Soberismia

Eipä ole tullut pyöriteltyä parisuhdeajatuksia pitkään aikaan. Jotenkin sitä on tyytynyt täysin tilanteeseen ja omaan sinkkuuteensa viime aikoina eikä asia ole ollut mielessä lainkaan, vaikka aiemmin moinen rumba jumitti päätäni lähes koko ajan kaiken muun kaaoksen ohessa.

Ensimmäistä kertaa aikoihin tuossa lauantaina tuli sellainen olo, että olisihan se nyt ihan nastaa, että tässä olisi joku vieressä vähän paijaamassa. Kyseessä oli syntymäpäiväni, makasin sohvalla ja harmitti. Oikeastaan kyllä ihan syyttä, koska tuo harmitus kumpusi lähinnä siitä olosta, jonka yli 70-tuntinen työviikko ja kahteen tuntiin jääneet yöunet aiheutti. Pinna oli kireällä ja leikin kotona marttyyria. Että hyvä on sitten, synttäripäivä, täällä sitä ollaan yksin eikä ketään kiinnosta ja olenpas minä nyt surkea ja yksin ja kaikilla muilla on joku, kakullekin pitää mennä yksin. Olo onneksi raukesi lopulta iltaa istuessa parhaiden vanhojen ystävien parissa ja kun seuraavana yönä tuli vedettyä yhdentoista tunnin unet, niin johan sitä oli taas oma itsensä sunnuntaiksi. 35-vuotias oma itsensä.

Vaan onpa jotenkin helpottavaa huomata, että se yksi ennen niin paljon alaa omasta ajatusmaailmasta vallannut myrsky on poissa. Siis parisuhde. Tai lähinnä sen ajattelu ja pakonomainen tarve sellaiseen, ihan kuin en osaisi elää jos suhdetta ei ole. Ihan oikeasti jotenkin siihen tapaan nimittäin jossain vaiheessa uskoin, ajattelin etten ole kokonainen jos ei ole jotakuta jonka kanssa sitä olla. Kahdentoista vuoden parisuhteen jälkeen loikkasin suoraan seuraavaan, joka kesti sekin kolme vuotta ja kariuduttuaan olin kuin tyhjän päällä. Vaikken sitä varsinaisesti ääneen sanonutkaan, niin kyllä se näin jälkikäteen ajatellen oli niin, että en vain osannut elää itsekseni. Tai niin luulin, koska en ollut koskaan moista kokeillut.

Nyt tässä on kolme vuotta kohta tullut oltua enemmän tai vähemmän itsekseen muutamia yrityksiä lukuun ottamatta. Yrityksiä, jotka ovat olleet ihan hyviä etenkin itseeni tutustumisen kannalta, sitä kun on joka kerta ymmärtänyt elämästä aina vähän jotain lisää. Mutta viime aikoina ajatus parisuhteesta on ollut jotenkin täysin piilossa, en ole moiselle hetkauttanut mietettäkään, mikä on ollut uskomattoman vapauttavaa. Ei niin kuin että minulla jotain sitä vastaan olisi, jos tuolta nurkan takaa vaikka tulisi joku ihanainen ja veisi ukon mennessään, mutta se, että en ole sitä ihanaista pakonomaisesti etsinyt, se on vapauttavaa.

Moni ystävä on viime aikoina alkanut vouhottaa tästä uudesta hienosta aplikaatiosta nimeltään Tinder. Vähintään kymmenen ihmistä on viimeisen kahden viikon aikana kysynyt, että kai sä olet siellä jo? Kävin parhaan ystävättäreni kanssa kahvittelemassa ja tämäkin oli jo ehtinyt ”Tinder- treffeille” vaikka on tietääkseni ollut vahva ikisinkku aina. Kahvittelun päätteeksi hän huikkasi vielä lähtiessään, että no niin, mees nyt kotiin siitä tekemään se profiili.

En mennyt. Sen sijaan liityin Facebookissa Tinderin parhaat -nimiseen ryhmään jotta tietäisin kuitenkin edes vähän mistä puhutaan. Pari päivää katselin ihmisten kuvan perusteella valitsemilleen kumppaniehdokkaille lähettämiä puolituhmia viestejä ja totesin, että ehkäpä tämä touhu ei ole minua varten. Ei minusta olisi lähettämään”Jos sun toinen jalka on joulu ja toinen uusivuosi, niin saanko mä tulla pyhien välissä käymään?” -tyyppisiä viestiä kellekään ja toisaalta, en myöskään haluaisi moisia vastaanottaa.

Siispä tilanteen ollessa itseni kannalta hyvä ja statuksen ollessa quo, käytän vastakin sitä täydellisesti toimimatonta taktiikkaa, jossa odotan että joku, josta tykkään, taianomaisesti tajuaa että näin on ja tulee hakemaan minut kotoa sanaristikon äärestä suuriin seikkailuihin.

Tai ehkäpä nyt sitten kuitenkin teen niin, että jatkan tällä viime aikojen valitsemallani linjalla enkä ajattele asiaa tämän enempää.