Kustaa Heikinpojan

ROTIPUUKKOO

Kustaa Heikinpoika Fossi – talollinen Ilmajoelta – matkusti vuonna 1899 Suuren lähetystön mukana Pietariin viemään adressia, jolla keisari Nikolai II allekirjoittamaa Helmikuun manifestia vastustettiin.

Pitäjistä ja kaupungeista valittiin 500 arvossapidettyä ja suoraselkäistä miestä edustamaan maata tärkeässä tehtävässä.

Tämän puukon jätti Kustaa Heikinpoika pojanpojalleen Niilolle. Niilon tyttärenpoika olen minä ja päätin laittaa puukon kiertämään tunnustuksena vaativasta, suoraselkäisyyttä osoittavasta inhimillisestä teosta.

Tunnustuksen saaja valitsee harkintansa ja arvostelukykynsä mukaan sen seuraavan saajan ja luovuttaa puukon eteenpäin.

Helsingissä 15.6.2014,

Samppa Murtomäki

Vanha puukko on kiinnitetty puiseen laudanpalaan, jonka seluspuolelta yllä oleva teksti löytyy. Etupuolella puukon alla on metallilaatta, johon on kaiverrettu ensimmäisenä minun nimeni.

”2014 Teemu Suominen”

Tämän tunnustuksen Murtomäen Samppa, jolla oli aikanaan ja tietämättään valtava vaikutus siihen, että korkin suljin, luovutti minulle työpaikkansa, Tuska-festivaalin päälavan reunalla lauantaina klo 16. Tuli pieni kyynel.

Jos joskus sitä itseään vähän epäileekin, ne ovat tällaiset asiat ja Sampan kaltaiset ihmiset, jotka antavat voimaa mennä vaikka seinästä läpi.

Kiitos.

Tänään on 25. päivä kesäkuuta. Kello on yhdeksän aamulla ja tasan kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla Moskovan kautta piskuiseen Vodyyn Etelä-Venäjällä, parin sadan kilometrin päähän Krimiltä, Georgian rajalle. Vodylta muutaman tunnin ajomatkan  päässä siintää Euroopan korkein vuori, Mount Elbrus, 5642 metriä.

Kuukauden päästä.

Voi perkele minä sanon.

Eihän tässä, valmistelut ovat hyvällä mallillaan, kahvakuulakin heiluu täällä olohuoneessa tasaisin väliajoin ja lenkillä käyn vähintään kolmesti viikossa. Tämän viimeisen kuukauden ajattelin kiristää ruuvia vielä sen verran, että urheilen kuutena päivänä viikossa aiemman neljän sijaan. Fyysisesti en ole ollut näin hyvässä kunnossa koskaan enkä usko, että siitä tulee Euroopan katolle kiipeämisen este. Eikä kyllä psyykkisestäkään puolesta, kyllä tässä on pari vuotta jo valmistauduttu silläkin puolella tuohon valloitukseen. Ensin tietämättä, sitten tietoisesti.

Se oli vuosi sitten Tuska Festivalin jatkoilla, kun kaveri heitti ajatuksen ilmoille, että tällainen on suunnitteilla, lähdetkö messiin. Tilanne oli jotenkin outo, koska virallisesti paperilla minun ei olisi pitänyt erinäisistä syistä johtuen edes olla kyseisen ihmisen kaveri vaan lähinnä sen vastakohta, välimme olivat vähintäänkin viileät. Mutta ehkä se oli yksi osa sitä päätöstä, voittaa sekin epäkohta ja ylittää itseni, en tiedä. Joka tapauksessa, epä-ystävyys osoittautui oikeastaan oman pääni sisällä olevaksi pikkumaisuudeksi, jonka nopeasti karistin ja syyskuussa teimme lopullisen päätöksen lähteä.

Nyt lähtöön onkin sitten enää se kuukausi. En voi väittää, että jännittäisi erityisesti, enemmänkin mietityttää. Vaikka kuntoa on kuinka kerännyt, mietityttää että miten keho reagoi noissa korkeuksissa ilmastoon ja hapen vähyyteen. Se kun on sellainen juttu, mihin ei voi mitenkään valmistautua eikä sitä voi treenata. Sen tietää vasta kun paikalle pääsee ja nousun aloittaa. Sen ainoastaan tiedän, että se tulee olemaan jotain ihan muuta kuin tuossa Kaivopuiston rannassa lönköttely.

Olen henkisesti alkanut valmistautumaan myös siihen, etten ylös asti pääse. Koska niinkin voi käydä, monille käy. Elbrus on niitä paikkoja, missä tyhmyys tappaa ja jos vuoristotaudin oireet iskevät, ylös ei voi jatkaa, se olisi kohtalokasta. Silti liian moni jatkaa. Kun on vuoden valmistautunut kyseisen nyppylän valloitukseen, sitä ei helpolla viitsi luovuttaa ensimmäisten oireiden iskiessä ja mieluummin kieltäytyy huomioimasta niitä kuin keskeyttää nousun. Se kun olisi tietenkin kauhean noloakin palata kotiin luovuttajana sankarin sijaan. Kaveritkin nauraisi, pitäisi nössönä. Eihän sitä kehtaisi enää naamaansa lähipubissa näyttää. Joten siinä helposti siltikin jatkaa kohti huippua ja kun aivoödeema iskee, niin sitä ollaan sitten niin sankaria teho-osastolla, että. Jos sinne asti ehtii.

Minä olen miettinyt asian niin, että tärkeintä tässä ei ole se vuoren valloitus vaan jo ajatus siitä. Ajatus, että uskalsin lähteä edes kokeilemaan, pari vuotta sitten kun en olisi sitä tehnyt. Enkä olisi siihen pystynyt. Se vuoren valloitus on tavallaan jo tässä sohvalla, vuoden kuntoilleena ja psyykkisesti vahvana. Ja jos huonosti käy, matkasta Elbrusille tulee lähinnä leppoisa viikko henkeäsalpaavilla maisemilla ja huonolla venäläisellä ruoalla. Keksisin silti monta vielä huonompaa tapaa viettää aikani.

Samalla myös, kun matka lähenee, olen alkanut miettiä jo seuraavaa. Että mitäs sitä sitten kun tämä on paketissa, valloitettuna tai ei. Selkeästi minulle on ollut hyväksi ottaa joku tällainen selkeä projekti, johon keskittyä ja kohdistaa fokuksensa, se kun vaikuttaa kaikkeen fyysisesti ja henkisesti. Ja kun tämä projekti on ohi, olo on varmaan melko tyhjä, jolloin pitää sitten keksiä se seuraava vuori valloitettavaksi. ”Vuori” tässä kohtaa metaforana, koska se voi olla mitä vain. Olen heitellyt ajatuksia jo Kilimajaron kiipeämisestä Norjan päästä päähän kävelemiseen koska tiedän, että jotain pitää keksiä. Mutta ehkä se selviää minulle sitten vaikka tuolla vuorella kuukauden päästä.

35 vuotta siihen meni, että jouduin lähtemään elämäni ensimmäisille juhannusfestareille, vaan enpä kyllä valita. Pari vuotta sitten olisin valittanut, viimeistään sunnuntaina, koska olot olisivat olleet luultavasti eksponentiaalisesti pahemmat, nyt lähinnä väsytti ja koko eilinen meni nukkuessa. Ajoin Pohjanmaan juhannusvesien rannoilta vielä Helsinkiin Nummirockin päätyttyä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, koska halusin ehdottomasti herätä kotoa eilen. Matka taittui reilussa kolmessa tunnissa, olin kotona aamukuudelta ja nukuin puoleenpäivään. Vieläkin on vähän poikkinainen olo ja ajattelin tänään viettää kesäkuun ensimmäisen vapaapäiväni.

Tai no, ei eilinen ihan täysin nukkuessa mennyt. Sen lisäksi, että sulattelin horkkaista kehoani vietettyäni juuri kahtena päivänä putkeen noin 16 tuntia per päivä ulkoilmassa, missä elohopea pysytteli jossain neljän asteen paikkeilla, meni eilisilta enemmänkin miettiessä.

Sen jälkeen kun vihdoin saimme välimme kuntoon ex-vaimoni kanssa muutama vuosi sitten, sovimme että kun elämiimme astelee uusia ihmisiä, kerromme niistä toisillemme. Ei nyt jokaista petikumppania tarvitse raportoida, mutta jos joku ns. vakavampi tapaus sattuu matkaan, niin siitä on syytä toiselle kertoa. Ei meidän toistemme takia tai asialla mitenkään herkutellen, vaan lähinnä poikamme vuoksi, jotta pysymme molemmat kartalla siitä, että ketä tuon muksun elämässä pyörii puolin ja toisin.

Edellisen kerran, kun ex-vaimo kertoi uudesta suhteesta, sekosin. Siis ihan oikeasti sekosin, minusta tuli hullu. Olin Nizzassa, kun rouva sai asiansa Facebookin chatissa sanottua ja menin täysin palasiksi. Taisin ensin olla muutaman tunnin hiljaa, sitten vedin kännit ja lopulta päädyin paneskelemaan johonkin ranskalaiseen pusikkoon. Niin, olin siis matkassa itsekin uuden suhteen kanssa, mikä teki asiasta ja siitä koko sekoamisesta jotenkin todella omituista. Voin vain kuvitella miten tekopyhältä kaikki tuntui sekä vaimon että tyttöystävän mielestä, kun minun päässäni pimahti. Palasin parin päivän päästä Suomeen ja kotona odotti postin seassa avioeropaperit vaimon lähdettyä Pariisiin uuden kumppaninsa kanssa. Vedin uudelleen kännit ja pari viikkoa myöhemmin menin lääkäriin kertomaan että haluaisin tappaa itseni. Se on ainoa kerta kun sen olen sanonut ääneen. En kyllä usko että olisin sitä koskaan tehnyt, mutta sanoin kuitenkin. Ehkä se oli avunhuuto, jota ajattelin että lääkärikin kuuntelisi. Joka tapauksessa siitä lähti yksi niistä lumipalloista vyörymään, jotka edelleen mäen alarinteellä rullaavat, joskin jo laaksossa ja loivasti hidastuen. Kohta se varmaan pysähtyy.

Ex-vaimo kertoi yhtäkkiä eilen juhannuksen päätteeksi, jälleen Facebookin kautta, että on tapaillut uutta ihmistä. Jos ei oteta huomioon sitä, että ajoitus oli vähän nihkeä juhannuksen ollessa sen vuosipäivä, kun 12 vuotta sitten vaimoa kosin ja täten minulle hieman aina haikea ajankohta, tieto ei tällä kertaa oikeastaan tuntunut miltään. Ja annettakoon päiväkin anteeksi, ex-rouva kun ei koskaan ole ollut ajoituksensa kanssa mikään mestari, eikä se ole ollut tarkoituksellista, ainoastaan pientä ajattelemattomuutta. Mutta pointti on siinä, että se ei tuntunut miltään.

Oikeastaan mieleen tuli enemmänkin tuo edellinen kerta, sekoaminen, ja se lumipallo kuin mikään muu. Tuli mieleen se ilta Ranskassa ja se, kuinka huono olo silloin oli. Oli ollut jo pitkään ja muistan kuinka se huono olo vihdoin ensimmäistä kertaa purkautui ulos niin, että muutkin sen ymmärsivät. Tai en tiedä ymmärsivätkö mutta huomasivat ainakin.

Eilinen tuntui hyvältä. Haikealta hieman juu kyllä, mutta pääasiassa hyvältä. Se, että on nykyään jotain ihan muuta kuin se masennushirviö on jo oma lukunsa mutta erityisen hyvältä tuntui se, että uutinen ei tuntunut miltään.

Se nimittäin tarkoittaa sitä, että minä olen päässyt yli. Vihdoin! kokonaan! Konkreettisesti! Todistetusti! Ei tarvinnut kännejä tai pusikkopanoja tällä kertaa, ei edes pitkää kävelylenkkiä sateessa. Minä söin nachoja ja katsoin jalkapalloa, ei tuntunut missään.

Se tarkoittaa sitä, että minä osaan vihdoin olla toisen puolesta onnellinen ja sitä, että toivon hänelle pelkkää hyvää.

Ja se taas tarkoittaa sitä, että toivon vihdoin myös itselleni pelkkää hyvää.

Huomenna käynnistyvä juhannus saikin sitten odottamattoman käänteen, kun Nikulan Jone soitti ja pyysi tuuraamaan Kauhajoen Nummirockin juontotehtäviin itselleen osuneen yllättävän esteen takia. Taloustilanteen ollessa mikä on, ei minulla oikein ollut vaihtoehtoakaan alkaa kieltäytymään hyvästä työtarjouksesta, joten huomenna kääntyy sitten Jeepin keula kohti Pohjanmaan lakeuksia ja Nummijärven rantoja. Hieman toki harmittaa, että alkuperäinen suunnitelma pojan kanssa kummiensa mökillä Fiskarsin taatussa rauhassa kariutui, mutta Nummen esiintyjälistaa katsellessa totesin, että paikalla on noin 3275 tuttua ja kaveribändiä, joten eiköhän näistä ihan hyvät tanssit saada aikaan.

Samalla kun festarit ovat lähtökohtaisesti todella hauskoja selvinkin päin ja minun puolellani on se bonus, että pääsen sitä yleisökaaosta pakoon lavojen tuotantoalueille ja backstageille, missä vallitsee ainakin näennäinen rauha, pitää tässä silti alkaa keräämään voimaa parin päivän hulinaan. Etenkin kun edessä on juhannus ja umpikorpi parilla esiintymislavalla varustettuna, se kun tarkoittaa aina melko perinteisen kosteaa keskikesän juhlaa. Vaikka tietenkin oman kuoppani olenkin kaivanut, viime vuonna huomasin festareiden raskaimmaksi osuudeksi ihmiset, jotka jaksavat ihmetellä selväpäistä kaveria juhlissaan. Sitä oli välillä kuin häkkieläin, kun joka toinen puolituttu pysähtyi kysymään, että mitä sä täällä teet. Koska ilmeisesti selvin päin ei voi pitää hauskaa tai jos voi, sitä ei voi tehdä siellä missä muut juovat.

Huomasin usein vetäväni päälle sellaisen lätkänpelaaja-tyyppisen automaattivastauksen kysymyksiin. ”Joo ei täs mitään, ihan nastaa ollu, vähän väsyttää, kyl mä jaksan, tosi kiva sää joo ei mun tee mieli juoda, on hauskaa moimoi.”

Mutta ihan varmuuden varalle, tässä nyt kuitenkin muutama asia, mitä ei ole aina ihan pakko tulla selvin päin elämästään nauttivalta festarivieraalta kysymään tai juttelemaan:

”Vituttaako olla täällä?”

”Miten sä kestät täällä selvin päin?”

”Tekiskö mieli dokaa?”

”Mikä sua vaivaa?”

”Sori, mä oon ihan kännissä.”

Ei vituta.

Helposti.

Ei tekisi.

Ei mikään.

Ei haittaa.

Hyvää keskikesää itse kullekin!

Kaipa tämä on Tanskan ilmatilaa, missä nyt lennellään. Tai  Norjaa, en ole varma. Aurinko paistaa täydellä teholla vaikka onkin jo ilta, lento Lontoosta Helsinkiin laskeutuu joskus puolenyön aikoihin. Takana on kolme päivää Doningtonia ja Lontoota suomalaisten metallimanagerien ryhmämatkalla musiikinvientiorganisaatio Music Finlandin järjestämänä.

Kovin mukava reissu. Hyviä ihmisiä, loistava matkaseurue, paljon naurua ja todella paljon äänekästä musiikkia. Download Festivalilla vuodatin pari kyyneltä kaksikin eri kertaa; ensin kun Richie Sambora veti Bon Jovin Dead Or Alivea ja 40 000 ihmistä – minä mukaan lukien – lauloi mukana ja toistamiseen, kun entisen Pantera-vokalisti Phil Anselmon keikalla yhtäkkiä basson varteen tarttui Panteran basisti Rex Brown ja bändi veti yhdessä New Levelin. Molemmat hetkiä, jotka pakkaan loistavien muistojen arkkuun vuosiksi tästä eteenpäin. Tuli tavattua paljon sekä vanhoja että uusia tuttuja ja otettua kaverikuva Crazy Town -yhtyeen laulajan kanssa. Siis sen, jolla oli se ärsyttävä Butterfly / kammaleidi- kam-kammaleidi -renkutus, paljon tatuointeja ja paha huumeongelma. Oli pokassa pitelemistä, kun sanoin miehelle, että ”I’m looking forward to the show, man”. Valehtelin.

On tullut mietiskeltyä kunnianhimoa tässä viime päivinä. Ja mitä se minulle nykyään tarkoittaa. Kun katson ympärilleni, etenkin tällaisessa reissussa, huomaan ihmisiä joita ajaa eteenpäin valtava kunnianhimo. En siis tarkoita sellaista ”hei katsokaa minua, minä olen joku” -tyyppistä tärkeilyä, vaan sellaista isoa eteenpäin ajavaa voimaa halussa saavuttaa jotain merkittävää.

Livemusiikin ammattilainen. Se oli jotain mitä halusin olla ja missä halusin olla paras, sitä kohti kunnianhimoni minua ajoi. Halusin olla suomen hevimusiikin seuraava Jouni Markkanen, sellainen jota kaikki kunnioittavat, jonka kanssa kaikki haluaisivat tehdä töitä ja jota seuraavat promoottorinalut katsovat ylöspäin vähän ihaillen. Ja peläten. Minäkin pelkäsin Jouni Markkasta pitkään ja samalla halusin olla kuten hän. Halusin itse, omalla firmallani, en muiden palkkatyöläisenä, saavuttaa samanlaisen aseman ja siinä ohessa kasvattaa bändini maailman suurimmiksi. Sellaisiksi, jotka pääsisivät maailman ääriin kuten Jouni Markkasen luotsaama Amorphis. Tai vaikka Nightwish, jonka manageri Toni istuu tuolla pari penkkiriviä edempänä. Veikkaan että se juo punaviiniä ja miettii seuraavaa maailmanvalloitussuunnitelmaansa. Kuten tekee vieressäni istuva Tinakin. Ensimmäistä sellaistaan, valtavan kunnianhimon sanelevana, nuorena managerinalkuna. Minä mietin, että haluaisin viedä poikani kesällä ruotsinlaivalle ja telttailemaan.

Sen jälkeen kun on ollut aika monta vuotta huono ihminen ja tehnyt pahaa, sekä itselleen että muille, ja sitten siitä tilanteesta herää, koko oma ajatusmaailma menee vähän ympäri. Tai ainakin minulla on mennyt. Minä olen lakannut ajattelemasta kunnianhimoisesti työtä, niitä bändejä, sitä maailman ääriin menemistä ja Jouni Markkasta. Jos aiemmin kohtasin uusia ihmisiä, arvotin heitä ensimmäisenä työnsä kautta. Että tuon on pakko olla hyvä tyyppi, koska se on saavuttanut sitä tätä ja tuota. Että onpa kova jätkä, sen kanssa kannattaa varmaan olla kavereita. Samaten arvotin myös itseni ensisijaisesti työn ja sen kautta, että mitä kovempi promoottori ja manageri olen, sitä enemmän minua arvostetaan ja jos minua arvostetaan, minusta tykätään. Ajattelin jotenkin olevani parempi ihminen jos olen hei niinku tosi kova hevimanageri.

Se tuntuu tänään, tässä lentokoneessa istuskellessa, jotenkin kauhealta ajatukselta.

Tänään pyrin arvottamaan ihmiset ihmisyytensä kautta. En sen kautta mitä he ovat työssään tehneet tai minkä statuksen he ovat saavuttaneet. Ei se oikeastaan edes kiinnosta minua. Minua kiinnostaa ainoastaan, onko ihminen hyvä vai ei. Tuntuuko hän siltä. Onko hän mukava. Kohtelias. Ottaako hän muut huomioon, onko hän reilu. Kai se virallinen termi on ”pehmeät arvot”. Niitä minä arvostan.

Tärkeämpää vielä kuitenkin on, että arvotan myös itseni nykyään sitä kautta. Mietin kohtelenko muita hyvin, olenko reilu, huomioonottavainen. Oma kunnianhimoni on siirtynyt elämänhallinnan puolelle, minua eteenpäin ajava voima on pitää itseni terveenä ja mielenterveyteni kasassa, nauttia joka päivästä, pysyä positiivisena. Yritän olla valittamatta, koska oikeasti valittamisen aihetta ei ole. Toinen suurin elämäntavoitteeni on isyydessä, siitä selviämisessä kunnialla ja siinä, että pojastani tulisi myös sellainen hyvä ihminen josta voin olla ylpeä, saavutti hän jotain suurta tai ei.

Jossain vaiheessa luulin kunnianhimoni kadonneen ja pelkäsin motivaationi menneen pesuveden seassa viime vuosien myllerryksen mukana. Olen kuitenkin tällä reissulla enemmän ja enemmän ymmärtänyt sen, että ei se kunnianhimo mihinkään ole mennyt, se vain on muuttanut hieman muotoaan. Se kohdistuu työn tai materian sijaan minuun itseeni ja siihen, että statuksista viis, haluan vain tehdä itsestäni hyvän ihmisen, sellaisen josta voin olla ylpeä. Mielestäni olen jo päässyt hyvään alkuun. 

Joku päivä aion olla oman elämäni Jouni Markkanen.

Perjantai 13. päivä. Uhkaavaa. Bongasin juuri uutisista, että tänään vietetään vuosittaista Tapaturmapäivää, jonka tavoite on ”kiinnittää huomiota keinoihin joilla jokapäiväisiä vaaratilanteita voi välttää”.

Tässä yksi aika hyvä vinkki, jonka voin jakaa kaikille:

Älä dokaa.

You’re welcome.

Kesän ensimmäinen festariviikonloppu saatiin kunnialla pakettiin ja olipa vain aikamoinen alku tälle suvelle. Jo fyysisesti reissu oli uuvuttava ja kun lauantai-yönä pääsin kotiin, kaikkien vakaiden aikomusten ja suunnitelmien sijaan rojahdin sohvalle, missä käytännössä muutamaa pikku poikkeusta lukuun ottamatta makasin tähän aamuun asti. Nyt lähden lenkille, muuten tulee huono omatunto. Henkisesti viikonloppu oli vähän samankaltainen kuin Tampereen säätila, välillä oltiin täydellisessä hellekelissä ja välillä tuli vettä taivaan täydeltä.

Kun samaan viikonloppuun laittoi sekä Dimebag Beyond Foreverin että ruotsalaisen Shiningin keikat kaikkine ihmisineen ja oheistoimintoineen, sitä mentiin melkoisessa vuoristoradassa koko ajan DBF:n julmetusta ilottelusta Kvarforthin Niklasin arkipäiväiseen sekoiluun. Mutta oli kyllä järjettömän kivaa nähdä kaikkia ihmisiä, tuntuu että tuli sosialisoitua monen viikon edestä ja nyt voisi vetäytyä jonnekin vuorille erakoitumaan. No, Elbrusin reissuun on nyt 46 päivää aikaa ja sitä ennen on vielä ainakin neljät festarit käytävänä, joten ehkä odottelen sinne heinäkuulle suosiolla.

Lopulta viikonloppu sai kuitenkin aika surullisen käänteen ja päätöksen kun hyvä ystäväni joutui lauantain päätteeksi tsekkaamaan itsensä sairaalaan psykiatriselle osastolle, jonne onneksi pääsi saman tien akuuttina tapauksena sisään. Tuo ystävä oli mukana tohinassa pitkin viikkoa ja se kouraisi jotenkin todella syvältä vatsanpohjasta kun tilanne ilmeni. Ja kun lopun päivää joutui voimattomana seuraamaan vierestä, kuinka ystävä hetki hetkeltä murenee pieniksi paloiksi. Hän halusi ehdottomasti hoitaa päivän velvollisuutensa alta pois ennen lähtöään, joten meidän muiden tehtäväksi jäi varmistaa, että hänellä oli kaikki tarvittava apu siihen asti. Päivästä selvittiin ja mikä tärkeintä, ystävä pääsi lopulta hoitoon.

Olin koko sunnuntai-päivän melkoisen alakuloinen. Ajatukset olivat siellä osastolla ja omassa voimattomuudessani. Jotenkin olisin halunnut uskoa, että samankaltaisia kokemuksia omaavana tietäisin mitä tehdä, mutta tilanteen kasaantuessa yllättäen päälle, huomasin kadottaneeni sanat. Tai siltä se ainakin tuntui. Katsoessa sivusta kuinka toinen viimeisillä voimillaan yrittää pitää itseään kasassa, oma olo oli täysin riittämätön. Vaikka suunnilleen pystyin ymmärtämään mitä toisen mielessä tapahtuu, ei siihen ollut sanoja tarjota takaisin.

Mutta sitähän se juuri on. Jokainen tapaus on erilainen ja jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan, tavalla, jota ulkopuolinen ei pysty koskaan täysin ymmärtämään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tärkeämpää on ymmärtää ne asiat, joita ei pidä sanoa ja ne, joita toinen ei halua kuulla. Mietin, että mitä ne olivat omalla kohdallani, silloin kun oli pahimmassa tilassa ja yritin välttää niitä itse. Tärkeintä oli olla läsnä ja antaa toisen tietää, että tässä ollaan, jos siltä tuntuu.

Kaveri sai ottaa puhelimen mukaansa osastolle ja viestittelimme eilen pitkin päivää. Yritin olla kannustava mutten liian positiivinen. Antaa tukea mutta ilman turhaa elämänilon hehkutusta. Päädyin illalla kirjoittamaan pitkän viestin sairaalaan, jossa vertasin sitä miten itse asiat näin kolme vuotta sitten nykypäivään. Otin vertauskuvaksi jäätelön.

Kolme vuotta sitten, kun oli pimeää, kuvittelin etten ikinä tulisi nauttimaan mistään ja kaikki tulisi aina olemaan mustaa. Myös jäätelö. Jos vaikka sellaista tekikin mieli, en koskaan jäätelöä ostanut, koska se ei olisi muuttanut mitään ja sen syöminen olisi tuntunut korkeintaan tekohengitykseltä ja se hetken nautinto olisi tehnyt sen jälkeisestä olotilasta vain huonomman. En itse asiassa syönyt  yhtäkään jäätelöä varmaan viiteen vuoteen. Vielä kun olisi ymmärtänyt saman asian viinan kanssa hieman aiemmin. Mutta asioilla on tapana muuttua. Vaadittiin ihmisen murtuminen täysin palasiksi jotta siitä pystyttiin rakentamaan uusi. Ja kun sen uuden ihmisen palaset alkoivat loksahtelemaan kohdalleen, yhtäkkiä löysin itseni syömästä jäätelöä Kaivopuistosta. Se oli jotain jonka en koskaan uskonut olevan enää mahdollista.

Nykyään käyn jäätelöllä vähintään kolme kertaa viikossa. Mutterikioskin myyjä kysyy aina, että laitetaanko vanilja, mansikka vai sekoitus. Otan aina sekoituksen, koska siinä on pientä lapsenomaista liitoittelua mukana. Vähän kuin lastenkutsuilla laittaisi kokista ja jaffaa mukiin sekaisin, sekoitus on jotenkin se sellainen överiluksus. Ja joka kerta se jäätelö maistuu ja tuntuu yhtä hyvälle, se tuntuu sielussa asti.

Illan päätteeksi päätin, että vielä joku päivä käymme ystäväni kanssa syömässä Kaivopuistossa sekoituspehmikset. 

Huomista perjantaita voinee pitää kesän virallisena starttina, koska huomenna käynnistyy uusi festarisesonki Tampereelta. Tai no, olihan tuossa viime viikolla jo Sonisphere Helsingin Hietsussa, mutta lämpötilan ollessa noin neljä astetta ja vettä tullessa kuin Esterin ahterista, edes hiekkaranta ei luonut sinne pakkaseen kesän tunnelmaa. Omituisten mutkien kautta päädyin katsomaan Metallicaa kahden metrin päähän James Hetfieldista aivan lavan eteen, mutta jouduin jättämään leikin kesken orastavan hypotermian uhatessa noin tunnin fanittamisen jälkeen. Nyt kuitenkin näyttää vähän paremmalta, Tampereen South Park Festivaliin luvataan viikonlopuksi lämpöasteita jotain 25:n verran ja auringonkin pitäisi möllöttää kaikella voimallaan.

Viime kesältä on niin lämpimät muistot festareista takataskussa, että onpa nastaa lähteä taas tuonne pitkin maakuntia pyörimään töiden merkeissä. Varsinkin tietäen, että tämä on viimeinen kesäni ainakin toistaiseksi bändien mukana pyöriessä. Luulisin, että elokuussa, kun viimeiset keikat on taputeltu, iskee haikeus ja siksi onkin ainoastaan osuvaa, että kesän 2014 niin ensimmäinen kuin viimeinenkin festarikeikka minulla on yhdessä Dimebag Beyond Forever -bändin kanssa.

Oikeastaan Dimebag Beyond Forever on jotain muuta kuin bändi. Se on veljeskunta, se on rakkautta, se on soittamisen iloa ja siinä kiteytyy kaikki ne asiat, joiden takia alunperinkin musiikkihommiin vuosia sitten lähdin. Kokoonpano perustettiin kymmenen vuotta sitten lavalle kesken keikan murhatun Dimebag Darrellin muistolle. Se koostuu noin kahdestakymmenestä erinäisissä yhtyeissä vaikuttavasta muusikoista, jotka esittävät Pantera-yhtyeen tuotantoa ja lahjoittavat kaikki keikkojen voitot hyväntekeväisyyteen. DBF on kokoonpano, jossa jokainen pääsee soittamaan ja kunnioittamaan omaa suosikkiyhtyettään tyylillä ja pilke silmäkulmassa, se on luokkaretki from hell, kuten leikkisästi ryhmää kutsumme. Viimeisen kiertueemme teimme vuonna 2010 ja sen jälkeen sovimme, että vastaisuudessa Luokkaretki keikkailee valitusti ja harvoin ja nyt, Dimebag Darrellin kuoleman kymmenvuotismuiston kunniaksi, päätimme tehdä muutaman täsmäiskun kesälle ja ensimmäistä kertaa festarilavoille. Ja ne iskut ovat sopivasti minun tämän kesän ensimmäinen ja viimeinen vetoni.

Dimebag Beyond Forever -kiertueista on tullut melkoisia legendoja. Sen lisäksi, että olemme soittaneet läpi lähes kaikki Suomen merkittävimmät keikkapaikat ja loppuunmyydyt salit ja keränneet yli 30 000 euroa hyväntekeväisyyteen, olemme saaneet porttikiellon ainakin neljään hotelliin, polttaneet yhden keikkabussin Tampereen moottoritielle, maksaneet kymmeniä ylimääräisiä siivouslaskuja, saaneet hääyötään viettäneen morsiamen itkemään Oulussa ja juoneet vähintään Viron kansantalouden verran olutta. Taitaapa kiertueet olla aiheuttaneet myös ainakin muutaman avioeron, muutaman bändin hajoamisen ja aika monta alkoholiongelmaa. Ja yksi kuopiolainen hotellinomistaja haluaa varmaan edelleen saattaa minut hengiltä jos joskus minut vielä tapaa. Kuten sanoin, melko legendaarisia reissuja. Samalla myös työurani parhaita muistoja.

Näimme porukalla eilen pitkästä aikaa. Edellisestä kiertueesta kun on jo neljä vuotta aikaa ja porukan asuessa ties missä Keravan ja Oulun välillä, emme ole ryhmällä nähneet vuosiin ennen kuin eilen keräännyimme Herttoniemeen ensimmäisiin soittotreeneihin kesää varten. Olo oli kuin olisi kotiinsa kävellyt. Se sama porukka, ne samat naamat ja etenkin ne samat jutut. En ole varmaan missään muussa ryhmässä tuntenut samanlaista yhtenäisyydentuntua kuin luokkaretkeläisten kanssa. En ole koskaan harrastanut joukkuelajeja, mutta voin kuvitella että juuri tältä tuntuu olla voittavassa lätkäjengissä juuri ennen play-offien alkua.

Siinä on aina jotain todella juhlavaa, kun kaveriporukka tapaa pitkästä aikaa. Isot miehet halailevat, nauru raikaa, Pantera soi ja muistot heräävät. Oli jotenkin todella mukavaa huomata muistelevansa juopotteluhommia pelkästään hyvällä, ilman minkäänlaista häpeäntunnetta.  Sen häpeän, joka jossain vaiheessa korkkini sulki. Sitä on nykyään sellaisessa tilassa, että pystyy jo täysin katsomaan itseään ja entisiä sohelluksiaan ulkopuolelta ja miettimään niitä vähän kuin nuoruuden toilailuina, olkoonkin että niitä sattui minulle vielä kolmekymppisenä. Ja etenkin silloin. Joka tapauksessa, itselleen nauraminen tekee todella hyvää ja välillä tekisi mieli paijata itseään vähän päälaelle, että voi voi kun sinäkin olet Teemu lutunen idiootti ollut. Kirjoittelin joskus, että en pidä muistoista, koska ne muistuttavat minua kaikesta pahasta. Nyt voin sanoa, että se ei pidä enää paikkaansa. Minulla on paljon muistoja, hyviä, parempia ja uskomattomia ja niitä on nykyään mukava ajatella. Jopa niitä huonompia, ne kun muistuttavat enemmänkin siitä, mihin olen päässyt.

Ai että. Tulipa eilisestä hyvä fiilis. Se on jatkunut tänään, se jatkuu huomenna, se jatkuu läpi kesän ja kun elokuussa lyödään viimeiset soinnut Dimebag Beyond Foreverin ja minun keikkakesääni, tulee varmaan itku siitä hyvästä fiiliksestä. Mutta suotta sitä vielä elokuuta miettimään, nyt on ensin aika nauttia auringosta ja alkavista festareista. Ja etenkin luokkaretkestä. 

Törmäsin tänään uutiseen Auroran sairaalan psykiatrisen päivystyksen lopettamisesta. Tiedon mukaan Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöksellä psykiatrinen päivystys siirretään Malmin ja Haartmanin sairaaloiden yhteyteen osaksi normaalia lääkäripäivystystä. Siis sinne, mihin mennään, kun on esimerkiksi nuha, käärmeenpurema tai jalka poikki.

Kyllähän tämä nyt vähän pistää yskimään kaikessa käsittämättömyydessään.

Etenkin kun lakkautusuutinen tullee käytännössä samaan aikaan, kun Helsingin käräjäoikeudessa käydään oikeutta kahta nuorta vastaan, jotka olivat aikeissa räjäyttää puolet Yliopiston kirjastosta taivaan tuuliin kaasuillaan ja jalkajousillaan.

Näillä kahdella asialla nimittäin on yhteys.

Auroran sairaalan psykiatrinen päivystys on käytännössä ollut Helsingissä se ainoa paikka, mistä saa akuutisti apua hätään. Henkiseen hätään. Vaikka rehellisyyden nimissä sen toiminta ei ehkä parhaasta päästä ole sekään aina ollut eikä Aurorasta usein sairaanhoitajan kanssa keskustelun ja rauhoittavan lääkityksen lisäksi muuta mukaan saakaan, ainakin se on olemassa. Se on ollut se viimeinen oljenkorsi monelle, joilla tukiverkot pettävät ympärillä silloin kun hätä on suurin ja ahdistus kasvaa liian isoksi omalle mielelle käsiteltäväksi. Ainakin potilas on tiennyt, että on olemassa paikka mihin mennä, missä joku apu on tarjolla ja missä joku kuuntelee.

Mielenterveysongelmia on juuri yhtä monenlaisia kuin on potilaitakin ja jokainen hoitaa ne parhaalla tavalla kykynsä rajojen mukaan. On niitä jotka eivät poistu kotoaan koskaan. On niitä, jotka hoitavat päätään itse joko onnistuen tai onnistumatta. On niitä, jotka kykenevät ymmärtämään hätäänsä ja hakevat apua ja sitten on niitä, jotka eivät hae, antavat tilanteen kärjistyä ja pakotienä  suunnittelevat oman ahdinkonsa avuksi kostoiskua esimerkiksi yliopistolle, jälleen, siinä joko onnistuen tai onnistumatta. Yhteiskunnan on tarjottava heille apua. Paikka johon tulla, jos vielä edes viimeisillä järjen voimillaan pystyy lähtemään kohti sairaalaa sen sijaan, että ryhtyy murtautumaan naapurin asekaappiin.

Ja se paikka ei ole yleispäivystys. Kun menin itse ensimmäistä kertaa normaaliin päivystykseen hädän hetkellä keväällä 2010, paikalla ollut lääkäri oli sitä mieltä, että ongelmani johtuvat horoskoopeista ja planeettojen asennoista. Ihan oikeasti oli. Olisi kuulemma pitänyt itsekin tajuta, että 12-vuotinen avioliitto vesimiehen kanssa nyt vaan ei ollut kestävä ja siksi minulla oli vähän paha olo. Toivottavasti kyseinen lääkärismies ei päivystä vastaisuudessa Malmilla tai Haartmannissa.

Mielenterveysongelmiin avun hakemisen kynnys on korkea juuri yllämainitusta syystä. Niitä hävetään, niitä peitellään tai niitä ei tunnisteta, eikä niiden kanssa ainakaan normaaliin päivystykseen mielellään mennä. Moni ei edes tiedä että niin voi tehdä. Oli tilanne sitten psykoosi tai vain pelkkä ahdistus, harva tilansa kanssa lähtee jonottamaan varpaansa murtaneen teinipojan ja kylkiluunsa katkaisseen juoppotappelijan väliin tuntikausiksi. Ei vaikka avuntarpeen tunnistaisi, koska jo se jonotustilanne ja muiden kohtaaminen on monelle liikaa. Ongelmaisen pitää päästä avun luo heti ja se apu on aivan toisenlaista kuin normaali sairaanhoito normaalissa päivystyksessä. Aurorassa kaikkine puutteineen sentään ymmärretään avun hakijan tilanne ja koko päivystys on suunniteltu sen mukaan jo järjestelyjensä puolesta, henkilökunnasta nyt puhumattakaan. En vain usko, että sama pätee normaalin päivystävän lääkärin vastaanotolla lauantai-iltana kello yhdeksän. Tai no, ei kyse ole mistään uskonasiasta, tiedän ettei päde.

Ja nyt Auroran päivystys siis lopetetaan. Samaan aikaan kun muutaman kilometrin päässä käydään oikeutta kahta sairasta ihmistä kohtaan, jotka eivät löytäneet ahdistukseensa ja yksinäisyyteensä muuta kanavaa, kuin joukkotuhon joka, ilmeisesti, oli hiuskarvan varassa toteutua. Kuinkahan moni on jäänyt toteutumatta sen takia, että sen viimeisen keinon edelle on tullut mahdollisuus lähteä hakemaan hoitoa sieltä, mistä tiedetään sen löytyvän?

Jos meno jatkuu tällaisena, pahimmassa tapauksessa se selviää meille vielä.