Soberismia

Olen viime aikoina kuunnellut joka syksyiseen tapaani todella paljon ruotsalaisen Shining –yhtyeen vuonna 2007 julkaistua Halmstad –levyä. Se on niitä levyjä, joita jaksaa luupata uudelleen ja uudellen, useamman kerran putkeen, kyllästymättä siihen hetkeksikään.

Halmstad on jollain tapaa maaginen. Se on tunnelmaltaan yksi aidosti surullisimpia musiikkiteoksia, joita lienee koskaan levylle taltioitu. Tekijänsä kotikaupungin mukaan nimetty levy on lohduton, ahdistava ja kaunis ja se kuulostaa kuin elämästään luopuneen ihmisen tunnustukselta siitä, että on päästänyt valon käsistään. Ruotsinkielinen levy lainaa usein Elizabeth Wurtzelin vuonna 1994 julkaistun  Prozac Nation -kirjan ja siitä 2001 tehdyn elokuvan tekstejä ja yhden niistä, ehkä sen tunnetuimman, olen tatuoinut myös käteeni:

Gradually, then suddenly, that’s how depression hits.

You wake up one morning afraid that you’re going to live.

Levyn kannessa on mustavalkokuva nuoresta naisesta, joka istuu kylpyammeessa aseen piippu suussaan.

Löysin Halmstadin syksyllä 2008, viisi vuotta sitten, jolloin myös masennukseni alkoi valtaamaan alaa. Levy on ollut siitä lähtien yksi kuunnelluimmista tässä taloudessa ja se on kulkenut mukana kaikki tunnetilani. Vuonna 2010, jolloin aloin ottaa todellista pohjakosketusta itseni kanssa, muistan maanneeni usean kerran pimeässä huoneessa matolla sikiöasennossa itkien, Halmstadia kuunnellen. Erityisesti muistan, kuinka kuuntelin aina levyä lähtiessäni kävelyille sateeseen. Muistan tarkalleen mitä silloin ajattelin ja miltä se tuntui. Lohduttomalta.

Kaikki tämä kuulostaa tänään aika kaukaiselta. Mutta silti saan Halmstadista edelleen sitä jotain. Samalla kun se surettaa ja muistuttaa noista ajoista, se myös lohduttaa ja antaa voimaa. Enää se ei kuitenkaan ahdista. Sen kuuntelu tuntuu enemmänkin hyvältä.

Ajatella, mikä vaikutus musiikilla voi ihmiseen olla!

Halmstadin takaa löytyvä Shining –yhtye  on yhtä kuin sen 14-vuotiaana, vuonna 1997, perustanut ruotsalainen Niklas Kvarforth. Niklas Kvarforth on vastaajasta riippuen joko, nero, hullu, idiootti, pelle, huomionkipeä tai musiikillinen jumala. Ainakin varmaa on, että hän aiheuttaa reaktion ja kaikilla tuntuu olevan hänestä mielipide. Kvarforth on myös maanis-depressiivinen, skitsofreeninen ja sekakäyttäjä, sairas ihminen sanan kaikissa merkityksissä. Hänestä on liikkeellä miljoonia tarinoita, joista vähintään yhtä moni on legendaa kuin totta. Erinäisten kertomusten mukaan Niklas Kvarforth on tehnyt töitä Serbian mafialle Ruotsissa, tappanut ihmisen, toiminut miesprostituoituna, harrastaa ihmislihan syöntiä ja on paskonut hotellihuoneen kiukaaseen Nummijärvellä.

No okei, viimeisin tarina on ainakin totta. Sain siitä laskun hotellilta.

Tutustuin Niklasiin alkuvuodesta 2010 järjestäessäni Shiningin Suomeen soittamaan. Päivää ennen bändin saapumista maahan sain jo tekstiviestin, että kokaiinia pitää sitten hoitaa tai keikoista ei tule mitään. Hakiessani Niklasia seuraavana aamuna Viking Linen terminaalista, hoipperoi eteeni krapulainen, eksyneen näköinen bandana-päinen nuori mies. ”Äitini kuoli kolme päivää sitten. Hän oli kaikkeni. Saitko minulle kokaiinia?”

Puoli tuntia myöhemmin olin jo nähnyt kuvan kuolleesta äidistä, Niklas kun säilytti sellaista puhelimessaan. ”Tarvitsen muuten mattoveitsen mukaan keikalle tänään.”

Illalla katselin Helsingin Dante’s Highlightin lavalla, kuinka Niklas suuteli eturivissä ollutta miestä suu täynnä lehmänverta, oksensi eturivin päälle ja leikkeli itseään pyytämällään mattoveitsellä ennen sen antamista yleisön edustajalle jotta tämä voisi tehdä samoin. Mietin siinä lavan reunalla, että no, kaipa sitä saa mitä tilaa. Vähän mietin myös alan vaihtoa ja loppujen keikkojen perumista. Myöhemmin illalla Niklas kutsui minut  hotellihuoneeseensa katsomaan, kun hän harrastaa seksiä mukana olleen tyttöystävänsä kanssa. Kohteliaasti kieltäydyin.

Kuitenkin, jostain syystä, meistä tuli Niklasin kanssa ystäviä. Hyviä ystäviä. Tuon ensitapaamisen jälkeen olemme tehneet töitä yhdessä, viettäneet vapaa-aikaa yhdessä, vierailleet toistemme luona ja juoneet ja olleet juomatta yhdessä. Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten Majava Baarissa, kun Niklas joi pelkkää Pepsiä. Hän kertoi lopettaneensa juomisen, koska se ei ollut hänen alati pahenevalle mielenterveydelleen hyväksi. Hienoa, ajattelin.

Kun itse lopetin vuosi sitten juomisen, Niklas oli toki jo itse palannut pullonsa ääreen, mutta oli silti yksi ensimmäisistä ihmisistä onnittelemassa minua. ”Hyvä. Viina ei ollut sulle hyvä juttu, susta tuli aina joku muu kännissä.”

Kyllä sairas sairaan tuntee.

Olemme edelleen Niklasin kanssa yhteydessä vähintään viikoittain. Samalla tavalla kuin säveltämänsä Halmstad, myös Niklas aiheuttaa minulle nykyään rauhaa. En tiedä miksi, en osaa sitä selittää. Jostain syystä hän huokuu sisällään asuvan hulluden lisäksi jotain selittämätöntä tyyneyttä ja levollisuutta. En tiedä, ehkä se on sitä, että Niklas on hyväksynyt oman tilansa ja on sinut sen kanssa. Ehkä hän on löytänyt siitä kaaoksesta, jossa elää, hyvän paikan olla, koska tietää, ettei muuta voi. Ja ehkä se on juuri se, mikä minuakin rauhoittaa. Se, että suuruudenhullu sekopääkin  voi löytää paikkansa ja itsensä tässä paikassa.

Niklas tuskin koskaan tulee tietämään, miten iso vaikutus hänellä on minuun ollut. Niin taiteilijana musiikkinsa kautta kuin etenkin ystävänä oman itsensä kautta.

Minulla on jo pitkään ollut sekä Niklasin että Halmstadin kannen kuvat kahvinkeittimeni vieressä. Niistä tulee levollinen olo joka aamu.

Hullua? Ehkä. Mutta myös minä olen vihdoin löytänyt hyvän paikan olla tässä paikassa. Ja osittain Niklasin ansiosta.