jälkeen on pään sisällä muuttunut epävarmaksi. Olen alkanut spekuloimaan tekemisilläni ja jotenkin onnistunut taas kääntämään itseni itseäni vastaan, epäilemään vähän kaikkea. Ja samalla kun alkaa epäilemään itseään, alkaa epäilemään kaikkia muitakin. Joten sen lisäksi, että olen viime viikkoina ollut  koko ajan itse itseäni vastaan, olen myös ollut täysin varma, että niin muuten ovat kaikki muutkin. Ja kun kaikki on sinua vastaan, käyt puolustautumaan, jolloin lakkaat toimimasta.

Siksi tämän kaltaiset viikonloput ovat sitä parasta lääkettä sen huomaamiseen, että on väärässä. Että kyllä minä tämän kaiken vielä hanskaan. Kappas, poikanikin rakastaa minua edelleen. Ehkä ystävätkin.

Olen myös päässyt jonkinlaisen alkulähteen äärelle siinä mistä tämänhetkinen tilani johtuu. Tajusin, että stressinsietokykyni on täysi nolla. Ellei jopa miinuksella. Ja kun viimeaikoina on stressitasot olleet nousussa johtuen kaikesta sydänsurujen ja työasioiden välillä, minulla tuntuu loppuvan paukut. Tuntuu, että ahdistus tulee rinnasta läpi ja sydämentahdistinkin olisi ehkä paikallaan.

Ihmettelin, että miksi? Mihin se paineen alla olemisen kyky on hävinnyt, mikä minulla ennen on ollut?

Kunnes ymmärsin, että eihän ole. Ei sitä ole koskaan ollut. Miinuksen puolella se on mennyt aina.

Jos nyt miettii vaikka viimeisen kuuden vuoden kaarella miten olen paineita ja stressiä hoitanut, niin, eh, joo, morjens vaan. Ensin olin masentunut. Sitten söin lääkkeitä. Kun ne eivät riittäneet, otin avuksi viinan. Siihen meni sellaiset viisi vuotta. Sitten lopetin juomisen, jonka voimaannuttamana menin tavallaan toiseen ääripäähän, vedin energiat huippuunsa siitä heräämisestä, minkä absolutistiksi ryhtyminen aiheutti.

Sittemmin olen päässyt irti myös lääkkeistä ja selvistelyn alkuhuumakin on hiipunut, eli nyt pitäisi sitten elää jotakuinkin normaalisti. Mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Pohdimme terapeuttini kanssa juuri viime viikolla sitä, että nyt oikeastaan ensi kertaa joudun opettelemaan elämään. Ilman apukeinoja, ilman sitä ensimmäisen selvin päin ollun vuoden huumaa, ilman mitään. Ihan vain itsessäni, itseni kanssa.

Ja nyt joudun myös ensimmäistä kertaa opettelemaan tilanteita, kuten stressi, paine ja ongelmat ilman, että tukena on jotain muuta kuin minä itse.

Se ei toki ole ihan helppoa mutta sen nyt kuitenkin aion tehdä, koska vaihtoehtojakaan ei ole. Tai no, on, ainahan voin vaikka alkaa juomaan uudelleen ja lääkkeitäkin on muuten kaapissa. Mutta jos nyt ei kuitenkaan. Jos vaikka nyt kohtaisi nämä asiat, opettelisi ne ja oppisi ehkä vähän itsestään siinä samalla.

Eli oikeastaan voisi kuitenkin sanoa, että se paineen alla olemisen kyky, jonka katoamista vielä viime viikolla ihmettelin, onkin oikeastaan parantunut. Jos se ennen oli miinuksella, nyt se on nollassa. Ehkä se tämän syksyn jälkeen on sitten jo plussalla!

Ensimmäinen askel oli se, että kiipesin eilen puuhun ja leikin koala-karhua poikani kanssa. 

Olen viime aikoina kuunnellut joka syksyiseen tapaani todella paljon ruotsalaisen Shining –yhtyeen vuonna 2007 julkaistua Halmstad –levyä. Se on niitä levyjä, joita jaksaa luupata uudelleen ja uudellen, useamman kerran putkeen, kyllästymättä siihen hetkeksikään.

Halmstad on jollain tapaa maaginen. Se on tunnelmaltaan yksi aidosti surullisimpia musiikkiteoksia, joita lienee koskaan levylle taltioitu. Tekijänsä kotikaupungin mukaan nimetty levy on lohduton, ahdistava ja kaunis ja se kuulostaa kuin elämästään luopuneen ihmisen tunnustukselta siitä, että on päästänyt valon käsistään. Ruotsinkielinen levy lainaa usein Elizabeth Wurtzelin vuonna 1994 julkaistun  Prozac Nation -kirjan ja siitä 2001 tehdyn elokuvan tekstejä ja yhden niistä, ehkä sen tunnetuimman, olen tatuoinut myös käteeni:

Gradually, then suddenly, that’s how depression hits.

You wake up one morning afraid that you’re going to live.

Levyn kannessa on mustavalkokuva nuoresta naisesta, joka istuu kylpyammeessa aseen piippu suussaan.

Löysin Halmstadin syksyllä 2008, viisi vuotta sitten, jolloin myös masennukseni alkoi valtaamaan alaa. Levy on ollut siitä lähtien yksi kuunnelluimmista tässä taloudessa ja se on kulkenut mukana kaikki tunnetilani. Vuonna 2010, jolloin aloin ottaa todellista pohjakosketusta itseni kanssa, muistan maanneeni usean kerran pimeässä huoneessa matolla sikiöasennossa itkien, Halmstadia kuunnellen. Erityisesti muistan, kuinka kuuntelin aina levyä lähtiessäni kävelyille sateeseen. Muistan tarkalleen mitä silloin ajattelin ja miltä se tuntui. Lohduttomalta.

Kaikki tämä kuulostaa tänään aika kaukaiselta. Mutta silti saan Halmstadista edelleen sitä jotain. Samalla kun se surettaa ja muistuttaa noista ajoista, se myös lohduttaa ja antaa voimaa. Enää se ei kuitenkaan ahdista. Sen kuuntelu tuntuu enemmänkin hyvältä.

Ajatella, mikä vaikutus musiikilla voi ihmiseen olla!

Halmstadin takaa löytyvä Shining –yhtye  on yhtä kuin sen 14-vuotiaana, vuonna 1997, perustanut ruotsalainen Niklas Kvarforth. Niklas Kvarforth on vastaajasta riippuen joko, nero, hullu, idiootti, pelle, huomionkipeä tai musiikillinen jumala. Ainakin varmaa on, että hän aiheuttaa reaktion ja kaikilla tuntuu olevan hänestä mielipide. Kvarforth on myös maanis-depressiivinen, skitsofreeninen ja sekakäyttäjä, sairas ihminen sanan kaikissa merkityksissä. Hänestä on liikkeellä miljoonia tarinoita, joista vähintään yhtä moni on legendaa kuin totta. Erinäisten kertomusten mukaan Niklas Kvarforth on tehnyt töitä Serbian mafialle Ruotsissa, tappanut ihmisen, toiminut miesprostituoituna, harrastaa ihmislihan syöntiä ja on paskonut hotellihuoneen kiukaaseen Nummijärvellä.

No okei, viimeisin tarina on ainakin totta. Sain siitä laskun hotellilta.

Tutustuin Niklasiin alkuvuodesta 2010 järjestäessäni Shiningin Suomeen soittamaan. Päivää ennen bändin saapumista maahan sain jo tekstiviestin, että kokaiinia pitää sitten hoitaa tai keikoista ei tule mitään. Hakiessani Niklasia seuraavana aamuna Viking Linen terminaalista, hoipperoi eteeni krapulainen, eksyneen näköinen bandana-päinen nuori mies. ”Äitini kuoli kolme päivää sitten. Hän oli kaikkeni. Saitko minulle kokaiinia?”

Puoli tuntia myöhemmin olin jo nähnyt kuvan kuolleesta äidistä, Niklas kun säilytti sellaista puhelimessaan. ”Tarvitsen muuten mattoveitsen mukaan keikalle tänään.”

Illalla katselin Helsingin Dante’s Highlightin lavalla, kuinka Niklas suuteli eturivissä ollutta miestä suu täynnä lehmänverta, oksensi eturivin päälle ja leikkeli itseään pyytämällään mattoveitsellä ennen sen antamista yleisön edustajalle jotta tämä voisi tehdä samoin. Mietin siinä lavan reunalla, että no, kaipa sitä saa mitä tilaa. Vähän mietin myös alan vaihtoa ja loppujen keikkojen perumista. Myöhemmin illalla Niklas kutsui minut  hotellihuoneeseensa katsomaan, kun hän harrastaa seksiä mukana olleen tyttöystävänsä kanssa. Kohteliaasti kieltäydyin.

Kuitenkin, jostain syystä, meistä tuli Niklasin kanssa ystäviä. Hyviä ystäviä. Tuon ensitapaamisen jälkeen olemme tehneet töitä yhdessä, viettäneet vapaa-aikaa yhdessä, vierailleet toistemme luona ja juoneet ja olleet juomatta yhdessä. Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten Majava Baarissa, kun Niklas joi pelkkää Pepsiä. Hän kertoi lopettaneensa juomisen, koska se ei ollut hänen alati pahenevalle mielenterveydelleen hyväksi. Hienoa, ajattelin.

Kun itse lopetin vuosi sitten juomisen, Niklas oli toki jo itse palannut pullonsa ääreen, mutta oli silti yksi ensimmäisistä ihmisistä onnittelemassa minua. ”Hyvä. Viina ei ollut sulle hyvä juttu, susta tuli aina joku muu kännissä.”

Kyllä sairas sairaan tuntee.

Olemme edelleen Niklasin kanssa yhteydessä vähintään viikoittain. Samalla tavalla kuin säveltämänsä Halmstad, myös Niklas aiheuttaa minulle nykyään rauhaa. En tiedä miksi, en osaa sitä selittää. Jostain syystä hän huokuu sisällään asuvan hulluden lisäksi jotain selittämätöntä tyyneyttä ja levollisuutta. En tiedä, ehkä se on sitä, että Niklas on hyväksynyt oman tilansa ja on sinut sen kanssa. Ehkä hän on löytänyt siitä kaaoksesta, jossa elää, hyvän paikan olla, koska tietää, ettei muuta voi. Ja ehkä se on juuri se, mikä minuakin rauhoittaa. Se, että suuruudenhullu sekopääkin  voi löytää paikkansa ja itsensä tässä paikassa.

Niklas tuskin koskaan tulee tietämään, miten iso vaikutus hänellä on minuun ollut. Niin taiteilijana musiikkinsa kautta kuin etenkin ystävänä oman itsensä kautta.

Minulla on jo pitkään ollut sekä Niklasin että Halmstadin kannen kuvat kahvinkeittimeni vieressä. Niistä tulee levollinen olo joka aamu.

Hullua? Ehkä. Mutta myös minä olen vihdoin löytänyt hyvän paikan olla tässä paikassa. Ja osittain Niklasin ansiosta.