Olen viime aikoina
kuunnellut joka syksyiseen tapaani todella paljon ruotsalaisen Shining –yhtyeen
vuonna 2007 julkaistua Halmstad
–levyä. Se on niitä levyjä, joita jaksaa luupata uudelleen ja uudellen,
useamman kerran putkeen, kyllästymättä siihen hetkeksikään.
Halmstad on jollain tapaa maaginen. Se on tunnelmaltaan yksi
aidosti surullisimpia musiikkiteoksia, joita lienee koskaan levylle taltioitu.
Tekijänsä kotikaupungin mukaan nimetty levy on lohduton, ahdistava ja kaunis ja
se kuulostaa kuin elämästään luopuneen ihmisen tunnustukselta siitä, että on
päästänyt valon käsistään. Ruotsinkielinen levy lainaa usein Elizabeth
Wurtzelin vuonna 1994 julkaistun Prozac
Nation -kirjan ja siitä 2001 tehdyn
elokuvan tekstejä ja yhden niistä, ehkä sen tunnetuimman, olen tatuoinut myös
käteeni:
Gradually, then suddenly,
that’s how depression hits.
You wake up one morning
afraid that you’re going to live.
Levyn kannessa on
mustavalkokuva nuoresta naisesta, joka istuu kylpyammeessa aseen piippu
suussaan.
Löysin Halmstadin syksyllä 2008, viisi vuotta sitten, jolloin myös
masennukseni alkoi valtaamaan alaa. Levy on ollut siitä lähtien yksi
kuunnelluimmista tässä taloudessa ja se on kulkenut mukana kaikki tunnetilani.
Vuonna 2010, jolloin aloin ottaa todellista pohjakosketusta itseni kanssa,
muistan maanneeni usean kerran pimeässä huoneessa matolla sikiöasennossa
itkien, Halmstadia kuunnellen.
Erityisesti muistan, kuinka kuuntelin aina levyä lähtiessäni kävelyille
sateeseen. Muistan tarkalleen mitä silloin ajattelin ja miltä se tuntui.
Lohduttomalta.
Kaikki tämä kuulostaa tänään
aika kaukaiselta. Mutta silti saan Halmstadista edelleen sitä jotain. Samalla kun se surettaa ja
muistuttaa noista ajoista, se myös lohduttaa ja antaa voimaa. Enää se ei
kuitenkaan ahdista. Sen kuuntelu tuntuu enemmänkin hyvältä.
Ajatella, mikä vaikutus
musiikilla voi ihmiseen olla!
Halmstadin takaa löytyvä Shining –yhtye on yhtä kuin sen 14-vuotiaana, vuonna
1997, perustanut ruotsalainen Niklas Kvarforth. Niklas Kvarforth on vastaajasta
riippuen joko, nero, hullu, idiootti, pelle, huomionkipeä tai musiikillinen
jumala. Ainakin varmaa on, että hän aiheuttaa reaktion ja kaikilla tuntuu
olevan hänestä mielipide. Kvarforth on myös maanis-depressiivinen,
skitsofreeninen ja sekakäyttäjä, sairas ihminen sanan kaikissa merkityksissä.
Hänestä on liikkeellä miljoonia tarinoita, joista vähintään yhtä moni on
legendaa kuin totta. Erinäisten kertomusten mukaan Niklas Kvarforth on tehnyt
töitä Serbian mafialle Ruotsissa, tappanut ihmisen, toiminut miesprostituoituna,
harrastaa ihmislihan syöntiä ja on paskonut hotellihuoneen kiukaaseen
Nummijärvellä.
No okei, viimeisin tarina on
ainakin totta. Sain siitä laskun hotellilta.
Tutustuin Niklasiin
alkuvuodesta 2010 järjestäessäni Shiningin Suomeen soittamaan. Päivää ennen
bändin saapumista maahan sain jo tekstiviestin, että kokaiinia pitää sitten
hoitaa tai keikoista ei tule mitään. Hakiessani Niklasia seuraavana aamuna
Viking Linen terminaalista, hoipperoi eteeni krapulainen, eksyneen näköinen
bandana-päinen nuori mies. ”Äitini kuoli kolme päivää sitten. Hän oli kaikkeni.
Saitko minulle kokaiinia?”
Puoli tuntia myöhemmin olin
jo nähnyt kuvan kuolleesta äidistä, Niklas kun säilytti sellaista
puhelimessaan. ”Tarvitsen muuten mattoveitsen mukaan keikalle tänään.”
Illalla katselin Helsingin
Dante’s Highlightin lavalla, kuinka Niklas suuteli eturivissä ollutta miestä
suu täynnä lehmänverta, oksensi eturivin päälle ja leikkeli itseään
pyytämällään mattoveitsellä ennen sen antamista yleisön edustajalle jotta tämä
voisi tehdä samoin. Mietin siinä lavan reunalla, että no, kaipa sitä saa mitä
tilaa. Vähän mietin myös alan vaihtoa ja loppujen keikkojen perumista.
Myöhemmin illalla Niklas kutsui minut
hotellihuoneeseensa katsomaan, kun hän harrastaa seksiä mukana olleen tyttöystävänsä
kanssa. Kohteliaasti kieltäydyin.
Kuitenkin, jostain syystä,
meistä tuli Niklasin kanssa ystäviä. Hyviä ystäviä. Tuon ensitapaamisen jälkeen
olemme tehneet töitä yhdessä, viettäneet vapaa-aikaa yhdessä, vierailleet
toistemme luona ja juoneet ja olleet juomatta yhdessä. Muistan ihmetelleeni
pari vuotta sitten Majava Baarissa, kun Niklas joi pelkkää Pepsiä. Hän kertoi
lopettaneensa juomisen, koska se ei ollut hänen alati pahenevalle
mielenterveydelleen hyväksi. Hienoa, ajattelin.
Kun itse lopetin vuosi
sitten juomisen, Niklas oli toki jo itse palannut pullonsa ääreen, mutta oli
silti yksi ensimmäisistä ihmisistä onnittelemassa minua. ”Hyvä. Viina ei ollut
sulle hyvä juttu, susta tuli aina joku muu kännissä.”
Kyllä sairas sairaan tuntee.
Olemme edelleen Niklasin
kanssa yhteydessä vähintään viikoittain. Samalla tavalla kuin säveltämänsä Halmstad, myös Niklas aiheuttaa minulle nykyään rauhaa. En
tiedä miksi, en osaa sitä selittää. Jostain syystä hän huokuu sisällään asuvan
hulluden lisäksi jotain selittämätöntä tyyneyttä ja levollisuutta. En tiedä,
ehkä se on sitä, että Niklas on hyväksynyt oman tilansa ja on sinut sen kanssa.
Ehkä hän on löytänyt siitä kaaoksesta, jossa elää, hyvän paikan olla, koska
tietää, ettei muuta voi. Ja ehkä se on juuri se, mikä minuakin rauhoittaa. Se,
että suuruudenhullu sekopääkin voi
löytää paikkansa ja itsensä tässä paikassa.
Niklas tuskin koskaan tulee
tietämään, miten iso vaikutus hänellä on minuun ollut. Niin taiteilijana
musiikkinsa kautta kuin etenkin ystävänä oman itsensä kautta.
Minulla on jo pitkään ollut
sekä Niklasin että Halmstadin
kannen kuvat kahvinkeittimeni vieressä. Niistä tulee levollinen olo joka aamu.
Hullua? Ehkä. Mutta myös
minä olen vihdoin löytänyt hyvän paikan olla tässä paikassa. Ja osittain
Niklasin ansiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti